Ilmainen ja helppo hiihtolomavinkki lapsiperheille sekä kuranpesuvinkki heille, jotka empivät ulkoilua huonolla säällä

Hiihtoloman toinen päivä valkenee yhtä masentavana kuin ensimmäinenkin: takana on tuulentuivertama kaatosadeyö, piha valkenee yhtä harmaana ja masentavana esiin, kun aurinko, onneksi yhä aikaisemmin eli kolme minuuttia aiemmin kuin eilen, nousee.

Puut heiluvat yhä tuulessa,  valkorunkoiset isot koivut hitaammin, syreenien paljaat oksat vähän viuhemmin, mutta tuulen ei pitäisi enää yltyä myräkäksi. Eilinen päivä meni sään vuoksi ihan myttyyn. Aamupäivällä toki ulkoilimme, ulkoilemme joka päivä ainakin vähän, oli sää mikä hyvänsä, olkoonkin että se tarkoittaa kuravaatearsenaalin pukemista ja vaatteiden ja eteisen hiekkapuhdistusta jälkeenpäin.

Vaan eipä pahinkaan kurakeli tarkoita välttämättä tolkutonta siivoamista. Haluatteko nimittäin hyvän kuranpesuvinkin, jolla ulkoiluinnostus lisääntyy vastahakoisimmallakin vanhemmalla? Täytä puutarhakastelukannu vedellä ja laita kurahousulapset riviin. Kaada kannusta reilusti vettä lasten kuravaatteille ja kumisaappaille, aivan kuin kastelisit janoisia kukkia. Lähtee hiekat ja muut kurat, eikä tarvitse tuskailla sisälle kantautuvan hiekan kanssa läheskään niin paljon.

Tämän mainion kurakelivinkin opin lähipuistoni työntekijältä, kun näin hänen eräänä kauniina sadesääpäivänä valmistelevan kerholapsia sisäänmenoon. Tuohan on ihan mahtavaa, tajusin heti ja omin keinon oitis käyttööni.

Siinä on vielä se hyvä puoli, että lapsista se on tosi hauskaa. Meitä kastellaan kuin kukkia, me olemme kukkia! Samalla tulee kätevästi testattua sadevermeiden vedenkestävyys, nykyäänhän on vaikka mitä vedenpitävää ja kallista ulkoiluvaatemateriaalia - ellei se ole testautunut jo siinä, kun lapset hyppivät, istuvat ja konttaavat lätäköissä ja leikkivät sateessa tuntikaupalla.

Lapsista kaikki vesi on hauskaa, heistä on hauskaa ulkoilla niin auringonpaisteella kuin sateella ja tuulella. Se olemme me aikuiset, jotka heille opetamme, mitä tarkoittaa huono sää ja että sateeseen ei viitsi lähteä. Erityisesti Italiassa tämä "periaate" opetetaan lapsille jo vauvaiässä. Siellä jo pilvinen taivas tarkoittaa "huonoa säätä", eikä sadevaatteista ja vedenkestävistä materiaaleista ole kuultukaan muussa kuin extreme-ulkourheilulajien yhteydessä. (Lue italialaisesta suhtautumisesta sadesäällä lasten ulkoiluttamiseen vanhemmasta postauksesta Ukkosmyrskyn jälkeen)

Oma periaatteeni on, että joka päivä lähdetään ulos ainakin kerran, oli sää miten "huono" tahansa. En ehkä itse nauti joka ulkoilusta maksimaalisesti, mutta tarvitseeko sitä nyt joka hetki elämä ollakaan maksimaalisen viihdyttävää. Minulle riittää, kun näen lasten innostuvan kuralöllöleikeistä tai tuulen kutituksesta,  hiekkalaatikolla touhuamisesta tai sadevesipuron valumisesta, niistä hyvin pienistä arkisista asioista, joita me aikuiset erehdymme usein pitämään tylsinä ja merkityksettöminä mutta jotka lapselle ovat jokapäiväisiä pieniä ihmeitä.

Sitä paitsi tiedän, että omasta innostuksen asteestani riippumatta raitis ilma ja päivänvalo tekee aina hyvää myös minulle. Ja ehkä myös toivon, että osa lasteni innostuksesta ja kyvystä nähdä pieniä ihmeitä kaikkialla tarttuisi myös minuun.





Eilisen lomapäivän ainoaksi aktiviteetiksi jäi siis aamupäiväulkoilu kotipihalla. Tarkoituksena oli mennä läheiselle tekojäälle luistelemaan, mutta kovan tuulen ja jatkuvan sateenuhkan takia suunnitelma siirtyi myöhemmäksi tälle viikolle. Loppupäivän pysyttelimme visusti kotona. Kuulostaako tylsältä? Ehkä kuulostaa, mutta kysykääpä lapsilta, oliko heillä tylsää. Ei varmasti ollut. Saadaan leikkiä koko päivä, he riemuitsivat. Ei tarvitse lähteä minnekään, välillä vain syödään ja sitten taas jatketaan. Ihanaa!

Ja niin he tekivätkin. Leikki jatkui ensin pari tuntia aamulla, sitten koko siunatun iltapäivän, kaikki sen tunnit lounasta ja välipalakaakaota lukuunottamatta. Ja mitähän se tarkoitti äidin kannalta? Sain luettua yhden romaanin, 50 sivua eilen mainitsemaani David Wallace-Willsin ilmastonmuutoskirjaa, siivottua vessat, kirjoitettua blogitekstin ja puolitoista liuskaa muuta tekstiä ja hieman jopa opiskeltua suomalaista alkoholilainsäädäntöä.

Olen kysynyt koululaiselta, mitä hän haluaisi hiihtolomalla eniten tehdä. Leikkiä, hän on vastannut. On niin ihanaa, kun ei tarvitse aamulla lähteä kouluun vaan voi vaan olla kotona. Sitten hän on toivonut luistelua, leffakäyntiä ja uimista. Sellaisia asioita, joita teemme muutenkin, perusarkijuttuja siis.

Oi onni etten mennyt varaamaan matkaa etelään tai Lappiin, järjestelemään sisäleikkipuistopäiviä tai lasketteluretkiä. Kyllä hän varmaan niitäkin mielellään tekisi, jos järjestäisin, mutta vähemmällä vaivalla ja vähintään yhtä kivan lopputuloksen tuottaen hiihtoloma kuluu viihtyisästi - kotona leikkien, kotikulmilla touhuten. 



Jos minulta kysyttäisiin parasta hiihtolomavinkkia nyt, sanoisin siis ilman muuta, että olkaa kotona, anna lasten leikkiä aamusta iltaan ja leiki välillä heidän kanssaan, jos he suostuvat ottamaan sinut leikkeihinsä. Mitä isompia lapsesi ovat, sitä todennäköisemmin he nimittäin eivät suostu, sinua kankeaa, jäykkää aikuista joka ei kunnolla osaa leikkiä. Matkasi kohti sivustakatsojaa lapsesi elämässä on hyvää vauhtia jo alkanut.

Anna lastesi leikkiä, kannusta heitä siihen. Se on parasta mitä he hiihtolomalla - ja koko lapsuudessaan - voivat tehdä. Ja sinulla on etuoikeus katsoa sitä vierestä, joka päivä ja niin paljon kuin vain jaksat.  Tee se, katso heidän leikkejään, osallistu, kun vielä voit. Kohta he eivät enää leiki. He menettävät sen taidon aivan kuin sinäkin olet menettänyt. (Lue lasten leikistä myös postaus Leiki lapsi leiki, kohta et enää osaa)

Joskus, tai oikeastaan aika usein, kadehdin lasteni kykyä leikkiä. He uppoutuvat siihen täydellisesti, heille aika ja paikka lakkaa olemasta se mikä se on, ja he siirtyvät jonnekin aivan toiseen maailmaan. Saatan aistia sen, voin nähdä siitä etäisiä kaikuja, mutta itse en sinne koskaan enää pääse. Olen menettänyt sen kyvyn, voin vain toisinaan siirrellä legoukkoja ja barbinukkeja sinne tänne, yrittää olla mukana mutta kaiken aikaa eläytymiskykyni vajavaisuudesta tietoinen.

Pystyn vielä saamaan jonkin aavistuksen siitä, miten ihanaa heistä täytyykään olla voida leikkiä aamusta iltaan, jos muistelen omia leikkiaikojani. Kaukaista, muistin yhä kaukaisempiin hämäriin painuvaa lapsuuttani, joista muistan enää joitakin kirkkaita, häilyvän muistin varassa pintansa pitäviä hetkiä.

Niistä erottuu joitakin tavallista kirkkaampia välähdyksiä, muistikuvia niistä kaikkein parhaimmista leikeistä: pupupehmoleluista, joille olimme kaverin kanssa veistontunnilla tehneet omat talot ja joilla leikimme kaverini omenapuutarhan varjoissa päivät pitkät; pehmokoirista joita kuljetimme pyöriemme tarakalla ja pusseissa ohjaustangoilla minun ja hänen kotini väliä, riippuen siitä kumman kotona leikimme; barbileikeistä jotka levittäytyivät olohuoneen lattialle ja joskus ulko-oven kynnyksen yli terassille asti.



Ennen kaikkea muistan sen, miten mahtavalta tuntui, kun saattoi leikkiä aina vaan, kuten vaikka lomalla, tai kun vanhemmat eivät käskeneet siivota leikkejä yöksi pois ja saatoin aamulla jatkaa siitä mihin illalla olin jäänyt.

Tämän olen yrittänyt pitää mielessäni tullessani itse vanhemmaksi. Jos leikki jää illalla kesken, sitä ei tarvitse siivota. Irtolelut kyllä - eikä niitäkään aina - ja syyn pitää olla todella hyvä, kuten pakollinen tai suunniteltu meno, että keskeytän hyvin sujuvat leikit.

Ja ymmärrän enemmän kuin hyvin, että lapsen näkökulmasta hiihtolomatekeminen numero yksi saattaa hyvinkin olla leikkiminen.

PAROLA DEL GIORNO: giocare = leikkiä, pelata





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Haluatko laihtua? Sairastu koronaan! (Oikeasti en suosittele...)

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

25 raskauskiloa, miksi ne tulivat ja miten ne lähtivät