Ian McEwan: Kaltaiseni koneet. Tekoälyn tulevaisuudenkuva - mikä erottaa robotin ihmisestä?

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet (Otava 2019). 
Katselen joskus lapsiani mielessäni eräs kysymys, ehkä huoli: kun he ovat aikuisia, ovatko robotit yhtä yleisiä kuin lemmikkieläimet nykyään? Elävätkö he maailmassa, jossa robotti hoitaa vanhukset, siivoaa kodit, nukuttaa lapset, ulkoiluttaa koirat? Tämä kysymys sai lisäpontta, kun luin Ian McEwanin romaanin Kaltaiseni koneet (Otava 2019), jossa yhtenä päähenkilöistä seikkailee veitsenterävällä tekoälyllä varustettu, ulkoisesti täysin ihmisenkaltainen robotti.

Varsinkin sen jälkeen kun pari vuotta sitten luin Yuval Noah Hararin toisen teoksen Homo Deus. Huomisen lyhyt historia (Bazar) jossa kuvataan tulevaisuudenskenaarioita tekoälyn kehittymiseen liittyen, ajatus tulevaisuuden robotisoitumisesta on vallannut mieleni yhä useammin. Tuleeko aika, jolloin tekoäly peittoaa ihmisaivot älykkyydessään ja monimutkaisuudessaan, hävittää työelämän sellaisena kuin sen nyt tunnemme? Tuntuu, että älykkyyden peittoamiseen ei paljon vaadita, mutta että kaiken työn automatisaatio, onko se tieteisfantasiaa vai kohta todellisuutta?

Hararin mukaan ainoat ammatit, jotka lähitulevaisuudessa ovat turvassa automatisaatiolta ja tekoälyltä, ovat hoitotyöhön liittyvät ammatit ja filosofi. Niin lääkärin, lakimiehen, insinöörin, myyjän,  kokin, luovan työn (tietyin varauksin, riippuen mitä taiteelta odotetaan ja mitä sillä tarkoitetaan), kuljetus- mainos- ja markkinointialan jne.ammatit ovat korvattavissa ja tulevat hoitumaan tekoälyn ja robottien avulla.

En ole tieteisfantasiakirjallisuuden ystävä enkä varsinkaan tietotekniikan asiantuntija, mutta pohdiskelen kyllä tulevaisuuteen ja tekoälyyn liittyviä kysymyksiä mielelläni. Se oli syy, mikä sai minut innolla tarttumaan McEwanin robottiromaaniin. McEwan kuuluu kyllä muutenkin lempikirjailijoihini, sillä hänen tekstissään yhdistyy häikäisevä älyllisyys viihdyttävään kerrontaan. Sellaista tekstiä on ihastuttava ja palkitseva lukea, siitä saa omaan ajatteluun kutkuttavan paljon uutta näkökulmaa.

Suomalaisista kirjailijoista viime aikoina samantyyppisen lukukokemuksen on tarjonnut J.P. Laitinen esikoisromaanissaan Lume (Teos 2019) - älyllistä ilotulitusta ja tunnetta, että joka toisen lauseen haluaa lukea heti uudestaan, niin hieno sen sisältämä ajatus on.

Kaltaiseni koneet tarjoaa lukijalle ajattelua kutittavan asetelman, vaihtoehtoisen kuvan menneisyydestä eli 1980-luvun Lontoosta: Britannia kärsii Falklandin sodassa tappion, mikä johtaa Margaret Tatcherin eroon pääministerin virasta (todellisuudessa Britannia voitti sodan ja Tatcher vankisti sen johdosta kannatustaan).

Samaan aikaan tiederintamalla tekoälyn kehittely ja robottitekniikka on kehittynyt alan huippulahjakkuuden Alan Turingin johdolla niin paljon, että markkinoille ovat tulleet ensimmäiset aitoa ihmistä kaikin tavoin muistuttavat robotit, Aatamit ja Eevat. Ne maksavat 86 000 puntaa kappale ja niitä on maailmanlaajuisesti myynnissä 25 kappaletta.

Vaihtoehtoista menneisyydenkuvaa edustaa tietenkin myös tekoälyn isänä pidetyn, vuonna 1954 kuolleen matemaatikko ja tietotekniikkanero Alan Turingin ottaminen mukaan henkilögalleriaan ja sen oleelliseksi hahmoksi 1980-luvulle sijoittuvaan kirjaan.




Alkuasetelma robottien suhteen ei välttämättä ole uskottavimmasta päästä, sillä yhden näistä tekniikan huippusaavutuksista ostaa täysin tavallinen pulliainen, Charlie-niminen melko laiskan ja saamattoman oloinen nuorimies, joka on kaiken lisäksi veloissa huonosti tuottavien nettibisneksiensä takia. Todellisuudessa tällaisille roboteille olisi varmasti niin pitkä lista raharikkaita ostajaehdokkaita, että hinnat jo kovan kilpailun takia kohoaisivat pilviin ja ostaminen olisi mahdollista vain harvoille etuoikeutetuille.

Charilielle robotin oston mahdollistavat perintörahat, ja niin hän raahaa kotiinsa 80-kiloisen robottimiehen, Aatamin, yhdessä sen 470-sivuisen ohjekirjan kanssa. Hieman pettyneenä siitä, ettei onnistunut saamaan Eevaa, miellyttävämpää sukupuolta (ne menivät heti kuin kuumille kiville), ja on tyytyminen Aatamiin, komeaksi rakennettuun ja täydellisen miehenvartalon omaavaan ihmisrobottiin.

Käykin juuri niinkuin joka miehen pahimmissa painajaisissa, että tämä komea ja täydellinen uros tekee Charliesta aisankannattajan. Charlien tyttöystävään Mirandaan iskee uteliaisuus kokeilla petipuuhia panokoneen ominaisuuksin ohjelmoidun robotin kanssa - Aatami todella on kaikin puolin kuin oikea ihminen, erektiota, hengitysrefleksiä ja sydämenlyöntejä myöten. Aivojen tilalla hänellä vain on huippuunsaviritetty, supertehokas tietokone.

Miranda ja Charlie ovat valinneet perusasetuksin saapuneeseen Aatamiin luonteenpiirteet, määritelleet sen persoonallisuuden. Charlielle robotti onkin alkuun keino saada Miranda sitoutumaan itseensä, tehdä heistä perhe. Eräänlainen perhe heistä tuleekin, kolmen hengen talous, jossa ongelmia aiheuttavat robotin kasvavat "tunteet" Mirandaa kohtaan. Voiko robotti olla rakastunut, voiko se tuntea tunteita? Näitä kysymyksiä joutuvat Charlie ja Miranda tosissaan pohtimaan.

Tiesin mitä oli tulossa jo ennen kuin hän sanoi mitään. Naurettavaa!
"Olen rakastunut häneen."
Pulssini ei kiihtynyt, mutta sydän tuntui tukalalta rinnassa aivan kuin sitä olisi käsitelty jotenkin varomattomasti ja se olisi jäänyt väärään asentoon.
"Miten sinä muka voit olla rakastunut?" sanoin.
"Pyydän ettei loukkaa minua."
Vaan minäpä oikein halusin loukata. "Sinun prosessoreissasi on varmaan jotain vialla."
Aatami pani kädet ristiin ja laski ne pöydälle. Hän kumartui eteenpäin ja sanoi hiljaa: "Siinä tapauksessa ei ole muuta puhuttavaa."

Juoni laajentuu kuitenkin paljon muuksikin kuin pelkäksi kolmiodraamaksi. Aatamin "luonne" muotoutuu pikku hiljaa, kun se saa kokemuksia arkielämän tilanteista ja on vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Onko Charlien ja Mirandan määrittelemillä persoonallisuuden piirteillä lopulta vaikutusta, vai kehittyykö Aatami oman päänsä mukaisesti? Ja millaiseksi kasvaa robotin oma tahto, onko se enää omistajiensa vallassa?

Kirjan kiinnostavimpia kohtauksia on, kun Charlie heidän välisensä riidan aikana yrittää painaa robotin niskassa sijaitsevaa sammutusnappia. Aatami estää sen tarttumalla Charlieta kädestä ja murtamalla tämän ranteen. Raja on ylittynyt, robotin oma tahto voittanut. Nämä on niitä tulevaisuudenkuvia joita kukaan ei mielellään ajattele eikä etenkään toivo: että robotit ottavat vallan eikä ihmisillä ole enää keinoja pysäyttää niitä.

Aatami on kuitenkin ohjelmoitu tottelemaan omistajaansa kaikessa, ja vaikka se rikkookin olemassaolonsa ensimmäistä sääntöä eli että ihmisille ei saa aiheuttaa kipua tai vaaraa, se ei kuitenkaan ole paha. Se on ohjelmoitu oppimaan kaiken mahdollisen ihmisten maailmasta - yöllä, kun ihmiset nukkuvat, Aatami istuu tuolilla ja seilaa tietoverkon syövereissä omaksumassa tieteellisiä teorioita, maailmankirjallisuuden klassikoita, tietoa historiasta, fysiikasta, matematiikasta, sijoittamisesta, paperiveneiden taittelemisesta, ihan mistä vain.

Ja oppii sen kaiken ulkoa eli pystyy käytännössä käymään syvällisiä keskusteluja mistä tahansa aiheesta.  Jopa Mirandan vanhuudenäreä ja kulttuuria laajasti tunteva isä on myyty keskustellessaan Aatamin kanssa englantilaisesta kirjallisuudesta - paitsi että sekoittaa vahingossa robotin ja ihmisen keskenään. Yksioikoisesti kysymyksiin vastaava, tulevan appiukon kohtaamista jännittävä ja miellyttämisenhaluinen Charlie näyttäytyy isukin silmissä tökerösti ohjelmoituna robottina!

Muiden kykyjensä lisäksi Aatamin onnistuu todennäköisyyslaskentakykyjensä avulla tienata Charlien nettibisneksissä huimia summia, joiden avulla Charlien ja Mirandan haaveet omasta talosta alkavat toteutua.

Ja lopulta, niin, Aatami on ohjelmoitu myös tuntemaan erilaisia tunteita, kuten rakkautta, kiintymystä, lojaalisuutta, sillä on käsitys oikeasta ja väärästä - ja selvä käsitys onkin - sillä on tietoisuus ja minuus. Onko se siis ihminen, onko Aatami hän? Nämä ovat kysymyksiä, joita tulevaisuudessa ehkä joudumme tosissamme pohtimaan: mitä eroa on sillä, onko tietoisuus tuotettu neuronein, mikroprosessorein tai DNA-verkostoin, onko mitään? Jos tuhoan robotin joka viimeisinä sanoinaan vannoo rakastavansa minua, olenko rikollinen?



McEwan käsittelee tekoälyn kehittymisen mukanaan tuomia etuja, haasteita ja uhkia kiinnostavasti. Hänen luomansa robottitodellisuus on uskottava, ja vaikka en tieteisfantasiagenreä tunnekaan, voisin veikata että uskottavuudessa Kaltaiseni koneet pärjää sille oikein hyvin ellei jopa peittoa sitä. Kun lukee Aatamista ja robotin yksityiskohdista, ajattelee väistämättä, että tällainen tulevaisuuden robotti hyvinkin voi ihan oikeasti tulla olemaan. Tekniikka siihen kaikkeen meillä melkein varmaankin on jo hallussamme. Ja siitä kun robotti toimii ja liikkuu kuin Aatami - eli käytännössä oikean ihmisen lailla - ei ole enää kuin pieni hyppäys siihen, että robotit tekevät kaikki meidän työmme, ja kenties tapahtuu muutakin:

William Wilberforce [1700- ja 1800-luvun taitteessa elänyt orjuutta vastustanut poliitikko] olisi ajanut Aatamien ja Eevojen asiaa, niiden oikeutta olla joutumatta ostetuksi ja myydyksi ja tuhotuksi, niiden arvokkuutta ja itsemääräämisoikeutta. Ehkäpä ne pystyisivät huolehtimaan omista asioistaan. Pikapuoliin ne hoitaisivat jätekuljetuksen. Seuraavana tulilinjalla olisivat lääkärit ja lakimiehet. Hahmontunnistus ja aukoton muisti ovat tietokoneelle vielä helpompia tehtäviä kuin jätteiden kerääminen kaupungista. 

Eri puolille maailmaa myydyistä roboteista alkaa kuitenkin kuulua kummia. Näyttää siltä, että monet niistä tekevät eräänlaisen itsemurhan eli tuhoavat itse itsensä. Niitä vaivaa alakulo ja apatia, kuin eräänlainen masennus.  Robottien rakentajat eivät osaa antaa ilmiölle kunnollista selitystä. Vaikuttaa siltä, että ihmisten maailma on niille liian kova epäjohdonmukaisuuksineen, raakuuksineen ja kärsimyksineen, jotka robottien tapaan aukottomasti ajattelemalla ja toimimalla olisi vältettävissä. Romaanissa Alan Turingin sanomaksi laitetut sanat mutta mitä ilmeisimmin McEwanin omat pohdinnat kuvaavat tätä osuvasti:

Miljoonat ihmiset kuolevat sairauksiin, jotka osattaisiin parantaa. Miljoonat elävät köyhyydessä, vaikka varallisuutta riittäisi jaettavaksi. Pilaamme biosfääriä, vaikka tiedämme sen olevan ainoa kotimme. Uhkaamme toisiamme ydinaseilla, vaikka tiedämme mihin se saattaa johtaa. Rakastamme eläviä olentoja, mutta sallimme lajien joukkotuhon. Ja kaikki muukin - kansanmurhat, kidutus, orjuus, perheväkivalta, lasten hyväksikäyttö, kouluampumiset, raiskaukset ja lukemattomat jokapäiväiset kammotukset. Elämme tässä piinassa emmekä hämmästy, kun edelleen kohtaamme onnea, jopa rakkautta. Keinotekoinen mieli ei ole yhtä suojattu.

Aatamin elämänhalu kuitenkin säilyy, koska hänellä on omien sanojensa mukaan monta hyvää syytä elää: matematiikka, runot ja rakkaus. Kuulostaa erittäin ihmismäiseltä. Aatami vaikuttaakin aikamoiselta idealistilta. Maailmankirjallisuutta läpi käydessään hän huomaa, että kaikki hänen lukemansa käsittelee ihmisluonnon erilaisia puutteita: myötätunnon, rehellisyyden, ystävällisyyden, järjenkäytön ja ymmärryksen puutteita. Kirjallinen perinne on sekasotku näitä puutteita mutta toisaalta myös hyveitä kuten sankarillisuutta, totuudellisuutta, viisautta, armollisuutta.

Aatami näkee, että tulevaisuudessa, kun koneen ja ihmisen liitto on täydellinen, kaikki tällainen puutteiden ja niiden vastavoimien eli hyveiden kuvailu muuttuu tarpeettomaksi ja jäljelle jää haiku, seitsemäntoistatavuinen pelkistetty runo:

"Silloin elämme maailmassa, jossa meillä on välitön pääsy toistemme mieliin. Liitännät ovat niin tehokkaita, että subjektiivisuuden yksittäiset solmukohdat sulautuvat ajattelun valtamereen, jonka ensimmäinen karkea edeltäjä on internet. Kun pääsemme suoraan toistemme mieliin, emme kykene enää petokseen. Narratiivimme eivät enää ole kertomuksia loputtomista väärinkäsityksistä. Kirjallisuutemme menettävät epäterveen ravintonsa. Täydelliseksi hiottu haiku, olemassa olevien asioiden tyyni, kirkas havannointi ja ylistäminen sellaisina kuin ne ovat jää ainoaksi tarpeelliseksi kirjallisuuden muodoksi."

Kirjassa on myös muita juonia, kuten Mirandan menneisyyteen liittyvä salaisuus ja sen paljastuminen, päihdeperheessä kasvanut pikkupoika jonka Miranda haluaa adoptoida ja siihen liittyvät Charlien pohdinnat isyydestä. Aatami liittyy näihin juonenlankoihin lopulta todella oleellisesti, vaikka alussa lisäjuonet tuntuivat melkein tarpeettomilta - ihmisen ja robotin yhteiselo jo sinänsä tuntuisi riittävän mehukkaalta aiheelta. Lopun käänne on hieno ja huolellisesti mietitty; McEwanin pyrkimys kirjoittaa moraalitutkielma ihmisyyden ja tekoälyn eroista ja yhtäläisyyksistä viedään loppuun viimeiseen asti hiottuna.



Robotin oikeudentajun ehdottomuus paljastuu lopussa. Ihminen on valmis valkoisiin valheisiin ja suoranaisiin petkutuksiin suojellakseen rakkaitaan, tarkoitus pyhittää keinot -ajattelun varjolla. Kone ei pysty sellaisiin myönnytyksiin. Koneetta ohjaa aina pyrkimys hyvään, oikeudenmukaisuuteen ja laillisuuteen, silloinkin kun se saattaa tarkoittaa kärsimystä rakkauden kohteelle:

Tämä alkoi jo mennä mielettömyyksiin. Nauroimme molemmat.
Aatami katsoi meitä ja odotti. "Sitten on vielä väärä vala. Haluatteko että siteeraan lakia vuodelta 1911?"
Miranda oli sulkenut silmänsä. 
"Tämä on se nainen, jota väität rakastavasi", minä sanoin.
"Ja rakastan myös." Aatami puhutteli Mirandaa hiljaisella äänellä aivan kuin minua ei olisikaan. "Muistatko kirjoittamani runon, joka alkoi näin: ´Rakkaus valaisee`?"
"En muista."
"Se jatkui: `Ja paljastaa pimeät nurkat`."
"Ihan sama", Miranda sanoi pienellä äänellä.
"Yksi pimeistä nurkista on kosto. Se on karkea yllyke toiminnalle. Kostamisen kulttuuri johtaa yksilöiden kärsimykseen, verenvuodatukseen, anarkiaan, yhteiskuntarakenteiden hajoamiseen. Rakkaus on puhdasta valoa, ja haluan nähdä sinun kylpevän siinä. Meidän rakkaudessamme ei ole sijaa kostolle." 

Ihmisyyden raja, jospa se kulkeekin tässä. Ihminen on petoksiin ja valehteluun kykenevä, tunteidensa vietävissä, mutta valmis ensin mainittuihin kataluuksiin usein juuri rakkautensa nimissä. Valehtelemme, koska emme halua loukata tai menettää rakkaitamme tai heidän luottamustaan, kehumme heidän rumaa vaatettaan tai peittelemme heidän tekojaan tai omiamme - teemme isoja ja pieniä moraalisesti kyseenalaisia ja jopa laittomia tekoja rakkautemme tähden. Ah kuinka terävän oikeassa Aatami onkaan viiltävässä analyysissaan maailmankirjallisuudessa kuvatuista ihmismielen vajaavaisuuksista!

Kone näkee kaikessa suuren, jalomman tarkoituksen, ihmisyyden ideaalin. Jos rakastaa jotakuta oikein paljon, haluaa hänelle kaikkea mahdollista hyvää, jopa sitä että hän vastaa teoistaan lain edessä ja saa siitä hyvän omantunnon ja paremman olon. Rakkaus paljastaa pimeät nurkat, ei peittele niitä entisestään.

Jalo, puhdas ajatus, mutta ristiriitojen täyttämälle ihmismielelle vaikea. Emme halua rakkaittemme kärsivän, vaan välttelemme sitä viimeiseen asti, suojelemme heitä keinolla millä hyvänsä. Miranda ja Charlie ovat valmiita valheisiin pelastaakseen adoptiohaaveensa ja saadakseen vanhemmuushaaveensa toteutettua, Aatamille laki on laki ja moraali tinkimätön ohjenuora.

Robotti on kone, ihminen on sekava kokoelma tunteita ja vaikuttimia,  ristiriitaisia motiiveja ja moraalisen kompassin heiluntaa - niin monimutkainen kokonaisuus ettemme itsekään itseämme tunne. Siinäpä vyyhti, jota tuskin edistyneimpäänkään tietokoneälyyn on koskaan mahdollista ohjelmoida.

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet
Otava 2019
suomentanut Juhani Lindholm
358 s
lainattu kirjastosta






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Nyt muutetaan Italiaan! Virtaavan veden odottamaton seuraamus Nurmijärven Myllykoskella

Oliko minulla korona vai ei?

Menneisyyden kummallisuuksia: kihloihin Firenzen väentungoksessa ja onni jonka tajusimme vasta kun se oli ohi