Huuli auki, hampaat irti - väärä valinta risteyksessä ja suunta kohti tapaturmaa

Jäätyneet lammikot, hössöttävä koira ja onnettomuus
 - tapahtumien arvaamaton ketju.
Joinakin hetkinä sen näkee enemmän kuin toisina, että elämä on ketju pieniä ja päätöksen hetkellä usein merkityksettömän tuntuisia valintoja ja päätöksiä. Niistä elämä sitten muodostuu, ottaa isoja ja pieniä suunnanvaihdoksia, kulkee ja mutkittelee eteenpäin. Ja johtaa joskus hyvinkin pelottaviin tai ikäviin tilanteisiin. Kuin pysähdysseisakkeille, sillä joinakin hetkinä aika todella tuntuu pysähtyvän. Kuten meillä eilen.

Kun odottamaton ikävä tilanne sattuu, mieli taipuu helposti ajattelemaan, että olisinpa tämänkin välttänyt, jos olisin suunnitellut päiväni toisin. Pintaan puskee illuusio omien valintojen ja päätösten ratkaisevuudesta ja jälkiviisaan ärsyttävä kaikkitietävyys. 

Moni asia on päätetty puolestamme eikä meillä ole vaihtoehtoa, mutta mikrotasolla elämämme on yhtä pienten päätösten jatkumoa. Pienistä päätöksistämme muodostuu tapahtumien, joskus kohtalokkaidenkin ketju - millä liikennevälineellä matkustan, mihin aikaan lähden, menenkö oikeaan vai vasempaan, leikkipuistoon vai metsäretkelle, sinne vai tuonne kissanristiäisiin, syönkö keittoa vai kalaa, jäänkö kotiin vain astunko ulos ovesta.

Eilen olin suunnitellut kaiken ihan hyvin. Tavallinen peruspäivä, aamulla kirjoittamista ja ulkoilua, sitten lounas ja leikkiä sisällä. Iltapäivän ohjelman oli tarkoitus selkiintyä päivän aikana, ja sitten varmistui, että yhteinen museoretki ystäväperheen kanssa siirtyy toiseen päivään.

Lähtisimmekö kuitenkin johonkin museoon vain omalla porukalla? Äh, kello kävi jo kolmea, ei ruuhka-aikoihin kannattanut julkisiin liikennevälineisiin lähteä ellei olisi ihan pakko. Lähdimmekin ihan vain tavalliselle kävelylle koiraa ulkoiluttamaan. Ilma oli aurinkoinen ja kaunis, pikkupakkanen jäädyttänyt lammikot ja niissähän pojilla riittikin hauskuutta, kun sai särkeä jäätä ja kokeilla kestääkö se askelten alla.

Kävelimme päämäärättä, lähinnä jäälammikkojen sijainnin mukaan, ja ajauduimme sen vuoksi erään lähialueemme leikkipuiston liepeille. Katsoin kelloa, vielä olisi tunti valoisaa. Käydäänkö leikkipuistossa? kysyin pojilta. Vähän aikaa vain, sitten ehdimme vielä kävellä kotiin ennen pimeän tuloa, Pikkukakkosta ja välipala-aikaa.

Se kuulosti kaikista oikein hyvältä suunnitelmalta. Käännyimme risteyksestä ja ylitimme sillan, jonka takana leikkipuisto odotti, otimme suunnan kohti tapaturmaa. 

Pikku piipahdus vain, painotin pojille vielä ennen kuin he juoksivat leikkivälineisiin. Sidoin koiran hihnan leikkipuiston aitaan ja toivoin, ettei se ihan heti aloittaisi tavanomaista epätoivohaukkumistaan, kun kadottaa omistajansa näköpiiristä - nyt kun se on vanhuuttaan huononäköinen, se tapahtuu entistä herkemmin.

Pysyttelin koiran läheisyydessä, sillä jotenkin yhtäkkiä tajusin, että lapsenihan ovat jo niin isoja, kuopuskin, että pärjäävät leikkipuistossa ilman jatkuvaa vieressäseisomistani.  Taas niitä petollisia hölläämisen hetkiä, joita elämäni aikana on sattunut muutama ennenkin. Ensin ylisuojelen, ja sitten juuri kun ajattelen että nyt saa riittää, haluan olla kuten normaalit vanhemmat ovat, rento ja luottavainen siihen, että mitään ei tapahdu vaikka en koko ajan vahdikaan... niin jotain tapahtuu.



Pojat kiipeilivät, juoksivat, laskivat liukumäkeä, kävivät keinussa ja elefantin selässä, ja siinähän se puoli tuntia äkkiä kuluikin. Nyt lähdetään, huikkasin heille ja lähdin kävelemään kohti koiraa. Lapset juoksivat perässäni, he halusivat kokeilla vielä yhtä leikkivälinettä aidan vieressä, lautakeinua.

Siinä vaiheessa koira oli aloittanut hurjan ilostushaukkumisensa nähdessään minun tulevan hakemaan sitä. Se hössötti ja viuhtoi hännällään kuin vähäjärkinen (ja niin se kai vähän onkin...), ja minulla oli vaikeuksia saada hihnaa aidasta irti kun se niin heilui. Sivusilmällä vilkuilin poikia. Kuopus ei näyttänyt pääsevän laudan päälle ja seisoi yrityksistään masentuneena laudan vieressä. Katseeni rekisteröi rautatangon, joka viuhui hänen vieressään, kun isoveli pompautteli lautaa ylös. Varokaa vähän, tajusin sanoa ja kehotin keskimmäistä pysäyttämään laudan vauhdin tai ainakin pikkuveljeä siirtymään kauemmaksi.

Otan koiran irti ja käyn auttamassa pikkuveljen laudalle, ajattelin ja käänsin hetkeksi selkäni - ne kohtalokkaat hetken selänkääntämiset! Kuului tömähdys, kiljahdus ja itkuunpurskahdus. Kuopus istui maassa itkien, suu oli värjääntynyt vereen ja ennen kuin ehdin hänen luokseen, sitä valui avoimesta suusta valtoimenaan vaatteille. Tanko osui sen suuhun, isoveli osasi kertoa.  Sekunnissa mieleni valtasivat kaikki mahdolliset kauhukuvat. Mikä oli mennyt rikki, mistä kaikki se veri tuli, miten nyt olisi toimittava.

Hieman tuli mieleen dejavù-ajatuksia kuukauden takaiseen toiseen sattumukseen liittyen, tällä kertaa verta vain tuli suusta, ei päästä (tapauksesta voi lukea tekstistä Joulun viimeiset valot Aricciassa ja verinen pää ravintolassa).

Painoin likaisen nenäliinan hänen suulleen - ainoa paperinpalanen joka meillä oli mukana, ja se oli heti ihan veressä, samoin kuin käteni.  Odota tässä, sanoin kasvoiltaan aivan valkeaksi käyneelle keskimmäiselle, ja kannoin kuopuksen leikkipuiston sisätiloihin. Vessassa vesipesun jälkeen selvisi, että veri tuli huulesta ja ylähampaasta, tarkemmin ei vielä tiennyt koska lapsi huusi kuin syötävä eikä hampaisiin ollut koskemista.

Kun verenvuoto lopulta tyrehtyi, lähdimme kiireen vilkkaa kotia kohti. Jo matkalla soitin hammaspäivystykseen, sillä olihan tilanne valitettavasti jo entuudestaan tuttu esikoisen vuosien takaisen hammastapaturman takia: jos hampaisiin kohdistuu mikä tahansa verenvuotoa aiheuttava isku, on tehtävä tarkistuskäynti. Vain röntgenkuvan avulla voi nähdä mahdolliset vauriot, lisäksi hammastapaturman vauriot voivat näkyä vasta viiveellä, ja silloin on hyvä olla merkintä tapaturman hoidosta hammashoitolassa.

Rauhallinen välipalahetki Pikkukakkosen seurassa vaihtui siis ruuhkabussimatkaan Haartmannin sairaalaan. Lapsen itku tyrehtyi vasta bussissa, kun hän viimein uupuneena nukahti.  Tunti odottelua päivystyksessä, sitten pääsimme vastaanotolle. Pikku potilas yllätti reippaudellaan, kertoi miten leikkipuistossa sattui ja aukoi suutaan hammaslääkärituolissa kuin vanha tekijä, piti röntgenkuvauslaattaa kiltisti hampaiden välissä hiljaa paikoillaan. Oliko hän se sama pikkulapsi, joka vain paria viikkoa aikaisemmin suuhygienistin tarkastuksessa oli puristanut suunsa viivaksi ja kieltäytynyt avaamasta suuta tai edes puhumasta mitään?



Helpotus oli suuri, kun kuulin ettei hampaita ollut katkennut. Etuhampaat heiluvat ja ovat kääntyneet hieman vinoon, mutta kuulemma tilanne on muuten hyvä. Ei murtumia, ei hoitotoimenpiteitä, vain kontrollikäyntejä ja kahden viikon ajan pehmeää ruokaa. Heiluvat hampaat saattavat hyvällä onnella vielä kiinnittyä takaisin.

Niine hyvinemme palailimme kotiin, ruokakaupan kautta sillä hammaslääkäri oli suositellut illaksi jäätelönsyöntiä. Ja sehän sopi mainiosti koko porukalle!

Illalla ennen nukkumaanmenoa rosohuulinen kuopus muisteli päivän tapahtumia: mentiin puistoon, tuli paljon verta, hammas sattui, ei satu enää. Ja sain jäätelöä.

Siinähän se hyvin tuli, koko tapahtumien ketju. Mokoma minä kun menin ehdottamaan puistoon menoa, olisimme vain jatkaneet jäälammikoiden parissa niin kaikelta tältä olisi säästytty. Mutta se on sitä jälkiviisautta, jolta pitää sulkea korvansa. Muuten ei pystyisi tekemään yhtään valintaa ja päätöstä, ei pienintäkään.

PAROLA DEL GIORNO: trauma dentale (m) = hammastapaturma


Kommentit

  1. Onneksi ei käynyt kuitenkaan pahemmin, lasten kanssa sattuu ja tapahtuu vaikka vahtisi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi ei! Ja tuo on ihan totta, sekunniksi kun selkänsä kääntää niin ehtii jo jotain sattua, jos on huono tuuri.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Haluatko laihtua? Sairastu koronaan! (Oikeasti en suosittele...)

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Maskilla vai ilman? Ensimmäinen kerta kasvomaskin kanssa oli elämäni hikisimpiä kokemuksia