Koronakriisin opetuksia osa 2: kuolema on "vanha tuttu" ja elämä kuin kakku

Hetki ennen avautumista. Elämä on tässä ja nyt.
Käynnissä olevan, nyt jo kuudetta viikkoa jatkuvan eristys- ja karanteenirupeaman aikana olen ajatellut paljon menneitä aikoja. Kyse ei kuitenkaan ole usein minua vaivaavasta nostalgiasta, vaan toisenlaisesta menneisyyden ajattelusta.

Millainen olikaan maailma ja yksilön todellisuus sata, kaksisataa, viisisataa vuotta sitten? Kuolevaisuus oli läsnä, mihin tahansa haavaan tai tautiin saattoi kuolla ja moni kuolikin. Ruumiin näkeminen omassa kodissa tai ainakin sen välittömässä läheisyydessä oli tuttua.

Jos tavallinen tallaaja sairastui, lääkäriin ei välttämättä päässyt tai ainakaan hoidosta ei ollut takeita. Kykyjä ja haluja tarkkaan diagnoosiin lääkäreillä ei useinkaan ollut, kun ei edes vielä tiedetty kuinka taudit tarttuvat ja mikä ne aiheuttaa.

Olen kokenut heijastuksia noista menneistä ajoista kotona uutisten äärellä viime viikot kököttäessäni ja myös erinäisillä lääkärikäynneilläni, joissa halua tautini diagnotisointiin ei löytynyt. Välillä on suunnilleen tuntunut, että keskiajallakin esimerkiksi mustan surman aikoina on ollut tiukemmat toimet ja suurempi ponnekkuus yleisvaarallisen tartuntataudin tunnistamiseen ja tukahduttamiseen, sairaiden eristämiseen ja terveiden suojaamiseen.

Uutisissa puolestaan puhutaan koronaan kuolleista joka päivä. Jotkut uutiskuvat ovat erityisen pysäyttäviä. Joukkohautoja New Yorkissa, kylmäkontteja ruumiiden säilömiseen helsinkiläisten sairaaloiden pihoilla, kuolleita kuljettavat armeijan autot Italian kaduilla.

Uutisten kautta on voinut nähdä, että koronaan kuolee perusterveitäkin. En ole itse ollut kuolemanvaarassa, mutta muistutuksen omasta kuolevaisuudestani olen kyllä saanut. Kun on oikein sairas ja aavistelee elimistössään mylläävän ihmiskunnalle uuden viruksen, joka tappaa vanhuksia, perussairaita ja sattumanvaraisen tuntuisesti myös joitakin perusterveitä ja nuoria, ei voi välttyä mielenpohjan viereen pesiytyvältä varovaiselta kysymykseltä: mihin joukkoon minä kuulun? Entä perheenjäseneni?

Lopputulos siitä mankeloinnista on ollut, että olen tullut rauhalliseksi kuoleman edessä. Se tulee kun on tullakseen, ja vaikka lopulta kuolisin koronaan, siihen asti nautin jokaisesta päivästä ja hetkestä rakkaitteni lähellä, olkoonkin että ainakin tällä hetkellä kyseessä ovat oudot ja osin ahdistavatkin poikkeustilan päivät.




Näin täytyi ihmisten tuntea yleisemminkin, silloin ennen vanhaan. Huomisesta ei voinut olla varma, sota saattoi syttyä, vihollinen piirittää kaupunginmuurit, tauti tappaa tai nälkä nitistää. Ihmiselämä oli entisaikana keskimäärin paljon lyhyempi kuin nykyään, mutta voiko sittenkin olla, että entisajan ihmiset elivät täydemmän elämän? Sanotaanhan, että koskaan ihminen ei tunne elävänsä enemmän kuin silloin, kun pelkää tai tietää kuolevansa. Jos kuoleman mahdollisuus on koko ajan läsnä tai ainakin riski siihen konkreettinen, tuntuuko elämä kokonaisuudessaan siis täydemmältä?

Tähän on vaikea antaa vastausta nykyaikana (ainakaan aikana ennen koronakriisiä) länsimaisesta hyvinvointivaltiosta käsin. Nykyisin sodat ovat maailman mittakaavassa ja etenkin meidän maailmankolkassamme huomattavasti pienempi riski, ja ennen kaikkea lääketiede on kehittynyt huimin harppauksin. Antibiooteilla hoidetaan tulehduksia, jotka ennen olivat hengenvaarallisia. Sairas elin voidaan korvata siirrännälisellä. Syöpiä ja suonentukkeumia parannetaan, lääkkeillä saadaan kuriin kaikenlaisia vaivoja. Kuolema ei ole enää kintereillämme joka hetki.

Lääketieteen kehitys on onneksi mutta valitettavasti myös virheellisesti saanut meidän uskomaan, että kaikki sairautemme on hoidettavissa ja lääkärit kyllä pelastavat minut tai läheiseni, jos jotain sattuu.

Kuolema on ikään kuin selitetty ja työnnetty pois, siihen asti kun se sitten kohdalle osuu. Kuollut ei tietenkään enää asioitaan pohdi, mutta jäljelle jääneet läheiset pohtivat sitäkin enemmän, ja ovat ymmällään: kuinka on mahdollista, että hän kuoli. Eivätkö lääkärit saaneetkaan häntä parannettua, onko hän todella nyt iäksi poissa? Voiko ihminen todella noin vain kuolla?

Koronapandemia ei ole ensimmäinen tartuntatautipandemia ihmiskunnan historiassa. Mutta meidän sukupolvellemme se on ensimmäinen. Kaikessa kauheudessaan se kuitenkin on hyvin terveellinen muistutus elämän katoavaisuudesta. Ehkä kaikki mitä olemme tarvinneetkin, on juuri tällainen muistutus.

Heille jotka ovat nähneet tai muistavat tuhkarokon, polion, hinkuyskän, espanjantaudin, aasialaisen influenssan, puhumattakaan maailmansodista, koronapandemia on vain yksi pala pitkässä historian koettelemusten ketjussa. Kaikesta on selvitty ja selvitään, ajattelevat monet vanhukset tälläkin hetkellä. Ja se on tietysti ihan totta.

Ihmiskunta selviää tästä. Kaikki yksilöt toki eivät, vaan moni heikoimmista ja epäonnisimmista kuolee tai on jo kuollut. Etukäteen ei voi tietää, kuka kuuluu heikoimpiin ja epäonnisimpiin, mutta onneksi sitä ei tiedäkään. Jossakin on kuollut teini-ikäisiä tai jopa nuorempia. Toisaalta vanhimmat koronaviruksesta selvinneet ovat yli satavuotiaita.


Automatkan Helsinki-Rooma vuoristo-osuudelta tutut mietteet ovat viime aikoina asettuneet pysyväksi osaksi ajatteluani. Kirjoitin näistä ajatuksista jokin aika sitten täällä blogissa tekstissä Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin. Kirjoitus pohjautuu osin matkapäiväkirjaan noilta ajoilta, ja nyt jos koskaan, tunnen että nämä ajatukset ovat ajankohtaisia:

Vuorien keskellä tuntee itsensä niin pieneksi ja mitättömäksi, häviäväksi hiekanhippuseksi jonkin ajattoman ja käsittämättömän edessä. Vuoret ovat syntyneet hitaasti miljoonien vuosien aikana, niin pitkänä aikana että sitä on mahdoton edes hahmottaa. Niissä on läsnä miljoonien vuosien takainen aika, aika ennen ensimmäistäkään ihmistä aikojen alkuhämäristä.
 Se varmaan on se seikka, joka kutistaa minuuden niin äärettömän pieneksi niiden edessä. Kaiken sen edessä mykistyy, jää ilman sanoja. Kaikki turha ja ylimääräinen karisee pois, niiden joukossa minuuden korostus, ihmisyyden ylistys, elämysten tavoittelu, elämän tarkoituksien etsiminen. Millään niillä ei ole merkitystä täällä, jyrkkänä kohoavien ja taivasta hipovien vuorten juurella, sillä mitä on ihminen kaiken sen rinnalla,  ei mitään, ajattelin ajaessamme.
Siinä tunteessa oli jotain äärimmäisen puhdistavaa, helpottavaa ja keventävää. Minä en ole mitään, minun huoleni eivät ole mitään; miksi siis kantaa niistä murhettakaan. Huolet häipyivät korkealle vuorten yläpuolelle, kun hetkeksi ymmärsi oman mitättömän pienen paikkansa planeetan ja vuosimiljoonien mittakaavassa. Mitä minä suren, mitä minä kaipaan, eikö riitä että tämän ohikiitävän välähdyksen hetken saan elää tämän ainutlaatuisen planeetan kamaralla pikkiriikkisena osana sitä.

Mittasuhteet ovat todellakin asettuneet uomiinsa koronakriisin myötä. On selvinnyt mikä on turhaa ja mikä tärkeää. Ja vaikka elämäni on monella tapaa poikkeustilassa, työpaikka mennyt, taloudellinen tilanne muuttunut epävarmemmaksi kuin koskaan, ammatilliset kuvioni kaventuneet entisestään ja tulevaisuuden suunta kaikkinensa on koko maailman mittakaavassa epävarma, olen oudolla tavalla  onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Ehkä onnellisempi kuin koskaan ennen, tai ainakin aidommin onnellisempi.

Ja se johtuu siitä, että arvostan oikeasti ja aidosti jokaista ohikiitävää päivää, jonka saan elää tämän ainutlaatuisen planeetan kamaralla. Jokaista päivää jolloin saan herätä lasteni vierestä ja viettää aikaani heidän kanssaan. Nähdä heidän kasvavan ja oppivan uutta, valmistautuvan ohittamaan minut niin pituudessa kuin taidoissaan.

Perheeni lisäksi saan tuntea myös monia muita ainutlaatuisia ihmisiä, samaan aikaan maapallolle syntymään sattuneita. Olemme kaikki yhtä ja samaa verkostoa ja vaikka meitä tällä hetkellä on planeetan kantokykyyn nähden liikaa, ei ketään voi omasta syntymästään syyttää. Nyt kun olemme täällä, olemme osa samaa kokonaisuutta, tavallaan kohtalotovereita. Emmekä millään muotoa vihollisia, eikä meidän pitäisi koskaan unohtaa tuntea toisiamme kohtaan empatiaa. Ja silti sen niin moni ja niin usein unohtaa...

Vaikeat ajat ovat nimittäin lopullisesti paljastaneet, että empatiakyvyn puute on ihmiskunnan suurimpia ongelmia. Edes yhteinen vihollinen, virus, ei ole saanut asiaa muuttumaan, vaikka toisaalta myös rakkaus on kasvanut ja kasvaa kaiken aikaa. Mutta sosiaalinen media ja internet ovat nostaneet monissa pintaan myös tässä tilanteessa pahimmat ja löyhkäävimmät puolet ihmismielen syövereistä: panetteluhalun, riidanhalun, tahallisen väärinymmärtämisen halun, vihan.

Vaikeat ajat osoittavat myös, ketkä läheisistäsi pysyvät lähellä ja ketkä kaikkoavat, kun heitä kaikkein eniten tarvitset. Ketkä helpottavat oloasi ja ketkä tekevät siitä vielä vaikeamman. Kenen sydämessä on rakkautta ja myötätuntoa ja kenen ei.  Se on ollut yksi uusi, pieni mutta erittäin tärkeä koronakriisin tuoma oppi.

Somessa silmiini osunutta mietilausetta vapaasti mukaillen: Muista nämä ajat ja ne ihmiset, jotka sinulle ovat soittaneet, lähettäneet viestiä tai kysyneet, tarvitsetko jotain. Se on joukko, jonka kanssa jatkat matkaa. 


Ymmärrän nyt entistä kirkkaammin sen, jonka jo ennenkin kohtuullisen hyvin ymmärsin mutta en tajunnut miksi olen jo kymmenen vuoden ajan elänyt niin kirjaimellisesti tämän ymmärryksen mukaan: kaikki mikä elämässä on tärkeintä, löytyy kotoa. Kodin ulkopuolella voin löytää virikkeitä ja monia hauskoja ja hyödyllisiä asioita, tyydytystä kunnianhimolleni ja itselleni asettamille tavoitteille, mutta loppujen lopuksi se kaikki on pelkkää kuorrutusta.

Ja kuten puhkikulunut sanonta kuuluu, moni kakku on päältä kaunis. Hieno kuorrutus voi olla merkki maukkaasta kakusta mutta ei missään nimessä takaa, että sisältä löytyisi mitään muuta kuin kuivahtanut ja sisällyksetön kakkupohja.

Oman elämäni kakusta en ole koskaan pyrkinytkään hienoa kuorrutukseltaan tekemään, mutta tällä hetkellä siitä on riisuttu se vähäkin kerma. Kuukauden koronaoireilu ja maailman kääntyminen uuteen asentoon on saanut viimeisenkin kuorrutteen häipymään. Viimeinenkin ulkoinen, ylimääräinen ja turha on elämästä kadonnut mutta se mikä on jäänyt, on tiivistynyt ja tullut entistä tärkeämmäksi.

Ja kuten kaikki kakut, tämäkin on ohimenevä hetken ilo. Nautimme siitä aikamme ja jaamme sen meille tärkeiden ihmisten kanssa. Elämän katoavaisuuden tajuaminen ei kuitenkaan ole ollut koronakriisin opetuksista pelottavin, päinvastoin. On ollut pelkästään rauhoittavaa tajuta se. Kuolemasta on tullut eri tavalla "vanha tuttu", kuten se on menneinä aikoina on ihmisille luonnostaan ollut. Olisipa minulla ollut tämä ymmärrys kolmetoista vuotta sitten, kun isäni teki kuolemaa mutta en halunnut nähdä sitä, vaan menin mukaan hänen vakuutteluihinsa siitä, että kyllä tämä tästä.

Nyt, kun seuraan kohta 15-vuotiaan koiravanhuksemme kunnon heikkenemistä ja valmistan itseäni henkisesti hyväksymään jossakin vaiheessa, ehkä jo hyvinkin pian edessä olevan kuoleman, olen ensimmäistä kertaa rauhallinen sen edessä. Totta kai tulee tekemään kipeää ja sattuu jo nyt, jo pelkkä ajatuskin on niin tuskallinen ettei sitä loppuun asti uskalla edes ajatella, mutta se ei enää saa hätääntymään. Silitän koiran harmaantunutta päälakea ja ajattelen niin kuin tätä nykyä kaikessa muussakin: olen onnellinen tästä hetkestä ja siitä, ja voimme olla yhdessä. En jätä enää yhtään iltalenkkiä väliin, sillä tiedän sen voivan olla viimeinen.


Tätä kirjoittaessani kuulen Neran unituhinan sen vakiopaikalta keittiön pöydän alta, patterin vierestä koirannaksulaatikon kyljestä, ja minusta on  aivan ihana kuulla sitä ääntä.

Huomenna tulee mitä tulee, mutta nyt sen kuulen ja olemme yhdessä kaikki, silittelemme koiraa kilpaa sillä tiedämme, että kovin pitkään emme sitä varmaankaan enää voi silittää. Ja olemme tiiviisti kotona kuten meidät tällä hetkellä on pakotettukin olemaan, välillä läheisyys saa meidät hermostumaan ja huonot puolemme purskahtavat esiin, mutta se ei riko kokonaisuutta eli sitä, että tiedämme oikeasti olevamme maailman onnekkaimpia, että saamme olla yhdessä ja meillä on toisemme. 

Voisinko muka tämän enempää enää elämältä pyytää?





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Oliko minulla korona vai ei?

Nyt muutetaan Italiaan! Virtaavan veden odottamaton seuraamus Nurmijärven Myllykoskella

Menneisyyden kummallisuuksia: kihloihin Firenzen väentungoksessa ja onni jonka tajusimme vasta kun se oli ohi