Sukupolvikokemus tämäkin: koulujen päättyminen ilman kevätjuhlaa

Kolmasluokkalaiseni lähti juuri koululle hakemaan todistusta. Vanhemmilla ei ollut asiaa mukaan luokkaan, eikä heitä Wilma-viestissä toivottu edes pihalle saattamaan. Kevätjuhlasta puhumattakaan - sitä kun ei tänä keväänä edes järjestetty. Kuten niin moni muukin asia, myös koulujen loppuminen on nyt erilaista kuin tavallisesti. 

Nyt kun juhlia ei ole eikä niihin pääse, tuntuu kaipuu niitä kohtaan yhtäkkiä äärimmäisen suurelta. Miten mukavaa olisikaan istua juhlasalissa kuuntelemassa pirteitä, jännityksen (tai isompien oppilaiden ollessa kyseessä joskus myös välinpitämättömyyten) värittämiä lauluesityksiä, rimakauhun kangistamien nuorten näyttelijöiden esiintymistä näytelmissä, rehtorin aina niin kannustavaa juhlapuhetta, jota tuskin kukaan oppilaista jaksaa kuunnella. Suvivirttä, sitäkin ja ennen kaikkea sitä, vaikka siihen nykyään yhä harvempi juhlavieras koulun salissa yhtyy.


Salin penkeillä vääntelehtiviä yläasteen oppilaita sen sijaan ei tule ikävä, ei etenkään heitä jotka edellisessä kevätjuhlassa metelöivät, haukottelivat esityksille ja laukoivat lähellä istuville vanhemmille loukkauksia ja kirouksia, ole lehmä hiljaa ja sitä rataa.

Mutta jos heitä ei ota huomioon, kuinka mielelläni istuisin tällä hetkellä koulun juhlasalissa liikuttumassa kaikesta siitä nostalgiaa uhkuvasta ja samalla nuoruuden intoa puhkuvasta tunnelmasta, jota vain koulujen kevätjuhlissa saattaa olla. Miten tämä kesä saattaa kunnolla edes alkaakaan, kun ei ole koulujen kevätjuhlaa? Ja tämä on minun tunteeni, kolmasluokkalaisen äidin tunne. Mikä mahtaakaan olla peruskoulunsa päättävien, tämän kevään ylioppilaiden tai ammattiin valmistuvien oppilaiden ja heidän vanhempiensa tunne? Koko pitkä kouluputki takana ja sitten loppu on tällainen: haetaan todistus nopeasti koululta tai vielä pahemmassa tapauksessa se tulee postissa, ehkä vähän myöhässäkin jos Posti sen hukkaa.


En voi olla muistelematta omaa ylioppilaskevättäni. Sitä kuinka olin juhla- ja saavutustenkorostamisvastainen (jo silloin), eikä minulla olisi ollut mitään halua järjestää ylioppilasjuhlia. Inhosin keskipisteenä olemista, eikä mielestäni ylioppilaslakissa ollut edes mitään juhlimisen aihetta. Ehkä joskus sata vuotta sitten joo, kun lakin sai vain muutama ihminen, mutta nykyaikana, liukuhihnaylioppilaiden aikana, jolloin lakin ja jopa älliä saa jos edes vähän vaivautuu lukemaan, ajattelin kapinoivassa kahdeksantoistavuotiaan mielessäni.

Esimerkkinä käytin itseäni, joka oli koko lukioajan ollut ruotsissa keskinkertainen ja haluton oppilas. Muutama päivä ennen kirjoituksia säikähdin: olen ollut niin vastentahtoinen ruotsin opiskelija, että en varmaan edes pääse läpi. Kävin lukiokirjat äkkiä läpi ja yritin laittaa edes jotain oppia päähäni. Kirjoitukset tulivat ja minulla oli koko ajan tunne, että huonosti menee. Ja kun tulokset tulivat, en ollut uskoa niitä: jäin kolmen pisteen päähän kolmannesta L:stäni ja sain E:n. (Lue ylioppilaskeväästä myös viime vuoden teksti Paras ja pysyvin asia, jonka lukiosta sain elämääni)

Odottamattoman hyvät tulokset kirjoituksista eivät lisänneet haluani juhlia saavutusta. Jos minulle olisi annettu tilaisuus välttää koulun ylioppilasjuhla ja saada todistus postissa, olisin tarttunut siihen mielihyvin. Onneksi sellaista mahdollisuutta ei kuitenkaan ollut. Olisin katunut sitä loppuikäni, kuten olen pikku hiljaa alkanut katua päätöstäni olla osallistumatta penkkareihin (siitä voi lukea tekstistä Me emme halua emmekä voi - miksi jäin pois penkkariajeluista lukiossa?)

Iän myötä olen nimittäin tajunnut, että oppilaiden mielestä joskus ehkä turhien, iänikuisten ja tylsän laahaavien juhlien tarkoitus on muukin kuin vain viettää viimeinen koulupäivä vähän erityisellä tavalla. Niiden tarkoitus ei välttämättä ole edes juhlia oppilaiden saavutuksia. Keväjuhlat ovat siirtymärituaaleja, tärkeitä etappeja ja riittejä elämän varrella. Ne ovat sukupolvesta toiseen jatkuvia traditioita, jotka sitovat kansakunnan jäsenet yhteen ja luovat yhteisiä muistoja, yhteistä muistia. Sukupolvikokemuksia: oletko sinä vuoden 2000 vai 2015 ylioppilaita, 1968 vai 1998 vuosiluokkaa?

Kaikki meistä vuorollaan aloittavat ja päättävät koulunsa, istuvat juhlasalin epämukavilla penkeillä, esittävät ja katsovat niitä jännityksellä esitettyjä laulu-, soitto- ja näytelmäesityksiä, kuuntelevat rehtorin puheita, yhteislauluja ja Suvivirttä, viimeksi mainitusta kuka nauttien, kuka sitä vastaan kapinoiden, mutta kuuntelee kumminkin.

Haetaan ja saadaan todistukset, saadaan valkolakki ja ruusukimput, siirrytään kotiin juhlimaan ja pönöttämään kahvikupin kanssa juhlavaatteet päällä, vastaillaan sukulaisten tungetteleviin kysymyksiin arvosanoista ja uravalinnoista. Jokainen käy nämä asiat vuorollaan läpi, jokainen omassa roolissaan.

Tänä keväänä kaikki tämä jää pois, mutta samaan aikaan tässä keväässä on jotakin niin perinjuurin kummallista, että hetkittäin se on jopa kiehtovaa. Voiko tämä suurempaa ja selvempää sukupolvikokemusta enää olla, yhtä lisää monen kaltaisensa joukkoon tänä keväänä? 


Kun lapsi aivan pian tulee todistuksensa kanssa, aiomme katsoa netistä helsinkikanava.fi:stä virtuaalisen kevätjuhlan. Sitten lähdemme pyöräilemään merenrantaan ja yritämme etsiä auki olevan jäätelökioskin, josta ostamme jäätelöt kesäloman alkamisen kunniaksi.

Lisäksi kysyimme koululaiselta, mitä erityistä hän toivoisi "palkinnoksi" kouluvuoden uurastuksesta. Odotin jotakin uusien legojen ja rullaluistimien väliltä, jotakin mikä korvaisi peruuntuneen keväisen, seurakunnan tarjoaman 10-vuotisjuhlakäynnin Linnanmäelle, peruuntuneet 10-vuotissynttärit Triplan Surf Housessa ja kaikki muutkin kevään omituisuudet ja muuttuneet rutiinit. Suklaamuroja, tyttö kuitenkin sanoi. Haluaisin kerrankin niitä kotiin. Hänen pyynnössään kaikui toistelemani suklaamurovastainen ajattelu, jonka mukaan suklaamurot eivät ole ruokaa vaan ylimääräistä (epäterveellistä) herkkua, ja kun ylimääräistä herkkua syö, on parempi ostaa vaikka ihan oikeaa suklaata.

Seuraavalla kauppareissulla, varovaisuuden, pikaisuuden ja turvavälien leimaamalla, ostan siis myös pakkauksen suklaamuroja, ehkä jopa kaksi. Enemmän kuin mielelläni. Mitä vain, jotta tästä erilaisesta kevätjuhlapäivästä saa tehtyä erityisemmän. Hauska päivä tämä joka tapauksessa on. Kesäloma alkaa, eikä sen aiheuttamaa tunnetta voi himmentää viheliäisinkään virus! Hyvää kesälomaa kaikille jotka sen tänään aloittavat!

PAROLA DEL GIORNO: vacanza estiva (f) = kesäloma

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Juoksuharrastuksen aloittaminen vuosien tauon jälkeen – Juoksen kuolemaa karkuun

Miltä tuntuu kevään valo? Haparoivia yrityksiä kertoa se sanoin: "Vain se mitä kirjoitan on totta"

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin