Lapseltani kysyttiin, mikä tekee sinut iloiseksi - vastaus sulatti äidin sydämen

Postauksen kuvituksena kuvia viime lauantain retkeltä
Tammisaaren Ramsholmeniin.
Äitienpäivän jälkeistä aamua hallitsee sateen ropina kattoon. Harvoin olen sateesta näin iloinen. Eilen nimittäin istutumme koko joukon taimia ja kylvimme rivikaupalla siemeniä kasvimaalaatikkoihin. Nyt jos koskaan saa sataa!

Eilinen oli siis mukava fyysisen puuhailun päivä pihahommissa. Kasvimaaistutusten lisäksi kuka karsi kuivuneita oksia syreenipensaikosta, kuka haravoi, kuka kokosi kasvimaalaatikkoa, kuka suunnitteli takapihan kiviterassia, kuka kasteli kukkia ja vähän kaikkea muutakin siinä samalla uusilla lasten käsiin sopivilla kastelukannuilla. Ja koko äitienpäivän ajan aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta.

Kävimme myös
ulkopuutarha-myymälässä ihmettelemässä ihmispaljoutta - kahden ja puolen kuukauden koronakaranteenin jälkeen olimme koko perhe vähän kuin talviunesta heränneitä. Näin paljon kasveja, puita ja kukkia! Näin paljon ihmisiä! Turvaväleistä muistuteltiin ja kasvihuoneeseen menijöitä kehotettiin varovaisuuteen, vain muutama ihminen kerrallaan sisään kiitos.

Eilinen äitienpäivä oli iloinen päivä, joskin vähän erilainen äitienpäivä kuin tavallisesti. Kävimme tapaamassa lasten mummua hänen pihallaan turvavälien päässä. Illalla söimme mieheni valmistaman äitienpäiväillallisen, johon kuului mm. italialaistyyliin valmistettuja lohkoperunoita, patate al forno. Ne ovat lempiruokiani, ja kaikeksi onneksi mieheni on oppinut tekemään kyseistä ruokalajia niin hyvin, että hänen lohkoperunansa ovat vähintään yhtä hyviä ja parempiakin kuin useimmissa italialaisissa ravintoloissa. Kun niitä on ruokalistalla, on se aina pienen arkisen ilon iso aihe. 

Pienet asiat voivat tehdä iloiseksi, ja usein tekevätkin. Ei tarvita maatakaatavan isoja juttuja siihen, että tulee hyvä mieli. Vaikean ajan keskellä ja tulevaisuudenkuvien ja -suunnitelmien hajotessa pienet ilonaiheet ovat erityisen isossa roolissa.

Pari päivää sitten eli aivan äitienpäivän alla keskustelin keskimmäiseni kanssa ilonaiheista. Hän nimittäin sai 6-vuotissyntymäpäivälahjaksi Oppi&Ilo -sarjan kouluunmenijä-puuhakortit, ja yhdessä kortissa pyydettiin piirtämään asia, joka tekee sinut iloiseksi. Saanko kirjoittaa vastauksen, koska kirjoittamalla osaan kertoa sen paremmin, lapsi kysyi. Oh, poikani, miten tutunkuuloinen lause, suoraan äidiltäsi peritty, mielessäni läikähti, mutta pojalle vastasin pelkästään että totta kai saat.

Odotin listaa autoista ja ötököistä pleikkariin ja irtokarkkeihin, mutta vastaus vetikin sanattomaksi. Äiti, hän kirjoitti vastauskentään.



Eihän sitä voinut liikuttumatta kestää. Katselin vastapäätä pöydässä istuvaa lasta ja kädessä pitelemääni korttia ja ajattelin, miten ihmeellistä on että tuo pieni poika sydän täynnä kultaa on minulle lapseksi annettu. Miten suuri on lasten kyky opettaa vanhempaansa, miten vilpitön on heidän mielensä, miten puhdas heidän rakkautensa.

Kaikkien kiukkuaamujen, rajojenasettamisien, suutuksissaan huudettujen sanojen, riittämättömyydentunteiden ja liian usein lausumaan jouduttujen ei-sanojen jälkeen ei todellakaan aina tunnu siltä, että voisi olla lapsen iloiseksi tekevä ihminen. Ainakaan se ensimmäinen ja ainoa listassa.

Ja silti hän kirjoitti juuri niin. Äiti. Se sai minut iloisemmaksi kuin mikään muu asia tässä maailmassa.





Hetken päästä listaan ilmaantui kyllä muitakin ilonaiheita ja onneksi ilmaantuikin, sillä niin palkitsevalta kuin äiti-sanan näkeminen sellaisessa listassa äidistä itsestään tuntuukin, olisi surullista jos siinä ei olisi mitään muuta.

Tiedän etten tule koskaan unohtamaan tätä hetkeä äitiydessäni. Jos monesti pelkäänkin, että olen epäonnistunut vanhempana ja eksynyt kasvatusviidakon syövereissä, niin nuo neljä kirjainta puuhakortin vastauskentässä osoittivat, että ihan kaikkea en sittenkään ole tehnyt huonosti.

Rajojen asettamisen ja kohoavien äänenpainojen pohjalla on tietenkin vankkumaton rakkaus. Rakastan poikaani ja kaikkia lapsiani enemmän kuin osaan edes kirjoittamalla kertoa, ja se rakkaus on se maaperä ja lähde, josta ilokin kasvaa. Mitäpä muuta rakkaus on kuin iloa, ja toisinpäin: mitä muuta ilo on kuin rakkautta?

Siinä oli minulle äitienpäivälahjaa kylliksi täksi äitienpäiväksi ja kaikiksi tuleviksikin äitienpäiviksi. Toivon että se rakkaus ja ilon tunne jota hän nyt lapsuudessaan minulta saa, siivittää hänet aikuiseksi, joka antaa näitä asioita eteenpäin, jakaa iloa ja rakkautta ympärilleen ja muistaa, että se on tärkein tehtävämme tässä maailmassa.











Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

"Kotihoidettu eskarilainen on osannut jo 2 vuotta lukea ja kirjoittaa." Varhaiskasvatuksen tai sen puutteen vaikutus kouluvalmiuksiin, onko sitä?

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Korona auttoi minut eroon makeanhimosta - mutta mitä se teki kropalleni ja mikä on saanut ihoni hehkumaan?

Neljänkympin kriisi ja elämää kuolemantuomion jälkeen