Kehtaako mökille mennä?
Aamucappuccino paremmissa maisemissa. |
Ohi vilahtivat abc:t ja tuuliruusut, kaikissa ravintolatoiminta kiinni. Parkkipaikoilla näkyi vain muutamia autoja. Me emme harkinnetkaan pysähtyvämme. Suksiboksi oli täynnä ruokakasseja, kun olimme tyhjentäneet kotona kaapit ja käyneet lähikaupassa ruuhka-ajan ulkopuolella ostamassa viideksi päiväksi ruokaa reissua varten. Olimme matkalla mökille. Kyllä, nyt sinne pystyi ja kehtasi taas mennä. Siihen tulokseen tulimme, onhan rajoituksia muutenkin höllätty ja koulutkin avattu. Mitä sitä enää mökkimatkankaan suhteen tarvitsee epäröidä. Ja niin lähdimme ex tempore, hetkellisen päähänpiston ajamana matkaan.
Emme tosin aivan tavanomaisin lähtö- ja matkarutiinein. Esimerkiksi pysähdykset huoltoasemilla unohdimme heti alkuunsa, samoin ruokaostosten teon mökkikunnan supermarketissa. Se hyvä puoli ankeassa kylmässä kevätsäässä on, että sen turvin jauhelihapakettien ja raejuustorasioiden kuljetus Etelä-Suomesta Savon sydämeen onnistui mainiosti ilman kylmälaukkuja. Lämpötila putosi matkan aikana Helsingin 7 asteesta ensin neljään, sitten mökkiseudun lähestyessä kahteen asteeseen. Peruskylmiä jääkaappilukemia.
Mikkelissä pysähdyttiin tankkaamaan (huolellinen käsien desinfionti ennen ja jälkeen tankkauksen), Savonlinnassa syötiin Hesburgerin pihalla autossa drive in -kaistalta ostettuja hampurilaisaterioita illalliseksi.
Matkan varrella, talousmetsän ja sateen piiskoman järvimaiseman vilistessä auton ikkunoiden ohi, oli aikaa havannoida maisemia. Liekö sään ja poikkeuksellisen maailmantilanteen takia, mutta kuten tekstin alussa jo kuvailin, kaikki näytti sanoinkuvaamattoman alakuloiselta. Heinola, Mikkeli, Juva, matkan etappi toisensa jälkeen kyyhötti sateessa, matalalla roikkuvien tummien pilvien alla. Autoja tuli vastaan vähänlaisesti, välillä tuntui että olimme ainoita ihmisiä liikenteessä tässä maailmankolkassa. Kotonako kaikki yhä ovat, niinhän meidät on opetettu tänä keväänä olemaan, ja näköjään oppi on mennyt perille. Ehkä sää on sittenkin puolellamme, se yrittää kertoa meille, että nyt on aika pysyä kotona.
Tuli melkein luihu ja syyllinen olo. Mitä me sitten teimme täällä tien päällä, matkalla mökille, me uhkaavat uusmaalaiset, viruspesäkkeen asukit. Tuskin koskaan nykyhistoriassa uusmaalaisilla on ollut niin huono maine muun Suomen silmissä, tuskin koskaan olemme olleet tällaisten ennakkoluulojen kohteena.
Ennen mökille starttaamista kieltämättä harkitsimme toisenkin kerran. Saako mökille jo mennä, kehtaako? Jos olisimme Italiassa, meillä ei olisi mitään asiaa maakuntamme ulkopuolelle. Reilu kuukausi sitten ei olisi ollut Suomessakaan.
Sää mökillä on parantunut päivä päivältä. |
Päätimme kuitenkin lähteä matkaan, ja Uudenmaan rajan ohittaessamme ajattelimme outoa lähimenneisyyden tapahtumaa, rajan sulkemista. Täällä ne uutiskuvien puomit ja poliisiautot olivat, se oli silloin ihan totta. Nyt ajoimme tyhjällä tiellä täysin rauhassa rajan yli ja ensimmäistä kertaa kiinnitimme siihen mitään huomiota. Varmaan monien muiden suomalaisten tapaan Uusimaan raja muuttui meille merkitykselliseksi ja huomionarvoiseksi vasta sulun myötä. Ai onko olemassa Uudenmaan maakuntalaulukin?
Tulimme keskustelleeksi Suomen maakunnista enemmänkin. Mikä onkaan Uusimaasta seuraava maakunta, mieheni yritti muistella. Kerro sinä, kun sinähän sen tiedät. Päässäni löi tyhjää. En saanut sitä mieleeni. Kanta-Häme, kai? Ei, ei, ei nyt sentään. Non ti ricordi? mieheni katsoi minua hiukan hitaasti. No en muista, non mi ricordo! Onneksi Google osasi kertoa, että olimme juuri ajaneet Päijät-Hämeen maakuntaan. Joku-Häme kuitenkin, ei se kauas mennyt.
Noloahan sellainen tietämättömyys oman maan maantieteestä on, varsinkin jos olisin ollut kenen tahansa muun kuin oman rakkaan aviomiehen seurassa. Mutta niin se vain on. En ole koskaan ajatellut maakunta-asioita ja maakuntarajoja kovin syvällisesti, ne ovat olleet vain tienvarsikylteissä ohi vilisseitä nimiä jotka eivät näköjään edes ole jääneet mieleen. Vasta kun uusmaalaisuudesta tuli sama kuin epäilyttävä viruslinkopaikkakuntalaisuus ja sen rajat vielä sulkeutuivat, ryhdyin jollain lailla ajattelemaan maakuntaani.
Missä olet ollut maantiedon tunnilla, mieheni piikitteli ja kehui pystyvänsä milloin vain luettelemaan kaikki Italian maakunnat ja sijoittamaan ne oikein kartalle. Niin hän varmaan pystyykin. Tosin pystyn melkein yhtä hyvin minäkin, sillä olen paljon paremmin kartalla Italian kuin Suomen maakunnista. Italiassa maakuntien väliset rajat ovat jotenkin niin merkittäviä ja selviä, että olisi outoa olla niitä huomaamatta ja olematta niistä tietoinen.
Se johtuu tietenkin historiasta. Italia on ollut yhdistyneenä vasta 1800-luvun lopulta lähtien, ja sitä aikaisemmat vuosisadat ovat olleet vahvasti jakautuneen Italian alueiden aikaa, mahtavista kaupunkivaltioista (Firenze, Venetsia, Genova) vaikutusvaltaisiin kuningaskuntiin ja eri hallitsijoiden vallan alla olleisiin alueisiin asti (Molempain Sisiliain kuningaskunta, Kirkkovaltio, Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta).
Jakautuneisuuden seurauksena Italian eri alueille on muodostunut vahvoja paikallisia perinteitä, murteita ja kulttuureja. Italian eri puolilla asuvat kansalaiset eivät vielä tänä päivänäkään ymmärrä toistensa paikallista murretta. Paikalliset ruokakulttuurit ovat vahvoja ja niistä pidetään ylpeinä kiinni.
Suomessa me olemme ensisijaisesti suomalaisia, ja maakuntalaisuus tai paikallisuus tulee ilmi lähinnä vitseissä ja stereotypioissa jahkailevista savolaisista, jäyhistä pohjanmaalaisista ja suorasanaisista turkulaisista.
Automatkallamme näimme pelkästään suomalaisia: Juvan tienvarsikyltin kohdalla tien vartta kävelevän kumaraisen vanhuksen keltaisine kumisaappaineen, Mikkelissä Abc:n huoltoasemalle sisään lompsivan teinipoikakaksikon (hekin kumisaappaissa), Savonlinnan Laitaatsalmen sillalla kaatosateessa polkevan mustaan sadeviittaan pukeutuneen pyöräilijän. Ohiajavissa autoissa totisia, ajoon keskittyneen oloisia kuljettajia ja matkustajia. Iloisia ilmeitä emme nähneet missään.
Toivon että se oli sateen syytä. Toukokuu tuntui lokakuulta muutenkin kuin lämpötilojen puolesta (2-4 astetta). Mökilläkin satoi, myös koko seuraavan päivän. Pohjoistuuli tutusti puhalteli eli mökkisäät jatkoivat suosimistaan (lue aiheesta viime kesän juttu Pohjoistuuli puhaltaa, keep calm and drink tea)
Mutta seuraava aamu valkeni jo aurinkoisempana, ja iltapäivällä näimme jopa kokonaan sinisen taivaan. Mökkipihasta ja koko maailmastamme tuli hetkessä taas se mikä se oikeasti on: keskellä parhainta kevättä oleva vaaleanvihreä, pullottavien silmujen ja kiihkeän kasvun paratiisi. Paljon alakuloa pyyhkiytyi pois saman tien.
Ja hetkeksi tuntui että koronakin oli jossakin kaukana, kaukana, ajatusten ulottumattomissa, kuten se vielä edellisellä mökkireissullamme oli (lue siitä teksti Järven jäällä, onnen lähteillä - vaan kestääkö jää? ) Oli ihanaa tulla tänne mökille, lapset juttelivat ensimmäisenä iltana mökin parvella unta odotellessa. Ihan kuin ei olisi ollenkaan mitään koronaa.
Kommentista huomasi, miten lapset ovat kaivanneet vanhoja tuttuja rutiineja. Aikaa jolloin koko ajan ei tarvinnut sanoa: ei voida sitä tai tätä tehdä ja sinne tai tuonne mennä, koska on korona.
Mökillä kaikki on kuin ennenkin, mökillä ei ole koronaa. Mistä se tänne tulisi, ellei uusimaalaisten mökkituristien mukana... Ja koska me emme halua aiheuttaa närää kenessäkään paikallisessa viruslinkomaineinemme, emme edes pistäydy kyläkaupassa tai missään muuallakaan oman mökkitontin ulkopuolella. Nautimme vain hetken täällä koronan kaukaisuudesta ja palaamme sitten takaisin oman maakuntamme huomiin jatkamaan uutta normaalia eli elämää koronapandemian kanssa.
Mutta vaikka emme Italiaan asti tänä kesänä tai vuonna pääsisikään, niin onneksi mökille voi jo mennä!
PAROLA DEL GIORNO: regione (f) = maakunta
Kivoja ajatuksia. Hienoa, että saitte kokea jotakin hyvää sellaisessa paikassa, jonne eivät nämä "koronatuulet" pääse. Mukavaa kevään jatkoa ja aurinkoa teidän perheenne elämään!
VastaaPoistaKiitos kommentista! Oli tosiaan virkistävää vaihtaa välillä maisemaa ja olla kaukana kaikesta =) Kiitos samoin hyvää kevättä!
Poista