Täpärästi Taidehalliin - kuinka kauan kolmen lapsen perheellä kestävät uloslähtövalmistelut? Entä yhden lapsen?

Joskus on täpärällä, että kaikki langat pysyvät perheenäidillä koukussa.
Mutta pääasia että pysyvät!
Anu Tuominen: Aurinkokuivattuja porkkanoita. 
Viides ja viimeinen hiihtolomapäivä - ja olemme palanneet siihen mistä lähdimmekin, ensimmäisen lomapäiväaamun eli maanantain tuuliseen vesisadeilmaan. Juuri kun piti lähteä ulkotekojäälle luistelemaan!

Eilinen lähes pakkaspäivä eli nollan tuntumassa pysytellyt, hetkittäisiä talven riekaleita eli märkää lumisadetta tarjonnut päivä kului onneksi osittain myös ulkoillessa. Lapset saattoivat kaapia maahan sataneesta lumihunnusta lapasiinsa sen verran lunta, että ihan oikea lumipallo saatiin aikaan. Lumipallo! Mikä harvinainen, valkoisuutta sädehtivä aineen olomuotokasaantuma, tuskin muistin mikä se oli. Lumi? Mikä se on, jokin menneisyyden ihmeellinen jäänne, vanhojen hyvien aikojen sääilmiö, ilmaston ääri-ilmiöiden kasvavan reunan jalkoihinsa sulattama näillä leveysasteilla.

Olemme koko talven käyttäneet talvikenkiä leudosta säästä huolimatta, ja monesti on ollut kuuma. Tietenkin juuri eilen sanoin lapsille, kun olimme lähdössä keskustapäivää viettämään: nyt voitte laittaa kevyemmät kengät jalkaan, ei sitä talvea tänä vuonna tule, turhaan me talvisaappaissa hikoilemme.

Lapset laittoivat odottamattomasta kevätkenkäluvasta innostuneina jalkaansa vuorettomat kevätkenkänsä, maihinnousukenkänsä ja catepillarinsa, ja sitten juoksimme!

Meille tuli nimittäin hieman kiire. Olimme ystäväperheen kanssa sopineet menevämme samalla junalla keskustaan. Meillä on  noin 10 minuutin kävelymatka kotoa juna-asemalle, yksin kävellessäni se saattaa mennä 7 minuutissa, mutta lasten kanssa siihen on hyvinkin varatattava 15, kuopuksen kävellessä jopa 20 minuuttia.

Junamme lähti kello 11.50, ja arvaa mihin aikaan lähdimme kotiovelta?

Kello 11.43. Meillä oli seitsemän minuuttia aikaa selviytyä junaan! Olin iskenyt kuopuksen vauhdilla rattaisiin, sanoin isommille lapsille että lähtekää jo kävelemään, siinä vaiheessa kun kaappasin vielä avaimet ja puhelimen mukaani, kahmaisin varavaipan laukkuuni ja siihen se jäi röpsöttämään, puoliksi ulos laukusta, kun viiletimme menemään.

Voi olla, että emme ehdikään junaan, sanoin lapsille käydessämme puolijouksua kohti asemaa. Se on jopa aika todennäköistä, mutta yritetään silti, katsotaan olemmeko niin reippaita että onnistumme mahdottomassa. Ja jos ei, niin sitten mennään seuraavalla, aina menee uusia junia.

Tämän syvempääkin elämänfilosofiaa sisältävän tsemppipuheen siivittämänä olimme jo yli puolivälissä matkaa, välillä todella otimme juoksuaskelia, muuten pidimme kävelytahdin ripeänä ja vältimme pysähdyksiä.

Mahdoimme olla aika näky! Sadesuoja rattaiden korista ja vaippa laukusta repsottaen viiletti menemään äiti kolmen lapsensa kanssa, mitä mahtavaa arjen ja aikataulujen hallintaa häneltä, aplodit siitä. Olisikohan kannattanut lähteä ajoissa, sen sijaan että rynnistää pitkin katuja juoksevat lapsiraukat vierellään?

Niin, olimmehan me kai ihan ajoissa ruvenneet valmistelemaan. Jo tuntia ennen lähtöä olin muistuttanut lapsia, että kohta lähdetään. Saadaanko vielä leikkiä, kymmenen minuuttia tai edes viisi, he kysyivät kun puolta tuntia myöhemmin ilmoitin, että ihan kohta pitää aloittaa uloslähtövalmistelut. Ja koska olen erittäin leikkiinkannustava äiti, en voinut olla antamatta lupaa. Seitsemän minuuttia, sitten vessaan ja ulkovaatteita pukemaan.

Lisäleikkiajan kinuaminen toistui vielä kaksi kertaa, ensin kolme, sitten kaksi minuuttia. Lopulta tasan kymmenen minuuttia ennen maksimiuloslähtöaikaa junaan ehtimisen kannalta (eli kello puoli kaksitoista) aloimme pukea ulkovaatteita. Isommat pukivat nopeasti itse, heiltä se jo käy, mitä nyt keskimmäistä vähän autoin kengännauhojen ja tiukkavartisten hanskojen kanssa. Samalla puin kuopusta, onni ettei ollut pakkaspäivä, riitti kun sujautti hänet haalariin kaulurin, hatun ja hanskojen kanssa eikä välikerrosta tarvinnut. Vielä kengät jalkaan ja rattaisiin, hän oli valmis eikä edes viittä minuuttia ollut kulunut.

Järjestystä kaaokseen. Anu Tuomisen teos Taidehallissa.

Äiti, unohdin käydä pissalla, sanoi keskimmäinen juuri kun oli astumassa täysissä pukeissa ulos ja olin laittamassa ulko-ovea lukkoon. Ja pissattaa kauheasti. Kaksi minuuttia viimeiseen hetkeen junaan ehtimisen kannalta.

Pissalle sitten. Ja siinähän ei auta hoputtaa, se ottaa juuri sen ajan minkä täytyy.

Sillä välin hoitelin vielä viimeisiä lähtövalmisteluja, tuuletusikkuna kiinni makuuhuoneesta, lasi vettä, rahapussin etsintä (oli jäänyt kirjastolaukkuun).

Lopulta poika oli jo ulkona pihatiellä, kun minä vielä laitoin viimeiset tavarat laukkuun, muun muuassa sen vaipan joka jäi repsottamaan. Viimeinen mahdollinen uloslähtöaika oli aikaa sitten ylittynyt, mutta lähdimme silti.

Matkalla viilettäessämme eteenpäin ajattelin sitä, miten ajat ovatkaan muuttuneet. Kun minulla oli yksi lapsi, lähtövalmisteluihin meni oikeasti se tunti, vähintään. Piti pakata vaippalaukku, peppuvoiteet, eväät,  vesipullot, kosteuspyyhkeet, varavaatteet, rätit ja muut kaikenvaratavarat, itselleni varavaatteet myös sillä vauvan kanssa kaikki on mahdollista aina maidontulvimisvahingosta sinappikakkakaaokseen.

Nurinkurista kyllä, mitä enemmän lapsia on tullut, sitä lyhyemmäksi ovat käyneet lähdöt. Kun nyt lähdimme, mitä minulla oli mukana? Yksi varavaippa, kosteuspyyhepakkaus jossa oli jäljellä enää kaksi pyyhettä. Varavaatteita en ole pitänyt mukana enää aikoihin, puhumattakaan kaikesta edellä mainitusta muusta krääsästä. En pitänyt usein edes kuopuksen vauva-aikanakaan, koska en vain ehtinyt ajatella. Kunhan lapset olivat mukana, parhaimmassa tapauksessa muistin myös vesipullot.

Onko minusta tullut vastuuttomampi äiti, sitä voi pohtia ja jonkun mielestä ehkä on. Mutta mitään katastrofaalista ei ole tapahtunut, vaikka en kuljeta enää mukana tavara-arsenaalia. Mitä hyvänsä unohdammekin ottaa mukaan, kaikki järjestyy kyllä aina. Vettä ja evästä saa kaupasta, vaippojakin pahimmassa tapauksessa tai vaikka varavaatteita. Ja vähän likaisillakin vaatteilla selviää hetken, tarvittaessa kotiin asti. Kaikki on oikeastaan asenteesta kiinni, ainakin melkein.

Viime metreillä, kun ylitimme asemalle johtavaa siltaa ja lähestyvä juna erottui jo kaukaa raiteilla, keskimmäinen kompastui rattaiden pyörään ja mätkähti mahalleen maahan. Voi epäonnista juoksijaa, ei muuta kuin ylös vaan ja juoksua jatkamaan, on sitä ennenkin voitettu vaikka on kaaduttu. Esikoinen meni onneksi jo edellä ja painoi hissin nappulaa, niin että se odotti ihanasti valmiina ylhäällä kun tohotimme paikalle. Ei tarvinnut kuin astua hissiin, joka valui alas samaa tahtia kun juna syöksähti ohitsemme pysähtyäkseen asemalle.

Hissi ei koskaan ole liikkunut niin hitaasti kuin sillä kerralla. Kuulin junan jarrujen kirskuvan, sen vauhdin pysähtyvän, ovien avautuvan, ja vielä vain me olimme hississä. Sain vedettyä hississä hetkeksi henkeä, lapsi sai vedettyä henkeä, uudelleen kaatumisen jälkeen noussut sankari, hiki valui, huohotutti, kuntoni on pohjalukemissa viikkoja ja yhä vähän vieläkin vaivaavan hengitystieinfektion takia. Hississä ehdimme myös tarkistaa, ettei pojan kaatumisessa ollut tullut polveen haavaa tai muutakaan vakavaa. Ei edes sattunut, poika sanoi, harmitti vain, että jos ei sen takia keritäkään.

Harmoninen näky. Anu Tuomisen taideteos Taidehallissa.


Hienosti kiirehdittiin, hienosti kiirehdit, kehuin poikaa, äidin vika koska en huolehtinut että lähdemme ajoissa. Ei haittaa, jos emme kerkeä, ei se kaatumisesta jää kiinni (vaikka oikeastaan juuri siitä se saattaisi jäädäkin, kyse oli todella kymmenenestä, viidestätoista sekunnista), ainakin olemme yrittäneet kaikkemme.

Kun hissin ovet viimein avautuivat, olimme jo lähtöasemissa juoksemaan junaan. Ystävä oli parkkeerannut rattaansa oven väliin, esikoinen hoputti junan ensimmäisellä ovella, tulkaa nyt, juoskaa nopeammin.

Ja niin me syöksyimme junan ovista sisään. Ehdimme! Kello oli 11.49 eli minuuttia ennen kuin junan oikeasti olisi pitänyt tulla, se on tavallisesti aina minuutin, pari aikataulua edellä jostakin syystä. Kun lähdimme liikkeelle, kello oli tasan 11.50, eli emme olleet hidastaneet aikataulua yhtään vaikka siltä oli vääjäämättä tuntunut vielä siinä vaiheessa, kun juna seisoi seisomistaan paikallaan, odotti meitä.

Vilkaisin kanssamatkustajien ilmeitä, paheksuiko joku hössöäitiä joka kiirehti junaan katraansa kanssa mattimyöhäisenä ja junaa asemalla seisottaen. Ei näyttänyt paheksuvan; vaunussa istui vain muutama ihminen, tylsistyneen näköinen teini, pari kännykkäänsä räpeltävää (lue: mistään ympärillään tapahtuvasta välittävä) matkustajaa  ja vastapäätä Koraanin (?) lukuun keskittynyt mies lapsensa kanssa. Lapsi oli ainoa joka tuijotti meitä, minua joka keskityin rauhoittamaan joka puolelta valuvaa hikeäni ja kehumaan lapsia siitä, miten hienosti olimme onnistuneet mahdottomassa: 10 minuutin matka 6 minuutissa! 

Keskustassa asiat sujuivat huomattavasti rauhallisemmassa tahdissa. Suuntasimme Taidehalliin katsomaan Anu Tuomisen kehuttua näyttelyä Huomenna tänään on eilen, arkisista esineistä tehtyä taidetta. Olen jo kauan halunnut nähdä näyttelyn, ja se oli juuri niin värikylläinen, iloa tuottava ja kekseliäisyydessään mieltä kutkuttava kuin olin etukäteen ajatellutkin.

Monet teoksista olivat jo pelkästään kauniita katsoa väreineen kaikkineen, mutta niiden takana, jossakin aivan pienen ajattelun takana, tuntui piilevän monta muutakin merkitystä, joista teosten nimet antoivat kutkuttavia vihjeitä.

Naisen mitta, mikä se, missä valo, missä varjo. Villasukan lämpö, missä se piilee, väreissä, materiaalissa vai molemmissa. Mikä on punaista, mikä sinistä, mikä kiveä, mikä saippuaa, missä on kynän paikka ja mitä se osoittaa. Ja miksi olen koko ajan sanoa katsokaa sateenkaaria, vaikka oikeasti tarkoitan henkareista tehtyä taideteosta, joka roikkuu katossa?







Ja vielä: yhteen kasvaneet lapaset ja sukat, lempiteoksiani koko näyttelyssä, yksi monista villasukkateemaisista töistä näyttelyssä, mitä kaikkea lämmintä ja ihanaa siitä tuleekaan mieleen. Esimerkiksi eilisen postaukseni aihe, perhepeti. Voiko suloisempaa ollakaan, kuin yhdessä mykkyrässä nukkuvat villasukat ja lapaset, lapset ja vanhemmat.



Lopulta kävimme myös toisessa museossa eli Kansallismuseossa katsastamassa Hinamatsuri - japanilaiset nuket Kansallismuseossa -hyllyinstallaatiota, jossa on 14.2.-1.3 esillä kokolma samuraiperheen nukkeja Hinamatsurin, japanilaisen 400-vuotisen perinteen eli nukkejen ja tyttöjen päivän kunniaksi.





Ja lopuksi,  Oodin leikkipuistossa leikkimisen ja jälkiruokakahvien jälkeen, kun oli kotiinlähdön aika ja kello oli jo paljon, kiirehdimme juna-asemalle jotta ehtisimme seuraavaan lähtevään junaan. Peruttu, luki raiteen näytöllä. Ei auttanut muu kuin odottaa seuraavaa. Uusia junia menee aina, onneksi!

Oli alkanut sataa lunta ja räntää, kun palailimme kotiin. Kevätkengät kastuivat armottomasti mutta kukapa siitä olisi enää piitannut, kun päivä sujui muuten niin hyvin. Pienestä kiireestä huolimatta alkupuolella päivää.

Lue myös postaus toisenlaisesta uloslähdöstä perheessämme eli postaus Kolme lasta ja koira aamulenkille mars!

Muut hiihtolomaviikon postausputken tekstit ovat:
Ensimmäinen päivä, Myrskyn jälkeen ja uutta myrskyä päin - ilmastonmuutos NYT
Toinen päivä, Ilmainen ja helppo hiihtolomavinkki lapsiperhe sekä kuranpesuvinkki heille, jotka empivät ulkoilua huonolla säällä
Kolmas päivä, Jos ei lähde, voi katua loppuelämänsä - miksi se tuli mieleen Triplan SUrf Housessa?
Neljäs päivä, 10 vuoden perhepedin jälkeen nukun yksin. Mistä nautin eniten?


PAROLA DEL GIORNO: avere fretta = olla kiire




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Kun jokainen iltalenkki voi olla viimeinen

Alastonuinnin kiusallinen käänne: paikalle pysäköi vene ja mitä sitten kävikään?

Ei vauva-ajat, ei kuorsaus, ei riidat - vaan mikä lopulta sai minut ja mieheni nukkumaan eri huoneissa?