Se löytyi sittenkin! Kotivapun iloisin ja päätä kiristävin seuraamus on tässä

Valkoinen ja hohtava kuin uusi: löytynyt ylioppilaslakki. 
Muistikuvat ovat hämäriä. Sen muistan, että oli vuosi 2000 ja olimme Temppeliaukion kirkossa - aika hieno paikka ylioppilasjuhlalle, muuten, ja jälkikäteen ajateltuna myös aika omituinen. Saattoiko se tosiaan olla niin, että juhlimme koko koulu kirkossa? Täytyi sen niin olla, koska jotkut muistoistani ovat niin kirkkaita: kirkon kiviseiniin tuijottaminen juhlapuheiden aikana, isän ilme, kun kaksi kertaa peräkkäin nimeni mainittiin stipendin saajien joukossa ja kompuroin hakemaan tunnustuksia kirkon etuosasta.

Olin aamulla käynyt kampaajalla laitattamassa järjettömän pitkiin, kyseiselle kampaajalle liian haastaviin hiuksiini kampauksen, joka oli alkanut roikkua ja röpsöttää siinä samassa kun kävelin kampaajalta koululle. Ja sitten piti rampata siellä edessä koko ajan lässähtävine kampauksineni!

Sain lakin päähäni ja sitä seurasivat asiaankuuluvat juhlallisuudet kotona ja sen jälkeen Helsingin yössä parhaan lukiokaverini kanssa (lue aiheesta myös teksti Paras ja pysyvin asia, jonka lukiosta sain elämääni)

Otettiin valokuvia, kävin myös kuvaamossa lakin ja ruusujen kanssa. Sitten laitoin lakin laatikkoon ja jonnekin kaapin perälle - enkä löytänyt sitä enää. Ainoa muisto lakista ja todiste että se oli todella joskus ollut päässäni, olivat enää valokuvat. Valokuvaamon paras otos päätyi myös pianon päälle lapsuudenkotiini, ja siitä sitten seuraavana vappuna haikeana katselin, että tuon näköinen sen lakin kanssa olin, missähän lie nyt mokoma lakki. Sitten valokuvakin hävisi. Muutettuani lapsuudenkotiini en halunnut enää nähdä ylioppilaskuvaani pianon päällä, ja laitoin kuvan jonnekin "talteen". Yhä vieläkään en muista, minne.

Lue aiheesta myös viime vuoden teksti Virkistävä vappu keskustassa ja kadonneen ylioppilaslakin arvoitus.

Oikeasti en ollut lakin häviämisestä kovin pahoillani, enkä edes kovin aktiivisesti etsinyt sitä. Studiokuvan häviäminen on ollut harmillisempaa, mutta ei sekään loppujen lopuksi mikään iso juttu. Se kertonee siitä, ettei asia kovin tärkeä ollutkaan, vaan niin lakki kuin kuvakin saattoi rauhassa vajota jonnekin yhä visumpaan piiloon. Minulla on aina ollut omituinen tapa vähätellä ylioppilaslakin tapaisia saavutuksia, ja tuntea pelkästään kiusaantuneisuutta, kun minun pitäisi kertoa jotakin koulutuksestani. Ja jos muut kertovat omistaan, en oikeastaan ole kovin kiinnostunut, vaikka kuuntelenkin tietenkin kohteliaasti.

En ymmärrä, miksi koulutusta tai saavutuksia pitäisi jotenkin pitää esillä, tai ainakaan itse en tunne siihen tarvetta. Katselen vain kiinnostuneena ja ymmärtää yrittäen, kuinka joillakin italialaisilla ystävilläni on seinällä kehyksissä ylioppilastutkintotodistus. Ajatus siitä, että kehystäisin oman tutkintoni ja laittaisin sen vielä seinälle, on täysin hullunkurinen, vaikka toisaalta ymmärränkin koulutuksen arvon ja tärkeyden. Nouseminen köyhästä työväenluokasta koulutuksen avulla yhteiskunnan portaita ylöspäin on etenkin menneinä aikoina ollut todella iso ja tärkeä juttu. 

Olen itsepintaisesti halunnut pitää kiinni ajatuksestani, että koulutus ei määrää ihmisen mittaa eikä arvoa, eikä ole mitään väliä, onko joku lukenut itsensä tohtoriksi vai siivoaako hän laivoja. Vain se on tärkeää, millainen on hän sydämensä. En tuskin koskaan kysy uudelta tapaamaltani ihmiseltä, mitä hän on opiskellut tai mitä hän tekee työkseen - sellaisella ei vain ole mitään väliä enkä halua tehdä ennakkojohtopäätöksiä ihmisestä sen mukaan, mitä hän mahdollisesti vastaisi.

Joka tapauksessa vuosien myötä aloin joinakin vappuina ajatella, että olisihan sitä lakkia kivaa pitää joskus päässä, kun sellainen kerran on. Yritin etsiä sitä monta kertaa, mutta käytyäni läpi kaikki kaapit ja varastohuoneen uumenet jouduin aina luovuttamaan. Onko se päätynyt vahingossa roskiin suursiivouksissa, joita lapsuudenkodissani on vuosien myötä tehty (asun siis yhä lapsuudenkodissani ja se on tyhjennetty kaksi kertaa eli vanhempieni avioeron ja sitten isän kuoleman jälkeen)? Aloin jo olla taipuvainen uskomaan, että niin oli päässyt käymään.

Kunnes sitten tuli koronakevät ja pakollinen kuukausikaupalla jatkuva kotona oleskelu! Mitä sitä ihminen tekeekään, kun on rajattomasti aikaa käytettävissä kotona olemiseen? Ennemmin tai myöhemmin hän alkaa siivota. Ainakin minulla on käynyt niin, ja kuulemani mukaan monella muullakin.

Temppeliaukion kirkon pihalla uunituoreena ylioppilaana vuonna 2000.

En tarkoita, että olisin järjestelmällisesti käynyt koko kodin läpi. Kaikkea muuta. Koska viimeinenkin ulkoinen paine eli mahdolliset yllätysvieraat ovat poissa laskuista, en viitsi vaivautua siivoamaan kodin lelukaaosta senkään vertaa kuin ennen. Kunhan lattiat suurinpiirtein puhtaana pysyvät, se riittää.

Karanteeniajan siivoamiseni on enemmänkin sellaista kiireetöntä ajanvietesiivousta, puuhastelua, kaapin silloin toisen tällöin perusteellista penkomista, jossa samalla vähän kuin käy läpi koko elämäänsä. Olen järjestänyt pyyhekaapit sekä vierashuoneen sekalaisten tavaroiden kaapin  (yhden, neljä jäi järjestämättä).

Kaikkein eniten aikaa olen käyttänyt kirjahyllyjen järjestelyyn. Olen tutkistellut kirjahyllyt läpikotaisin kirjankarsintatarkoituksessa, selaillut sen kirjavalikoimaa ja uppoutunut lukemaan teoksia, joiden olemassaolon olin jo unohtanut.

Yhtään kirjaa en tosin ole raaskinut laittaa kierrätykseen, olen niihin aivan liian kiintynyt, sillä ne kertovat suurinpiirtein kaiken tärkeimmän elämästäni eli kiinnostuksen kohteet elämäni varrella: suuret klassikot (esim. Tolstoi, Dostojevski, Austen, Waltari),  koirat ja eläimet, runous, Israel, Rooma ja Italia, historia (kirjahyllyllinen), ravitsemus ja terveys (puoli kirjahyllyllistä), vanhemmuus ja lapset, luonto, lastenkirjat (pieni kirjahyllyllinen), kirjava kattaus erilaisia romaaneja dekkareista omaelämäkertoihin, sitten aihepiirejä joista on vähemmän eli alle kymmenen kirjaa kustakin kuten puutarhanhoito, tiede, elämänhallintaoppaat, psykologia, lisäksi kaikki ne kirjat jotka olen elämäni aikana saanut lahjaksi ja joita en varsinkaan halua ja raaski antaa pois.

Kirjojen ansiosta löysin ylioppilaslakkinikin. Kirjoja nimittäin on vähän siellä sun täällä eivätkä ne kaikki mahdu kirjahyllyihin, vaan osa on esimerkiksi makuuhuoneen vaatehuoneessa. Sen ylähyllyillä on iso määrä painavia kirjoja ja vino pino aikakauslehtiä, tietosanakirjoja ja lehtiä joissa on yksi tai useampi kirjoittamani juttu. Aloin eilen eli parahiksi vapunaattona tutkiskella noita kirjapinoja ja kuinka ollakaan, siellähän se pilkotti, niiden takana ensi katseelta piilossa, ylioppilaslakkilaatikko.

Yllätys oli iloinen ja laitoin lakin välittömästi päähäni. Tai yritin laittaa. Se oli ahdas kuin mikä eikä ollut mahtua ollenkaan. Onko pääni kasvanut näiden 20 vuoden aikana vai onko lakin nahkavuori kutistunut vuosien myötä? Kovalla  työllä sain sen lopulta päähäni ja kylläpä kiristi. En muistanutkaan, että ylioppilaslakki päässä joutuu olemaan näin pipo kireällä.  Onneksi ei löytynyt aikaisemmin!

Lakki on kirkkaan valkoinen, aivan kuin uusi. Sitä eivät olet vaput päässeet likaamaan, ja jollei se olisi päässäni niin kireä, pitäisin sitä varmaan tälläkin hetkellä, vapunpäivän illansuussa, tätä kirjoittaessani.


Eilen vapunaattoiltana nauttiessamme vappujuomia auringonpaisteessa kotiterassilla (missäpä muuallakaan) käytin lakkia hetken, ja myös tänään se kävi hetkeksi päässäni kun kiirehdimme samaiselle kotiterassille auringon tullessa esiin pilvien takaa. Sisälläkin olen sitä välillä käyttänyt.

Innokkaampi käyttäjä on ollut esikoistyttäreni, jonka mielestä lakki on todella upea. Jos pidät siitä, kannattaa käydä lukio niin saat oman, sanoin hänelle. Mutta meillehän käy sama lakki, minä voin käyttää tätä sinun lakkiasi, hän keksi. Säästäisimmekin siinä samalla. Ei ollenkaan huono idea, sanoin hänelle, mutta yleensä on tapana että jokainen saa oman lakin, ikioman.

Oma lakkini on tosin niin vähällä käytöllä ollut ja kuin uusi, että melkein se lapselle joutaisikin, jos hän jonain päivänä ylioppilaaksi kirjoittaa. Varsinkin kun ilmiselvästi lakki ei minulle ole kovin tärkeä ollut, vaan peräti 20 vuotta kadoksissa! Eipä olisi uskonut, että koronakeväästä on näin yllättävä hyöty ja tällainen merkittävä, hävinneeksi luultu esine löytyi sen aiheuttaman kotonaoleilupakon vuoksi.

Mitähän kaikkea muuta sitä vielä löytyykään tämän poikkeustilan ansiosta. Sisäinen rauha, tulevaisuuden suunta, elämän tarkoitus? Magari...Chissà! (Voi kunpa vaan...kuka tietää!)









Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Nyt muutetaan Italiaan! Virtaavan veden odottamaton seuraamus Nurmijärven Myllykoskella

Menneisyyden kummallisuuksia: kihloihin Firenzen väentungoksessa ja onni jonka tajusimme vasta kun se oli ohi

Puukotus lähimetsässä