Nyt muutetaan Italiaan! Virtaavan veden odottamaton seuraamus Nurmijärven Myllykoskella
Myllykoski kuohuu Nurmijärvellä. |
Viime lauantaina vuorossa oli Nurmijärven Myllykoski. Vaikka meillä on sukulaisia Nurmijärvellä ja olemme kuulleet kosken hienoudesta, koronapandemia näköjään vaadittiin, että sinne saimme aikaiseksi mennä.
Kunpa olisimme saaneet aikaiseksi jo aikaisemmin! Myllykosken kuohujen eteen astuessa jäimme kaikki viisi paikoilleen tuijottamaan, kuten upeiden luonnonvoimien edessä ihmiselle aina käy. Lumoutuneina, kuten virtaavan veden äärellä aina käy.
Tarkoituksenamme oli kiertää Myllykoskella Koskikaran noin kahden kilometrin mittainen luontopolku. Jätimme auton Siippoontien varressa olevaan, Myllykosken viereiseen parkkipaikkaan. Myllykosken pauhu kantautuu korviin heti kun autosta pääsee, ja mäntyjen ja vihertämään herenneiden lehtipuiden takaa välkähtelee valkeaa vaahtoavaa vettä. Kun kävelee lyhyen matkan hiekkatietä pitkin, koko kosken komeus avautuu silmien eteen. Ja vetää puoleensa niin ettei katsetta ole irti saada. Sen paremmin ei voisi luontoretki alkaa.
Vietimme kosken läheisyydessä pitkän aikaa, istuskelimme rantakallioilla ja seurasimme veden pyörteilyä ja paikan lukuisten kalastajien saalistusonnea, ihan vain koska emme raaskineet lähteä jatkamaan matkaa. Rannalla on paljon hyviä tasaisia paikkoja ja kallioita, joilla pääsee turvallisesti ihan kosken läheisyyteen, ja kolmevuotiasta kuopusta lukuunottamatta kokeilimme veden lämpötilaa ja tunsimme sen pirskahtelevat pärskeet kasvoillamme. Koski kuohui, savun ja paistuvan makkaran tuoksu kantautui kauempaa nuotiopaikalta, aurinko paistoi lämpimästi ja täysin pilvettömältä taivaalta.
Lopulta aloitimme kierroksen ja innostuimme kävelemään pitkospuita pitemmällekin kuin vain Koskikara-reitin verran, ja onneksi teimme niin, sillä kylttejä ja pitkospuita seuraamalla löysimme Pikkukosken tienoilta loistavan aurinkoisen rantatörmän lounastaukopaikaksi.
Siinä virtaavan veden äärellä, auringon lämmittäessä ihoa ja häikäistessä silmiä, veden kimallellessa sen säteissä, mieleen juolahti täysin odottamaton mielleyhtymä. Liekö syynä vastarannalla kohoava mäntymetsäkumpare, mutta jostain syystä näin kaikessa siinä erehdyttävästi häivähdystä pohjois-italialaisista vuoristomaisemista.
Muistuttaako tämä sinuakin siitä, oli pakko kysyä mieheltäni. Kyllä, oikeassa olet, tämä todella voisi olla kuin Pohjois-Italiasta, tuolla metsän takaa kohota vuoria, mieskin myönsi, ja uskottava se oli. En ollut vain kuvitellut sitä. Kuinka monta kertaa olemmekaan autolla ajaneet Trentino-Alto Adigessa Autostrada del Brenneroa ajaessamme Adige-joen vieressä, jota moottoritie monin paikoin seurailee, katselleet joen virtausta ja haaveilleet sadat kerrat asumisesta noissa vuoristomaisemissa, virtailevien jokien ja lumihuippuisten vuorien maassa. (Aiheesta voi lukea lisää tekstistä Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin)
Nyt muutetaan Italiaan, aloimme yhtäkkiä koko perhe innokkaasti suunnitella, niin kuin aina tasaisin väliajoin muutenkin teemme. Mutta tällä kertaa suunnittelussa oli jotakin erilaista, aitoa innostusta. Tällaisiin maisemiin, ja vielä kauniimpiin, vuoristokylään jossa näkisimme joen virtaavan ja jylhänä kohoavat vuorenhuiput kotimme ikkunasta joka aamu herätessämme. Ostetaan pihalle kanoja ja lampaita ja aletaan farmareiksi kuten lapsemme haaveilevat, vuokrataan huonetta turisteille ja tienataan vähän rahaa. Retkeillään vuoristoniityillä ja -metsissä ja unohdetaan kaikki maailman kiire. Nautitaan auringosta ja valosta talvellakin, käydään aamucappuccinolla kahvilassa joka aamu, syödään maailman parasta pizzaa ja päästään edicolaan (italialainen lehtikioski, lasten yksi suosikkipaikoista Italiassa) aina kun halutaan.
Kaikki käytännön ongelmat, hankaluudet ja muuttoprojektin pohjattomat ponnistelut ja vaivannäöt eivät tulleet sillä hetkellä mieleemmekään, emme halunneet ajatella niitä. Samoin kuin esimerkiksi se, että talvella Pohjois-Italiassa lunta ja syksyllä vettä ja maanvyöryjä voi tulla niin paljon, että jäisimme jumiin kyläämme ja pahimmassa tapauksessa hautautuisimme lumeen... Samaten unohtui onnellisesti se, että kärsin pahasta korkeanpaikankammosta ja ajopelosta mutkaisilla teillä, mikä tarkoittaisi että jäisin jumiin kotiympyröihin myös muina aikoina. (Matkoistamme Pohjois-Italiaan ja myös juuri korkeanpaikankammostani voit lukea esimerkiksi teksteistä Hengitä syvään ja herää aikaisin, olet Alpeilla! ja Pelkotiloja ja pizzaelämyksiä Dolomiiteilla)
Mutta kuten aina kun fiilistelyinnostus iskee, niitä huonoja puolia ei ollut olemassakaan. Vain hyviä. Ostaisimme kaksikerroksisen alppityylisen talon, ja niin meilläkin olisi portaat kuten lapsemme aina ovat haaveilleet (nyt asumme yksikerroksisessa talossa). Tekisimme pihalle jättikasvimaan ja hankkisimme sinne jättitrampoliinin (sitä en tosin luvannut, sillä en pidä jättitrampoliineista).
Kesällä ja muulloinkin halutessamme huristaisimme parissa tunnissa merenrannalle tai vaikka Venetsiaan, ja muutamassa tunnissa Rooman-mummolaan ja Roomassa asuvien ystäviemme luokse. Tai ehkä houkuttelisimme isovanhemmat muuttamaan kanssamme Trentinoon, ostaisimme talon jossa olisi oma huone myös heille! Jotkut ystävät Roomassa ovat hekin jo vuosikausia haaveilleet vuoristomaisemissa asumisesta, mutta työn ja käytännön järjestelyjen takia aie on jäänyt haaveeksi. Ehkä hekin nyt innostuisivat, meidän vanavedessämme?
Tai ehkä sittenkin olisi parempi Como-järven ympäristö, hieman etelämmässä mutta viimeisiä rippeitä vuoristomaisemista vielä kuitenkin? Vai kuitenkin Rooma, tuttu kaupunki, mieheni kotikaupunki jossa ne kaikki ystävät ja sukulaiset ovat jo valmiina? Vai miten olisikin merenrannalle muuttaminen, vaikka Anzioon? (lue aiheesta teksti Rakkautta ja riitoja automatkalla Anzioon) Mare o montagna, italialainen ikuisuuskysymys.
Meri tai vuoristo, Suomeen jääviä kavereita ja sukulaisiakaan ei joka tapauksessa tarvitsisi ikävöidä, sillä kaikki takuulla haluaisivat tulla mielellään meille kylään lomalle. Lasten kavereita voisimme majoittaa vaikka kaikki koulujen lomat. Ja uusia saisimme Italiasta, toivottavasti ja todennäköisesti, kunhan vain jaksaisimme välillä olla vähän sosiaalisiakin emmekä vain nauttia oman kotimme rauhasta alppi-idyllissämme.
Toisin sanoen aloimme oikein kunnolla haikailla tuon mieleemme ihanasti kangastelemaan äityneen idyllin perään. Tällä kertaa innostimme haaveiluun mukaan lapsetkin, ja huomasimme alkaneemme pohdiskella Italiaan muuttoa totisemmin kuin vielä koskaan. Epärealistiset haaveet sikseen, aloimme miettiä asiaa myös käytännön kannalta, mitä kaikkea muutto vaatisi. Paljon. Todella paljon kaikkea. Mutta silti innostuksemme säilyi. Tehdään se ihan oikeasti! Meillä on vain yksi elämä, paikoilleen ei pidä jämähtää vaan mennä rohkeasti kohti uutta! Ja äiti, olisi enemmän kuin reilua isää kohtaan, että asuisimme välillä myös Italiassa, esikoinen järkeili. Hän on asunut ison osan aikuiselämästään Suomessa, nyt on sinun vuorosi vaihtaa kotimaata.
Jälleen kerran ihmettelin, miten fiksuja lapsia minulla onkaan. Esikoinen on täysin oikeassa. Olisi enemmän kuin reilua, että asuisimme välillä myös Italiassa. Se olisi reilua myös lapsilleni; Italia on heidän toinen kotimaansa. Voinko evätä heiltä mahdollisuutta kokeilla asumista molemmissa maissa? Kuinka he voivat koskaan tutustua molempiin maihinsa hyvin, jos eivät saa jo lapsuudessaan asua kummassakin?
Muuttaminen ei ole helppoa, ja olen aina ihaillut ihmisiä jotka vaihtavat asuinpaikkaa ja -maata tuosta vain. Mutta koronakevään kokemusten myötä suhtautumiseni ja luottamukseni suomalaiseen yhteiskuntaan on kokenut kolauksia, jotka ovat irrottaneet juuriani ennennäkemättömällä tavalla. On alkanut tuntua mahdolliselta, että jopa minä, ehkä maailman eniten paikoilleen jämähtänyt ja juurtunut ihminen, voisin vaihtaa asuinmaata. Meillä on vain yksi elämä. Antaisinko itselleni vanhana anteeksi, jos en olisi koskaan edes kokeillut Italiassa asumista?
Ja jostakin mieleeni muistui Kahlil Gibranin runo, joskus kauan sitten luettu:
Olen valmis lähtemään,
ja kaipuuni odottaa vain tuulta,
joka levittää purjeeni.
Lounashetken ja sen aiheuttamien suurisuuntaisten tulevaisuudensuunnitelmien jälkeen jatkoimme virkistyneinä patikoimista Vantaajoen varrella. Ilma ja luonto ympärillä oli edelleen kaunis kuin se vain toukokuussa voi olla, ja ajattelin koko loppumatkan ajatusta, josta on koronakeväänä muutenkin tullut eräänlainen mantrani: Nyt olen tässä hetkessä ja tässä paikassa ja nautin kaikesta täysin siemauksin, sillä huomisesta ei kukaan tiedä. En tiedä missä huomenna olen ja millaisia hetkiä tulen kohtaamaan, mutta ei minun tarvitse tietääkään. Riittää että elän oikeasti ja täydesti, joka hetkeä arvostaen, niitä vaikeitakin.
Juuri nyt eläminen ja joka hetken arvostaminen on helppoa, elämä on kevyttä sillä on kevät ja paljon on vielä vihreää ja lämmintä edessä. On vuoden paras aika, enkä antaisi siitä hetkeäkään pois!
Kevät saapui ja luonto alkoi puhua purojen
ja pikkujokien solinassa ja kukkien hymyissä;
ja ihmisen sielu oli onnellinen ja
tyytyväinen.
(Kahlil Gibran)
Koskikaran kierroksen päätteeksi palasimme takaisin Myllykoskelle. Istuimme vielä hetken rantakallioilla, mutta enää emme suunnitelleet tulevaisuutta, vaan elimme nykyhetkessä tai korkeintaan aivan välittömässä lähitulevaisuudessa eli kotona odottavassa lauantai-illassa. Mietimme mitä kotona tehdään iltaruoaksi, kuinka jatkaisimme takapihan terassin laittoa, miten lapset ehtisivät vielä hyvin hakea kavereita ulos ennen illallista.
Myöhemmin sitten kotona, kun illallinen oli jo syöty, katselin puhelimella ottamaani videota Myllykoskesta. Hienolta se näytti ja kuulosti tallennettunakin, vaikka ei tietenkään yhtä hienolta kuin paikan päällä koettuna. Katsoin videon uudelleen ja uudelleen. Virtaavan veden ääni on jotain, mitä vaan voisi kuunnella loputtomiin. Taukoamaton liike, jähmettyneisyyden ja pysähdyneisyyden vastakohta, se lumoaa ja hypnotisoi.
Tajuan, että olen elämäni aikana nähnyt liian vähän koskia. Onhan niitä Suomessa jonkin verran, vaikka meillä monet virrat onkin padottu sähköntuotantoon. On Imatrankoski, Tammerkoski, Oulangan kansallispuiston Jyrävä ja Helsingissäkin meillä on Vanhankaupunginkoskemme, jonka toinen haara on jätetty vapaaksi virtaamaan.
Mutta mitään erityisiä muistijälkiä minulla ei suomalaisista koskista tai putouksista ole, vaan jos minulta kysytään mitä koskia tai putouksia olen nähnyt, mieleen tulevat Meshushim-putoukset Golanin kukkuloilla Israelissa ja se Pohjois-Italiassa Nova Levantessa sijaitsevan hotellimme läheisyydessä virtaava koski, jonka ääni kuului hotellihuoneen sisälle asti, kun ikkunat olivat auki.
Tänä viikonloppuna asia hieman korjaantui. Myllykosken lisäksi näimme sunnuntaina Fagervikin ruukin kosken sekä Siuntiossa Sjundbyn linnan kosken. Ja niin kävi, että kahdessa päivässä olin nähnyt virtaavaa vettä enemmän kuin muistin koskaan Suomessa nähneeni.
Fagervikin ruukin koski |
Koski Sjundbyn linnan vieressä. |
Mikähän olisi seuraava hyvä koskikohde ajatuksia ja jähmettyneisyyksiä avaamaan ja liikkeelle laittamaan?
Koskikaran luontopolku Nurmijärven Myllykoskella. Pituus noin 2 km, ja jos koukkaa Pikkukosken kautta (suositeltavaa, reitti on niin upea) matka pitenee noin 3,5 kilometriin. Suuri osa polusta on pitkospuita ja osin myös portaita. Opaste- ja infokylttejä reitillä on runsaasti, lisäksi kaksi laavua grillausmahdollisuuksineen.
Kommentit
Lähetä kommentti