Järven jäällä, onnen lähteillä - vaan kestääkö jää?

Jääreitillä Oravista Linnansaareen.
Askeleen alla eroa ei tunne, mutta mieli sen tietää: nyt on kuiva maa jäänyt taakse ja alla on kasvava syvyys vettä. Ja onneksi myös toistakymmentä senttiä teräsjäätä. Talvi on ollut leuto ja suorastaan lämmin Itä-Suomessakin, ja jääreitti Linnansaareen on saatu auki vasta joitakin päiviä sitten.

Eilen kyläkaupassa puhuttiin, että jossakin reitin lähistöllä jäihin oli pudonnut moottorikelkka. Aurattu reitti on kyllä turvallinen, jääreitin ylläpidosta vastaava paikallinen yrittäjä vakuutteli edellisenä päivänä. Siihen on luotettava, itseään viisaampien tietoon. Omin päin en uskaltaisi ottaa jäällä askeltakaan, eivätkä sitä tänä vuonna suosittele paikallisetkaan: jääreitin ulkopuolelle ei ole menemistä.

Kettu on mennyt; näemme rannan tuntumassa sen jättämän helminauhavanan. Mistä eläimet tietävät, milloin jää on tarpeeksi paksua, lapset pohtivat ja ihan aiheellisesti. Niin, mistä ne sen tietävät? Ehkä niiden vaistot kertovat, ehkä kettusukupolvelta toiselle periytyvä hiljainen tieto. Tai ehkä metsäntontut kertovat niille, milloin jäälle voi mennä, lapset ehdottavat. Ehkä. Ajatus on niin ihana, että uskoisin siihen mieluusti itsekin.

Olemme tulleet Helsingin masentavaa "talvea" pakoon Itä-Suomeen, mutta hilkulla se oli täälläkin lumen kanssa: valkoinen peite on näihin itäsuomalaisiin maisemiin saatu vasta kaksi viikkoa sitten, epätavallisen myöhään. Nyt maata peittää reilun kymmenen metrin lumikerros - vähäinen, mutta juuri riittävä määrä siihen, että tuntuu siltä kuin tähän vuodenaikaan kuuluukin tuntua, talvelta. Pakkasta on sopivat kuusi astetta.

Lapset ja mies ovat vaihtaneet luistimet alleen, omani jäivät kotiin, koska lähdin liikkeelle yskäisenä toipilaana. Ajattelin, että luisteleminen olisi vielä liian raskasta hommaa kahden viikon flunssan jälkeen. En tullut ajatelleeksi, että raskasta se tämäkin on, kahden pulkan perässä vetäminen. Toisessa on eväät ja kengät, toisessa nököttää nuorimmainen tukevasti topattuna.

Mitä kauemmaksi rannasta etenemme, sitä kovemmaksi käy järvenselältä puhaltava viima. Nostan hupun päähän ja autan sen lapsellekin, eikä hän vastustele vaikka yleensä ei pidä lainkaan hupuista.

Ihmettelemme jään pintaa, sen kirkkautta ja paksuutta. Säröviivat halkovat jäätä ja avaavat näkymän jään alapuolelle ja sen paksuuteen: kyllä se ainakin kymmenen senttiä on, paljon enemmän kuin viisi senttiä, joka on ihmisen kestävän teräsjään minimipaksuus. Monin paikoin jää näyttää olevan täynnä pieniä ilmakuplia, kuin paikoilleen jähmettynyttä kuplavettä, joka jatkuu kauas syvyyteen. Katso nyt isi, kyllä se on paksua ja kestää meitä, lapset näyttävät isälleen.






He viittaavat tietysti perheemme kestotarinaan, siihen kun mieheni ensimmäistä kertaa astui luonnonjäälle vuosia, vuosia, vuosia sitten. Kerromme tarinan taas lapsille,  sen jonka olemme kertoneet jo monet kerrat, mutta toistaiseksi he kuuntelevat sitä vielä kiltisti (tai kohteliaasti) aina uudelleen. Sen miten isän kenkä upposi veteen Seurasaaren edustalla, kun hän viimein uskaltautui meren jäälle minun houkuttelemanani. Ei se säry, ei varmasti, katso nyt minuakin, olen täällä kaukana jäällä ja ohitsemme kulkee koko ajan pienen kaupungin verran ihmisiä - ja sitten kun hän otti ensimmäisen askeleen, jää räsähti rikki sen alla.

Luistelijat viipottavat nyt kaukana edelläni, mikä heitä pitelee, ei mikään, eikä kuulukaan pidellä.  Jääreitti on liukas ja ajoittaista puuterilunta lukuunottamatta kirkas, reippaaseen luisteluvauhtiin houkuttava. Kohta viisitoistavuotias koiravanhuksemme juoksee vaikeuksitta heidän kannoillaan, sillä ei ole aikomustakaan jäädä hidastelemaan kanssani. Muitakin luistelijoita on liikkeellä, heillä on sauvat vauhtia antamassa ja retkiluistimet alla, ja meno näyttää letkeän joutuisalta. Alan katua luistimien kotiin jättämistä.

Kyläkaupasta olisi saanut retkiluistimia vuokrattua, mutta vuokraamo on jo kaukana, niitä ei nyt ole eikä sellaista pidä kaihota, jota ei ole ajallaan valinnut. Ohitse suhaa retkiluistelijoita harvakseltaan, mutta tasaisesti, he häviävät nopeasti näköpiiristäni. Hyvin näyttää silti hokkareilla ja kaunoluistimillakin pääsevän, perheeni on jo kauan sitten muuttunut pieniksi juuri erottuviksi pisteiksi valkoisuuden keskellä.

Kävellessä ehtii syventyä maisemiin. Valkoista silmänkantamattomiin, horisontissa vain ohut kaistale metsää katkaisee lumen ja vaaleanharmaan taivaan rajan. Tällaista se pitää olla, talven, jotta ihminen voi tuntea itsensä onnelliseksi. Asiat ovat oikeilla raiteillaan, kun talvella on kylmä ja kesällä vähän vähemmän kylmä. Kaikki muu on outoa ja siksi vähän pelottavaakin.

Tuuli tunkeutuu takille, puhaltaa kasvoille, vinkuu korvissa, työntää selkää ja sitten taas käy kasvoihin, tuntuu että tuulee vähän joka puolelta. Onko kylmä, kysyn lapselta. Ei, kuuluu jostakin hupun karvareunuksen keskeltä.

Viima pöllyttää mukanaan lunta, joka pyörteilee jään pinnalla ja kinostuu reitin varrelle. Lapsi kiljuu riemusta, kun pulkka nostattaa lunta penkereeltä suoraan kasvoille. Sait lumikylvyn, sanon lapselle ja seuraan hänen ilmeitään siltä varalta, että alun innostus muuttuu säikähdykseksi ja itkuksi. Ei muutu.

Hän ei säikähdä sittenkään, kun pulkka yhtäkkiä kaatuu joutuessaan liikaa penkereen puolelle. Nostan hänet uudelleen pulkkaan, asettelen ensin lämmikkeet alle ja sitten huomaan, että häntä taitaa sittenkin paleltaa. Villavaatteet, fleecet ja toppahaalaritkaan eivät pidä kylmää loitolla, jos istuu liikkumatta pulkassa keskellä viimaista järvenselkää.

Ajattelen hetken ajan omaa toipiluuttani, mutta ratkaisua ei silti tarvitse kauan miettiä: riisun takkini ja vedän yltäni toisen villapaidoistani, sen paksumman joka on onneksi päällimmäisenä. Kylmä tunkeutuu paidan alle välittömästi, kun toppatakin tuulenpito-ominaisuus viedään yltä, ja tajuan hetkessä kuinka nopeasti kylmyys voi viedä ihmisen mennessään. Puen takin ylleni jo kohmeeseen käyvillä sormillani - hanskat ovat olleet pois käsistä alle minuutin - ja vuoraan villatakin lapsen jalkojen päälle niin tiiviisti kuin pystyn. Sitten taas matkaan.






Saan luistelijat kiinni saaren takana, jonne he ovat pysähtyneet tauolle löydettyään tuulettoman paikan. Ilman aavalla puhaltanutta tuulta lämpötila on ihan toisenlainen, ja tuskin olen pariakymmentä metriä kävellyt, kun hikeä jo pukkaa. Katsomme sijaintiamme ja huomaamme, että Linnansaaren kansallispuistoon, määränpäähämme, on vielä reilusti matkaa - olemme hädin tuskin puolessavälissä. Kännykän mukaan olen ottanut lähes 8000 askelta.

Saan yskänpuuskan, ja mieleeni juolahtaa ensimmäistä kertaa että tämmöinen ponnistelu toipilaana on varmaan tyypillinen sydänlihastulehduksen syy. Keskimmäinen valittaa, ettei jaksa enää luistella. Esikoinen sanoo, että jalkoja paleltaa ja nilkkoihin sattuu. Tämä on heille talven ensimmäinen luistelu, ihmekös tuo. Helsingissä ei luistelukelejä vielä ole ollut, ei edes pakkasta. Tammikuu jäi historiaan kuukautena, jolloin Helsingissä oli vain yksi pakkaspäivä.

Nyt olemme jo helmikuun puolella, ja kotoa kantautuu tietoja vesisateesta ja plusasteista. Talvi jatkuu Etelä-Suomessa siis samanlaisena kuin mitä se tähän asti on ollut. Keskellä lunta, jäätä ja luistimien terien kirskuntaa se kaikki tuntuu huojentavan etäiseltä, toiselta, lohduttomalta maailmalta joka valitettavasti tuntuu olevan ilmaston nykytila. Nyt kun kylmä käy kasvoille ja lunta tupruttaa, on oudolla tavalla kuin olisi onnen lähteillä. Niin matalaksiko Helsingin musta talvi on mielen vetänyt, kun tämmöiseltä tuntuu? En voi kuin kuvitella, kuinka ankealta vesisateeseen paluu tulee olemaan.

Lähdemme takaisin rantaa kohti, Linnansaari saa jäädä ensi kertaan. Edessämme avautuu ääretön lumi ja saarien laikuttama valkoisuus. Näky on niin kiehtova ja kaunis, että sitä voisi jäädä tarkastelemaan määrättömäksi ajaksi, ellei tuuli olisi taas saaren suojasta poistuttua palannut kutittelemaan.

Kuopuksen pää nuokkuu pulkassa, kyyti on tasaista ja pulkan suhina ilmeisen unettavaa. Uneen asti hän ei ehdi, kun pulkka taas vahingossa eksyy liikaa penkereen puolelle ja kellahtaa kumoon. Siitä lapsi ei pidä nyt ollenkaan, vaan alkaa koko kolmevuotiaan tarmolla protestoida. Tyhmä pulkka, ja kylmäkin kuulemma nyt on. Koko loppumatka on yhtä itkua.



Kylmän kangistamia olemme koko porukka, kun viimein pääsemme taas rantaan. Kohmeisilla sormilla luistinten riisuminen ja kenkien pukeminen ei olekaan pikkujuttu, ja kuopuksen nenä uhkaavasti vuotaa. Toivon sen johtuvan itkemisestä eikä kylmästä, flunssaa tähän ei enää kaivata, juuri kun minä olen pääsemässä eroon viikkotolkulla sairastamisesta. Vieläkö on onnellinen olo? Vaikka toisin voisi kuvitella, on.

Viimeistään kyläkaupan kahvilassa kuuman kaakaokupin ääressä matkan pikku harmit unohtuvat nopeasti, eikä nenäkään enää vuoda. Huomamme, että elämän suurimpia pikku onnenaiheita on päästä lämpimään kylmässä vietetyn ajan jälkeen.

Mutta kun saavumme mökille, kylmää ei ole kukaan enää muista vaan heti lounaan jälkeen lapset haluavat palata takaisin ulos. Tietenkin, kun on lunta! Muistelen taas Helsingin talvea ja pohdiskelen, kuinkahan monta tuntia ulkoilua, päivänvaloa ja liikuntaa tänä talvena lapset ovatkaan menettäneet, kun ovat surkean sään takia halunneet mielummin pysyä sisällä. Suomen talvi ilman lunta on niin ankea, ettei siellä paljon ylimääräistä tule ulkoiltua, ne pakolliset puisto- ja pihaulkoilut vain, ei muuta. Usein lapsia joutuu suorastaan patistelemaan ulos, ja hyvä jos puoli tuntia siellä viihtyvät, mustan asfaltin ja kuraisen ruohikon keskellä.

Lumi muuttaa kaiken. Se tekee maailmasta yhden suuren valkoisen leikkikentän, jossa leikittyjä leikkejä eivät keskeytä muu kuin nälkä tai palelevat varpaat, jos nekään. Oi tätä onnea, jota tänä vuonna piti lähteä hakemaan 400 kilometrin päästä kotoa. Lumi, milloinkahan näemme sinut seuraavan kerran?

PAROLA DEL GIORNO: sul lago ghiacciato = jäätyneellä järvellä

Kommentit

  1. Olisipa ihanaa luistella jäällä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, se oli kyllä mahtavaa, vaikka luistimia ei mulla alla ollutkaan. Kävely oli myös upeaa sellaisessa ympäristössä!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Nyt muutetaan Italiaan! Virtaavan veden odottamaton seuraamus Nurmijärven Myllykoskella

Oliko minulla korona vai ei?

Menneisyyden kummallisuuksia: kihloihin Firenzen väentungoksessa ja onni jonka tajusimme vasta kun se oli ohi