Suru muuttaa muotoaan mutta ei häviä - 14 vuotta isän kuolemasta. Kuinka kauan on normaalia surra?



Neljätoista vuotta sitten joulukuun kolmas oli sunnuntai. Musta, sateinen ja lumeton kuten vallitseva säätilatyyppi talvisin nykyään useimmiten on. Se oli entisen elämäni viimeinen päivä, mutta en vielä tiennyt sitä. Siitä tuli vedenjakaja, ennen ja jälkeen, johon kaikki muu elämässäni tapahtunut kiertyy ja peilautuu. Mitä oli ennen vuotta 2006, mitä sen jälkeen, ne ovat melkein kuin kaksi eri elämää. 

Kaksi eri elämää siinä mielessä, että niin paljon nuoruutta ja sen iloa, tietämättömyyttä ja naiiviutta hävisi tuona päivänä. Menetin isäni, ja sen myötä lopullisesti lapsen illuusion siitä, että omat vanhemmat ovat kuolemattomia, sen minkä aikuisena jo tietää illuusioksi mutta jonka tajuaa oikeasti vasta sitten, kun heidät menettää. 

Neljätoista vuotta sitten elin koko sunnuntaipäivän vielä onnellisessa tietämättömyydessä. Sain tietää kuolemasta vasta seuraavana aamuna, se tuli kuin salama talvitaivaalta, jotain mitä ei osaa odottaa vaikka tietää, että teoriassa se on mahdollista, talviukkonen. 

Isä oli parantumattomasti sairas mutta ei ollut kertonut tilanteen vakavuutta kenellekään. Se antaa minulle kurjan tekosyyn siihen, etten ollut hänen luonaan kun hän kuoli. Jos olisin tiennyt hänen todellisen tilanteensa, olisin muuttanut hänen sairaalahuoneeseensa asumaan. Mutta hänen piti omien sanojensa mukaan olla vain hoitojaksolla ja päästä kotiin maanantaina. Kotiin hän pääsikin, mutta päivää aikaisemmin. 


Sairaalalla ei ollut edes lähimmän omaisen puhelinnumeroa, joten he eivät voineet edes soittaa ketään paikalle, kun isän tila äkisti romahti. Eivät kuulemma olleet onnistuneet löytämään numeroa mistään. En voi vieläkään ymmärtää, miten tämä on nykytekniikan ja ei-salaiset numerot huomioiden mahdollista. Ehkä osastolla oli niin kiire. Ehkä kukaan ei jaksanut tai halunnut paneutua asiaan. 

Näitä asioita palaan ajattelemaan joka joulukuun kolmas ja usein muulloinkin. Minua tulee raastamaan minua varmasti koko loppuelämäni se, että isä kuoli yksin sairaalassa. Kuten kuolevat he joilla ei ole ketään läheistä, he joista kukaan ei välitä tai joita kukaan ei rakasta. Isäni ei olisi kuulunut kuolla niin. 

Mutta hän kuoli kuitenkin, ja seuraavana aamuna sairaala vihdoin oli kaivanut jonkun omaisen yhteistiedot esiin. Muistan vieläkin hetken: istuin vanhassa rivitalokodissani yläkerran tietokonepöydän ääressä ja tarkistin juna-aikatauluja. Oli kiire luennolle ja sen jälkeen isän luo sairaalaan. Mitä tuo sukulainen nyt soittaa, en ehtisi millään vastata, ajattelin kun näin nimen puhelimen näytöllä. 

Puhelun jälkeen kaikki kiire loppui. Tilalle tuli suru, suunnaton ja shokkimainen tietenkin aluksi. Elämäni sellaisena kuin olin sen siihen asti kokenut loppui, ja alkoi se toinen, surun sävyttämä puolisko. 

Suru oli aluksi kaikennielevää ja pysäytti aivan kaiken, lähes hengityksenikin. Sairastuin ja olin kuumeessa hautajaisiin asti. Lakkasin syömästä ja laihduin parissa kuukaudessa 46 kilon painoiseksi haamuksi. 

Hautajaisissa satoi muistaakseni lunta, mutta varmaksi en voi vannoa. Muistan ylipäätään vähän hautajaisista: vain sen kuinka joulunpunaiset hautajaiskukat - amaryllikset, gerberat, tulppaanit, lumimarjat - hohtivat mustaa takkia vasten, kun kannoin niitä sylissäni autosta jonnekin. Että jossakin - ehkä haudalla? - laulettiin Maa on niin kaunis. Että näin ystäviäni ja isäni ystäviä ja sukulaisia saattoväen joukossa ja kuinka se läikäytti lämpimästi sisintä. 

Muistan etten itkenyt paljoakaan, vaikka olin etukäteen pelännyt etten muuta tekisikään. Muistan kuinka muistotilaisuudessa oli tarjolla herkullista ruokaa, isän työpaikassa ravintolakoulu Perhossa kun oltiin, vieraat kehuivat karjanlanpaistia ja muita ruokalajeja, mutta minä en saanut alas juuri mitään. Miten ihanaa olisi pystyä syömään kuten muut, ajattelin silloin.



Kuinka paljon voi sattua, kun menettää vanhempansa tai rakkaansa? Miten kauan sattuu, miten kauan menee ennen kuin siitä edes jotenkuten tokenee? Miten kauan on normaalia surra? Näitä kysymyksiä jouduin esittämään itselleni lukuisia kertoja. Vastauksia en tiedä vieläkään. 

Kipu ei täysin lakkaa, mutta se laimenee. Sen ajan myötä opin. 

Jouduin kokemaan senkin, miltä tuntuu kun joutuu ympäristön paineissa kysymään itseltään: onko minulla vielä lupa surra, edelleen? Kun oikein kauan aikaa oli kulunut, aloin piilotella suruani. Nimittäin kun ihminen menettää läheisensä ja suree, häntä ymmärretään tiettyyn pisteeseen saakka. Viikon, kuukauden, ehkä pari kuukautta on ok surra ja sitä pidetään normaalina, mutta kun aikaa kuluu, kaikki olettavat että pääset siitä yli. Nyky-yhteiskunnan vauhti on niin suurta, ettei siinä ole aikaa pysähtyä edes suremaan.

Kun aikaa vähän kuluu, lakataan kysymästä miten voit, miten pärjäät surusi kanssa. Ajatellaan että ei se varmaan enää niin sure, eikä haluta vahingossakaan koskea aiheeseen ettei tökättäisi kipeään kohtaan. 

Kun menetyksestä kuluu vähän aikaa, helposti ajatellaan että voit jatkaa töitäsi ja opintojasi ja elämääsi kuin ennenkin, vaikka oikeasti päiväsi yhä kuluvat siihen kun katselet olohuoneen ikkunasta tuulessa heiluvia mustia puunoksia ja ajattelet, ettet muuhun pystyisi eikä ole väliäkään. 




Näin kului kevääni ja oikeastaan koko vuosi isän kuoleman jälkeen. En muista miten sain kurottua opintovajeen, mutta jotenkin sen tein sillä pysyin kuitenkin valmistumisaikataulussa. Sain myös järjestettyä hääni ja isän talon lunastamisen kuolinpesältä, ja kun jälkikäteen ajattelee niin surun voimalla. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, suru antaa myös voimaa. 

Koko ensimmäinen vuosi oli vaikea, toinenkin. Vasta kun esikoiseni syntyi neljä vuotta isän kuoleman jälkeen, saatoin sanoa päässeeni henkisesti jotenkin tolpilleni. Isän kuolema oli päättänyt nuoruuteni, ja lapseni syntymä teki minusta lopullisesti aikuisen. Ehkä hymyilin ja varsinkin nauroin vähemmän kuin ennen, mutta nyt syy iloon oli niin suuri, että vähempikin hymyn ja naurun määrä riitti tekemään elämästä valoisaa, vaikka huoletonta se ei enää ollutkaan.

Vasta vuosien myötä suru on lakannut olemasta avoin kipeä haava ja muuttunut arveksi, jota sattuu vain silloin kun sitä voimalla painaa. Jos koskettaa hiljaa, tuntuu vain arpeutunut hieman röpelöinen pinta, ja sen silittäminen voi jopa lohduttaa. 

Suru ei ole hävinnyt, se on yhä läsnä mutta antaa merkkejä itsestään vain ajoittain. Jonkun tuoksun, äänen tai muiston mukana. Pulpahtaa pintaan unessa. Muistuttaa itsestään merkki- tai vuosipäivinä. Tai hetkinä jolloin tuntuu että elämä on loputonta suossa rämpimistä eikä mikään onnistu, ja vain isä osaisi auttaa. Ajatuksissani isä käy joka päivä, suru taluttaa hänet sinne. 

Olen niin tottunut surun kanssa elämiseen, ettei se edes häiritse. Suru on matkakumppanini elämässä, voin ottaa sitä kädestä jos haluan ja tarvitsen. Ja niin pitääkin olla, en edes ajattele että minun pitäisi lakata suremasta. Usein sanotaan, että niin kauan kuin kuollut ihminen muistetaan, hän elää keskuudessamme. Minä ajattelen sen näin päin: niin kauan kuin joku suree kuollutta, hän elää keskuudessamme. Suru on side joka yhdistää ajan tuolle puolen. 




Kommentit

  1. Kaunis kirjoitus surusta. Olen samaa mieltä, ettei suru oikeastaan häviä koskaan, se vaan muuttuu siedettäväksi, arpeutuu niinkuin sanoit. Oma isäni kuoli 23 vuotta sitten. Olin tavannut silloisen poikaystäväni- nykyisen mieheni- kuukautta aikaisemmin. Olin vitsaillut, että nyt pääsit sukuun, jossa ei koskaan vietetä häitä tai ristiäisiä, mutta hautajaisia, niitä riittää. Ja sitten se oli liiankin totta! Oli heinäkuun loppu ja vanhemmat lämmittivät saunaa mökillä. Isä sai sydänkohtauksen ja kuoli ilman mitään ennakkovaroitusta, ilman sairastelua tai vanhuutta. Kaikki meni eteenpäin kuin sumussa. Yritin olla vahva äidin takia. Ainoana lapsena se oli velvollisuuteni. Elokuussa jatkui opiskelu ja olin ihan eri ihminen kuin se tyttö, joka jäi kesälomalle pari kuukautta aiemmin. En puhunut kellekään mitään, pidin ulkokuoren kovana. Mutta jotenkin sana tapahtuneesta levisi ja minua kartettiin, pelättiin kai tavallaan. Vain yksi tyttö uskalsi puhua minulle ja olen siitä kiitollinen.

    Voimia Sinulle ja hyvää joulun odotusta! Kiitos kauniista surun kuvauksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja siitä että kerroit omasta isästäsi. Tosi surullinen juttu, äkkikuolemat ovat kauheita siinä mielessä, ettei mitään mahdollisuutta hyvästeihin ole. Lähtijälle tosin taitaa olla se armollisin tapa lähteä, loppujen lopuksi... Parhaat lähtevät ensin, niin usein sanotaan, ja ehkä siinä jokin totuus on. Minunkin isäni oli vasta 64 kuollessaan ja juuri jäämässä eläkkeelle.

      Poista
    2. Äkkikuolema on kamala, mutta niin on pitkä sairauskin. Eipä näissä asioissa taida olla "kivutonta tapaa" jälkeenjääville. Parhaat lähtevät ensin, totta! Isäni oli 56-vuotias ja eli tavallaan parasta vaihettaan. Hali! <3

      Poista
    3. Voi, niin nuori... Elämä on arvaamatonta, siksi aina ajattelenkin ettei eläkettä pidä liikaa odottaa tai ainakaan jättää asioiden tekemistä siihen, sillä koskaan ei tiedä ehtiikö sinne saakka. Halaus sinne myös!

      Poista
  2. Itse tiesin että mutsi heittää lusikan nurkkaan ja odotin kovasti että tunnenko mitään sillä kuoleman hetkellä. Njet, petyin vähän, kumma kun ei sellaista "huomaa". Noh, mutsi oli jo pari kolme vuotta aiemmin sanonut että johan tästä joutais ja keskusteltiin paljon kuolemasta. Kumpikin sitä mieltä jotta mitäs siinä, lähtee kun lähtee tai sitä lähtee jos on ihan finaalissa mutta länsimainen moraali pitää elossa, olla elossa ei ole sama kuin elää. Tämä biisi toimi muistelubiisinä ja luukutin sitä muistuttaen itseäni niistä jaetuista hetkistä. Alter Bridge - wonderful life.
    En oikein osaa surra kuolleita, jokaisen osa. joskus tosin nuoren kuolema liikutta minuakin vaan en yleensäkään sure mitään, muuten surisin jatkuvasti. Suru kestää minkä kestää, aika ei ole määre sinänsä että nyt loppuu vaan kunah pääsee eteenpäin elämässä niin se suru laimenee vaan ei katoa. Miksi katoaisikaan, yksi voimakkaimmista tunteista. Kunhan ei pysäytä lopullisesti, silloin kuolee kaksi vaikka toinen vielä elääkin.
    Voi Hyvin;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa että sulla on hyvin tervejärkinen ja luonnollinen suhtautuminen kuolemaan, ihailen sellaista kun itselleni kuolema on kasvatuksestani johtuen ollut enemmänkin tabumainen ja todella pelottava juttu. Siitä ei isänikään osannut koskaan puhua vaikka tiesi kuolevansa, hänellekin varmaan ainakin osittain samoista syistä oli vaikea ja tabumainen aihe.

      Ja se on niin totta, että elossa ei ole sama kuin elää! Tosi paljon hyviä ajatuksia koko kommentti täynnä. Kuuntelin tuon biisinkin, nättiä.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Juoksuharrastuksen aloittaminen vuosien tauon jälkeen – Juoksen kuolemaa karkuun

Miltä tuntuu kevään valo? Haparoivia yrityksiä kertoa se sanoin: "Vain se mitä kirjoitan on totta"

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin