Poikkeustila on laittanut koville, ja siksi se on ollut elämäni onnellisimpia ajanjaksoja

Italiassa leppäkerttu on hyvän onnen symboli. Poikkeustilan aikana
meillä on ollut aikaa tarkkailla luontoa yllin kyllin. Leppäkerttujakin on nähty.
Ensin huolestuin (tammi-helmikuussa), sitten sairastuin (maaliskuussa), luultavasti koronaan vaikka testiin en koskaan päässytkään Suomen silloisen älyttömän testikäytännön vuoksi.

Siinä sairastaessani ja samalla maailmantilannetta seuratessani ymmärsin, että kuolen. En todennäköisesti tähän tautiin mutta joskus kumminkin. Ja että moni tulee tähän tautiin kuolemaan, pahimmassa tapauksessa joku läheisistäni. Aloin pelätä lasteni puolesta, jotka myös maaliskuussa sairastuivat yhtä aikaa kanssani. Hekään eivät varmastikaan tähän kuolisi, tajusin sen kyllä, mutta menettämisen pelko ei sitä tajunnut vaan lymysi mielenpohjalla kuten se vanhemmilla joka hetki lymyää.

Joka kerta kun kuopus yskähteli omituista kuivaa yskäänsä, pelästyin. Joka kerta kun esikoinen yski, ja erityisesti kun hänen kuumeensa alkoi horkkamaisesti nousta, pelkäsin. Olinhan kuullut Italiasta uutisia, jotka kertoivat lapsienkin joutuneen sairaalaan ja jopa tehohoitoon koronan vuoksi. Onneksi ei silloin vielä ollut tietoa viime aikojen uutisista eli lapsilla esiintyvästä, koronaan liittyvästä Kawasakin taudin tapaisesta vakavasta oireyhtymästä, jota on pelkästään New Yorkissa ollut yli sata tapausta ja kolme kuollutta lasta, Britanniassakin noin sata ja muualla Euroopassa, mm. Italiassa kymmeniä tapauksia (lähde: corriere.it, hs.fi).

Maaliskuun alussa, jolloin oma tautimme alkoi, koronavirusta ei vielä Suomessa otettu täysin tosissaan. Se oli vielä useimmille "Italian ongelma" ja ulkomaanmatkalaisten vitsaus, jota ei tajuttu edes ennaltaehkäistä lentokentillä. Samana päivänä kuin oireiluni alkoi, kirjoitin blogiin tekstin Miksi koronavirus ei ole vain mikä tahansa influenssa, vanhusten tauti tai Italian vaiva vaan vaarallinen kaikille meille. Yksi ahdistavimmista seikoista tuolloin sairastaessa oli, ettei testiin päässyt eikä testien tärkeyttä epidemian kokonaisehkäisyssä ja -hallinnassa tunnuttu ymmärrettävän.

Italiassa koronaan kuoli tuolloin maaliskuun alkupuoliskolla satoja ihmisiä joka päivä, pahimmillaan 700-800. Sairastuneita oli päivittäin jopa tuhansia. (Eilen 14.5. Italiassa sairastuneiden yhteismäärä oli 223 096, joista 76 440 tällä hetkellä positiivisia, parantuneita 115 288 ja kuolleita 31 368. Lähde: Protezione Civile) Katselin koko maaliskuun italialaisista uutisista kuvia kaaoksesta sairaaloissa ja ajattelin, että tuo tulee kohta tänne, eivätkä suomalaiset asiantuntijat näytä sitä tajuavan, koska lentokentiltä pääsee porukkaa vapaasti tulemaan eikä edes oireilevia ihmisiä ole kiinnostuttu testaamaan.

Vaikka en missään vaiheessa varsinaisesti pelännyt kuolevani koronaoireiluuni, niin silti sillä oli kuoleman lähelle vievä vaikutus. Koronaan kuolee joskus myös aivan perusterveitä, ja mistä voi tietää, saako sen 270 kertaa tappavamman virusmuodon, jollaisia tutkijat ovat uudesta koronaviruksesta osoittaneet eriytyneen.

Poikkeustilan aikana olemme löytäneet paljon uusia, ihastuttavia luontokohteitä läheltämme.
Tämä kuva on Tammisaaren Ramsholmenin rannalta.

Tajusin, että niin paljon kuin me länsimaissa yritämmekin ajatella kuoleman pois elämästämme, se on siinä koko ajan läsnä, aivan vieressä. Kahden sekunnin päässä.  Valvoin pari yötä näiden ajatusten ja pelkojen kanssa, ja ne olivatkin aikamoisia öitä. Mutta sitten paineen alla alkoi hioutua ja kirkastua jotakin arvokasta ja ainutlaatuista: ymmärrystä elämän tärkeimmistä asioista. Merkkejä toivosta, valosta ja muutoksen mahdollisuudesta, jonka edessä olin sekä itse että koko maailma.

Maailma ei kaadu tähän koronavirukseen, päin vastoin. Tämä saattaa olla maailman keino selviytyä kaatumatta. Me kaikki kyllä kuolemme, mutta emme läheskään kaikki koronavirukseen. ja vaikka lähes jokainen tietenkin pelkää omaa kuolemaansa eikä haluaisi olla yksi niistä epäonnisista, jotka koronavirukseen kuolevat, ei virukseen liittyvä kuolemanriski ole sen suurin pelote. Koronavirus mullistaa maailmaa muulla tavoin.

Koska niin moni asia ympärillämme muuttuu viruksen leviämisen estämiseen liittyvien rajoitustoimien takia. Koska joutuu etätöihin ja lapset etäkouluun, ja sitten joudutaan olemaan aamusta iltaan yhdessä ja kaikki perhesuhteisiin liittyvä häiritsevä ja mutkikas mitä joskus ehkä onkin lakaistu pinnan alle, pullahtaa pintaan.

Koska teatteriin ei pääse eikä baariin, kaikki perutaan, harrastuksen jäävät tauolle eikä kukaan uskalla mennä oikein minnekään, vaikka joku paikka olisikin auki.

Ja jää niin paljon enemmän aikaa olla tekemättä mitään, hiljaa omien ajatustensa kanssa. Joskus se voi olla todella, todella pelottavaa. Sitä voi pelätä lähes yhtä paljon kuin kuolemaa.

Poikkeusaikana olemme mm. bongailleet lintuja. Tämä yksilö on
tunnistustaitojemme mukaan kalatiira. 

Noina valvottuina öinä kuumeen, särkyjen ja yskän vaivatessa minua ainakin pelotti. Kunnes aivan kuin kuume olisi tislannut minusta esiin jotain, kaikki se hiki ja horkka puristanut ajatuksistani esiin kimaltelevan pisaran, johon tiivistyi kaikki mikä on tärkeää. Se mikä siinä ympärilläni tuhisi: lapseni ja perheeni. He ja läheiseni jotka ovat puhelinsoiton päässä ja joita ajattelen päivittäin ja joiden tiedän ajattelevan minua. Jos vaikka kävisikin niin, että koronasta muodostuisi vaikka ruton kaltainen tappava tauti, se olisi sitten niin. Mitä siinä voisi muuta tehdä kuin elää kaiken jäljellä olevan ajan niin täynnä rakkautta kuin pystyy? Yhtäkkiä arvostin jokaista hetkeä kuin se olisi viimeiseni. Monesti olin kuullut näitä kliseitä ennenkin, elää kuin viimeistä päivää, elää hetkessä, arvostaa pieniä asioita jne.., mutta nyt kun niiden merkitys oli oikeasti valjennut, oli se kun vertaisi elävää kuvaa tauluun ikuistettuun maalaukseen.

Nämä periaatteessa melko kliseiset oivallukset olivat siis jotakin paljon syvempää kuin pelkkiä kliseitä. Ne olivat kliseiden kuvailemien perustotuuksien vihdoinkin tapahtunutta ymmärtämistä. Olenhan ennenkin osannut laittaa perheen etusijalle, rakastaa lapsiani, olla iloinen onnellisesta avioliitostani. Mutta tarkoittiko se sitä, että olin oikeasti tajunnut arvostaa kaikkea sitä?

Poikkeustilassa tajusin, että ei todellakaan tarkoittanut. En ollut sittenkään osannut arvostaa kaikkea sitä tarpeeksi enkä keskittyä elämässä sittenkään oikeisiin asioihin. Olin sittenkin hermoillut aivan liian paljon, kuluttanut aivan liian paljon, ollut välinpitämätön ympäristöä kohtaan. Olin antanut yhteiskunnan paineiden hermostuttaa itseäni, sumentaa oman tieni ja sydämeni äänen, joista jälkimmäinen on koko ajan yrittänyt kertoa, että ensin mainittu on juuri hyvä minulle. Että en tarvitse elämässä kaikkea sitä mitä mainokset ja perimmäisen hyvinvointimme vastaiset tehokkuusvaatimukset yrittävät uskotella minun tarvitsevan.

Kaikki mitä tarvitsen löytyy sisältäni, sydämestäni. Se on ollut siellä koko ajan, mutta en ole tajunnut että se tosiaan riittää eikä muuta tarvita: rakkaus. Se joka kytkee yksilön merkityksellisellä tavalla ympäristöönsä ja toisiin ihmisiin; se joka saa meidät näyttäytymään lähimmäisinä eikä vihollisina toisillemme; se joka täyttää meidät myötätunnolla ja empatialla; se joka saa meidät ymmärtämään, että rakkauteen kuuluu halu pitää huolta itsestään, läheisistään ja kaikista toisista ihmisistä, ja siihen huolenpitoon kuuluu myös ja ennen kaikkea tietoisuus omien toimien vaikutuksesta ympäristöön ja luontoon, siihen johon mekin loppujen lopuksi kuulumme ja josta elämme.

Mustarastaan on oppinut tunnistamaan jo kolmevuotias kuopuskin.
Tämän yksilön hän bongasi kävelyllä lähimetsässä.

Hieman sen jälkeen kun olin nämä kaikki asiat yön pitkinä tunteina oivaltanut, alkoi Suomessa poikkeustila. Koulut suljettiin, useimmat julkiset tilat suljettiin, kaikki kynnelle kykenevät määrättiin etätöihin. Stay home, pysy kotona. Seurasi mitä eriskummallisin kaksi kuukautta, outo aika joka osittain jatkuu yhä ja on hiljalleen muuttumassa uudeksi normaaliksi, kuten maamme hallitus on asiantilaa nimittänyt.

Minun poikkeustilani oli kuitenkin jo alkanut viikkoja aiemmin, jo silloin kun olin seurannut Italian tilannetta läheltä televisiosta ja Italiassa asuvien läheisteni kautta, ja sitten kun perheemme sairastui koronaoireisesti kuin oudon sattuman seurauksena. Jumiuduimme sairauden takia lähes kuukaudeksi kotiin täyseristykseen, ja sen jälkeen alkoi meilläkin koko maata ja maailmaa koskeva koronakaranteeni.

Kotona oleminen ei ole oikeastaan ollut kovin uutta, sillä kotiäitinä olen viihtynyt kotona vuosikaudet. Poikkeuksellista on ollut vain miehen jokapäiväinen etätyö ja esikoisen etäkoulu.  Ja tietenkin kaikki ne muutokset, joita yhteiskunnissa ja koko maailmassa on tapahtunut. Olen vielä sitä ihmistyyppiä, joka ei osaa sulkea silmiään maailman murheilta ja muiden kärsimykseltä, joten kaikki se on tehnyt sinänsä harmonisesta karanteeniperhearjesta rankkaa. Tietoisuus siitä, että kaikilla ei ole kotona yhtä harmonista ja että koko maailma on liikkumassa tuntemattomaan suuntaan, on laittanut poikkeustilassa koville.




On ottanut koville sairastaa, menettää työ ja toimeentulo, nähdä monen asian ympärillä muuttuvan. Mutta samalla on todettava eräs kummallinen asia: tämä on ollut yksi onnellisimpia ajanjaksojani elämässäni. Täynnä rakkautta elämää ja kaikkea siihen kuuluvaa kohtaan. Täynnä kiitollisuutta ja arvostusta siitä, mitä elämässä on hyvin.

Iloa lapsista, jokaisesta ohikiitävästä hetkestä heidän kanssaan, kun he vielä ovat pieniä ja heidän viikonloppuiltojensa kohokohta on istua perheen kanssa sohvalla ja katsoa karkkipussin kanssa Avaraa luontoa. On ollut selvää, että poikkeutilan paineen alla on hioutunut jotakin hyvää ja arvokasta. Vaikeudet jalostavat, sanotaan, ja toivon kovasti sen tässäkin tapauksessa olevan totta. En tiedä, olenko tämän jälkeen yhtään viisaampi tai parempi ihminen, mutta uskon oppineeni jotain hyvin tärkeää. Sellaista joka auttaa minua tästä lähtien toivottavasti tekemään viisaampia ja parempia valintoja elämässäni.

Poikkeustila on antanut ymmärrystä siitä, että elämä on lyhyt mutta juuri siksi ei pidä erehtyä luulemaan, ettei olisi väliä miten sen elää, miten tulee kohdelluksi ihmissuhteissaan ja miten jokaisen elämänsä päivän kuluttaa.

On parempi maapallon ja myös oman itsensä kannalta tyytyä materialistisesti vähään, mutta olla henkisesti kyltymätön. Ihmisen tehtävä ei ole maapallolla rajattomasti kuluttaa ja omistaa, vaan etsiä vastauksia ja keinoja elää harmoniassa sekä toisten ihmisten että ympäristönsä kanssa. Eli oppia rakastamaan.

Lue myös muita poikkeusaikaa ja mm. kuluttamista koskevia kirjoituksiani:

Mitä jos elämä onkin aivan hyvä juuri näin?

Koronakriisin opetuksia: pärjään kahdella vaatekerralla ja muita kulutuspaaston oivalluksia

Koronakriisin opetuksia osa 2: kuolema on "vanha tuttu" ja elämä kuin kakku

Kollektiivinen viisaus ja suurten muutosten aika. Korona on ihmiskunnalle annettu kärsimyksentäyteinen tilaisuus muuttua ja muuttaa maailmaa paremmaksi

Mitä tänä vappuna menetetään ja mitä saadaan tilalle - ja mikä meillä on Italiaan verrattuna loppujen lopuksi hyvin

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Oliko minulla korona vai ei?

Nyt muutetaan Italiaan! Virtaavan veden odottamaton seuraamus Nurmijärven Myllykoskella

Menneisyyden kummallisuuksia: kihloihin Firenzen väentungoksessa ja onni jonka tajusimme vasta kun se oli ohi