10 vuoden perhepedin jälkeen nukun yksin. Mistä nautin eniten?

Vierashuoneen sänky - yksin minun!
Hiihtoloma-aamu numero neljä. Heräsin tänään siihen, kun valo tunkeutui verhojen välistä huoneeseen, silmäluomien alle, aivoihin. Paistaako aurinko? Ei sentään, ilma on ulkona yhtä tiiviin pilvinen kuin koko tähänastisen loman.  Sataa jopa hiukan lunta, märkää sadetta joka ei jää maahan. Myrskyt sentään ovat menneet (ks. teksti alkuviikon loma-aamun tunnelmista Myrskyn jälkeen ja uutta myrskyä päin - ilmastonmuutos NYT).

Tämän aamun heräämisestä teki outoa se, että heräsin sängyssä yksin. Ilman että ympärilläni on kolmea miestä, kuten siinä tavallisesti on.

Kymmenen vuoden ajan vierelläni on aviomiehen lisäksi nukkunut lapsi, ensin yksi, sitten kaksi, lopulta ainakin ajoittain kolme samassa perhepetiviritelmässä. Olemme aina uskoneet perhepetiin eli siihen, että ihmislajille on luontaista, että emot nukkuvat yhdessä jälkeläistensä kanssa. Esikoisen kanssa aluksi yritimme häkkisänkysysteemiä, mutta hyvin nopeasti huomasin, kuinka epäluonnolliselta ja ennen kaikkea hankalalta se tuntui. Mitä järkeä oli hypätä sängystä sata kertaa yössä vauvaa rauhoittelemaan, kun hän nukkuisi aivan rauhassa vieressäni tai ainakin saattaisin häntä lohdutella ja imettää makuuasennossa?

Nopeasti perhepedistä tuli uusi normaali. Olen niin tottunut siihen, että kyljessä kyhnöttää yksi, käsiään unissaan naamalleni läiskii toinen, että se on minulle ainoa oikea tapa nukkua niin kauan kuin olen pikkulasten vanhempi. 

Olen tottunut siihen, että vaikka pidän pöyheästä tyynystä, en voi kääntää tyynyä tai pistää käsiä tyynyn alle milloin mieli tekee, sillä jommankumman lapsen pää saattaa olla hivuttautunut tyynylleni ja oma pääni jopa lähes ulos sen reunalta.

Olen tottunut siihen, että oikeastaan kokonaan nukun oman sänkyni reunalla, pieneksi ja ohueksi supistuneena, jossakin viidentoista sentin raossa mihin vain mahtuu, sillä kaiken muun tilan ovat valloittaneet lapset. Heillä on ihmeellinen kyky omia hyvin paljon tilaa, vaikka he ovat niin pieniä.

Olen tottunut siihen, että jokaista omaa kääntymistä, yskähdystä ja asennonvaihtoa pitää vähän miettiä, ettei herätä yhtä ja litistä toista, että lasten uniäännähdykset tunkeutuvat uneni läpi ja nostavat valmiustasoa herätä, milloin heräämiseen asti, milloin vain heikkona signaalina, joka ei ylety unen reunaa pidemmälle.

Ja sitten on tietysti mies, joka kääntää kylkeään parisängyn toisella puolella - siihenkin usein havahdun, sillä paitsi että hän usein tekee sen rysäyttämällä koko painollaan, olen myös melko herkkäuninen. Saatan herätä pienimpäänkin rasahdukseen tai äännähdykseen, usein heräänkin. Onneksi myös nykyään nukahdan nopeasti uudelleen, mikä ei aina ole ollut itsestään selvää. (Lue aiheeseen liittyvä postaus:  Helvetinpelko lapsena, unettomuus ja särkynyt ruukku - kuinka opin nukkumaan pelkäämättä ) Minun on helppo olla perhepetimyönteinen, koska nukumme koko perhe hyvin perhepedissä.

Oleellinen ja tärkeä taustatieto, joka linkin takana olevasta tekstistä paremmin selviää, on siis se, että perhepetivuosina olen nukkunut paljon paremmin kuin sitä edeltävässä elämässäni. Lapseni ja heidän tuomansa onni ja tarkoitus elämääni ovat olleet minulle parasta unilääkettä.

Mutta jos joutuisin nousemaan yöllä sängystä lapsia rauhoittelemaan tai imettämään, uneni varmasti häiriintyisi - niin hyväuniseksi sentään en ole tullut että nukahtaisin heti uudelleen sen jälkeen, kun olen haahuillut ympäri taloa tai istunut lastenhuoneen lattialla lasta hyssyttämässä.

Helmikuisena loma-aamuna verhojen takana valo.

Viime aikoina kaikki tämä - ympärilläni unissaan pyörivät lapset ja kylkeä äänekkäästi kääntävä mies - on muuttunut toiseksi. Olen nukkunut aivan yksin, monta viikkoa peräkkäin. Minulla on ollut 90 sentin vierassänky kokonaan itselläni, olen saanut kääntää kylkeä miten usein ja miten itsekkäästi huvittaa, pitää peittoni kokonaan itselläni eikä kukaan ole sitä ollut nykimässä - ja olen voinut yskiä mielin määrin.

Niin, se nimittäin on syy yksin nukkumiseen. Olen ollut monta viikkoa kovassa yskässä, joka on viime aikoina päiväsaikaan jo pysynyt poissa ja mutta toisiaan palaa vielä yöllä. Muutaman yskättömän yön ja perhepetiin palaamisen jälkeen yskänpuuskia alkoi tulla taas, joten viime yönä vaihdoin taas huonetta.

Ja tuskin uskallan tunnustaa, mutta en pannut sitä ollenkaan pahakseni. Kun kävin pitkäkseni omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni vierashuoneen hiljaisuudessa, venytin raajani koko sängyn leveydelle, sitten käännyin pari kertaa eri asentoihin ihan vain siksi, että voin niin vapaasti ja muista välittämättä tehdä. Sitten nukahdin, ja nukuin siihen hetkeen asti jota alussa kuvailin, eli kun tunsin päivänvalon silmäluomieni läpi.

Pari kertaa kävin yön kuluessa lähellä heräämistä, unessa yhä mutta jotakin havaiten, ehkä se oli  oman uneni luonnollinen ohenemisvaihe, ehkä jokin kaukainen ääni  - kuopuksen vilkas univaihe, ehkä, perhepedin vieressä nukkuvan koiramme uniuikutus tai jonkun vessassakäynti, oli mitä hyvänsä se ei minulle kuulunut vaan saatoin autuaasti jatkaa unta. Käänsin vain kylkeä ja tyynyn ympäri, pujotin kädet tyynyn alle ja nukahdin.

Aamun hetken ihme: lumisade.


En herännyt yöllä kertaakaan yskimään. Minusta tuntuu, että (teko)syyni nukkua yskän takia eri huoneessa on päättymässä. Jos ihan totta puhutaan, ei yskäni enää aikoihin ole ollut niin paha, että lapset oikeasti sen takia yöllä heräisivät. He eivät ole erityisen herkkäunisia, heitä ei herätä edes toistensa itku - mutta äitinsä yskään he saattavat herätä, jostakin kumman syystä. Siihen, kun äiti ensin yskii ja sitten lähtee olohuoneen puolelle yskimään. On kuin heillä olisi äitilämpötutka, joka reagoi siihen, kun äidin keho, kaikenlaiseen nojaamiseen, kiinnipainautumiseen ja sopivaksi käsien tai jalkojen lepuutuspaikaksi tarkoitettu, häviää viereltä.

Tautini alussa olin epävarma siitä, toimisiko siirtymiseni toiseen huoneeseen. Nukkuisivatko lapseni hyvin ilman minua, varsinkin kuopus jolla tuntuu olevan suorastaan agressiivinen tapa varmistaa, että varmasti olen siinä vieressä. Äiti, laita peitto hyvin, hänellä on tapana lähes vihaisena vaatia, ja pahimmassa tapauksessa tulee kiukku, jos peitto ei hänen mielestään olekaan hyvin. Äiti, anna käsi, äiti, ota viereen, äiti, siirry kauemmas.

Sitten tapahtuikin ihmeellisiä, eli kolmevuotias kuopus nukkui aivan hyvin vaikka en ollutkaan laittamassa peittoa. Oikeastaan paremmin kuin ilman minua. Osaksi tämä johtuu varmasti siitä, että mieheni ei ole niin herkkäuninen eli hän ei huomaa jokaista kuopuksen yöllistä aktiivisuuden lisääntymistä. Mieheni on nukkunut vieressä jopa silloin kun synnytin esikoista, se kertoo mielestäni erittäin paljon hänen unenlahjoistaan. (Esikoisen synnytyksestä ja muutakin asiaa synnytyksistäni löytyy mm. tekstistä Synnyttämisen nautinto)

Olen pystynyt nukkumaan omassa huoneessa hyvillä mielin, kun huomasin että hyvin siellä perhepedissä nukutaan ilman minuakin. Nyt minusta tuntuu, että olen nukkunut yksikseni ihan tarpeeksi vähään aikaan, minulla on oikeastaan jo ikävä perhepedissä nukkumista.

Ulkona odottaa kevät, puhkeavia lehtiä helmikuussa.

Kokonaisuudessaan asiassa on ollut paljon hyvää, opettavaistakin. Lapseni nukkuvat erinomaisesti ilman minuakin, he pärjäävät ilman minuakin, he ovat kasvaneet ja kehittyneet juuri niin kuin pitääkin. Olihan heillä tietysti näinä öinä isänsä perhepedissä, ja heille isä on aina ollut yhtä läheinen ja "kelpuutettu" vanhempi kuin äitikin, aivan vauvavuotta lukuunottamatta. He eivät ehkä ihan vielä nukkuisi ongelmitta aivan ilman vanhempiaan, mutta ne ajat, jolloin nukumme eri huoneissa ja sängyissä, ovat jo hyvin lähellä, he ovat kasvamassa perhepedin ohi hyvää vauhtia.

Ja tiedän, että kun taas palaan perhepetiin yskäni sen salliessa eli hyvinkin jo ensi yönä, lapset tulevat taas painautumaan kylkeeni, valloittamaan tyynyni ja lätkäisemään kätensä ja jalkansa naamaani, ja voi jopa olla että minun on aluksi vaikea taas tottua siihen. Ja niin ihanaa kun on ollutkin nukkua pari viikkoa haluamassaan asennossa ja tilassa yöt läpeensä, se ei silti ole ollut asia, josta olen yksin nukkuessani nauttinut eniten. Kaikkein eniten iloa minulle on tuottanut ajatus, että kunhan taas kykenen, voin palata takaisin perhepetiin ja nukkua lasteni kanssa kylki kyljessä vielä kaiken sen ajan, kun he sitä tarvitsevat. 

Loppuelämäni ehdin kyllä sitten taas nukkua ylhäisessä yksinäisyydessäni parisängyn puolikkaassani. Perhepetivuosia en antaisi pois mistään hinnasta, vaan tulen todennäköisesti muistoissani palaamaan niihin usein, sitten kun lapseni ovat isoja ja sen sijaan että he nukkuisivat yöllä vieressäni, he huitelevat ties missä, nukkuvat ties missä ja minun yöunista ei tule mitään, koska mietin ovatko he turvassa, odotan milloin ulko-ovi käy jotta tietäisin heidän olevan kotona.

PAROLA DEL GIORNO: dormire nel lettone con i propri bambini, il co-sleeping = perhepeti, nukkuminen parisängyssä omien lasten kanssa ( italiaksi käytetään usein englanninkielistä termiä tässä yhteydessä, vakiintunutta italiankielistä termiä ei ole)






Kommentit

  1. Nukutteko koko perhe samassa huoneessa? Mä en ole ikinä osannut nukkua edes vauvan kanssa samassa sängyssä. Olen aina pelännyt, että käännyn vauvan päälle tai hän jää peiton alle. Mun unettomuus ja huonounisuus alkoi lasten syntymisen jälkeen, kun meillä on ollut huonosti nukkuvia vauvoja tai sitten olen vahtinut heidän unta alitajuntaisesti ja ollut aivan ylivirittynyt

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vain nukumme, ainakin pääsääntöisesti. Joo, kaikille se yhdessä nukkuminen ei sovikaan, tärkeintä on löytää sellainen nukkumisratkaisu joka sopii kaikille, ja äidin unet nyt on perheen kokonaishyvinvoinnin kannalta myös aika tärkeät... Mulla myös esikoisen kanssa ihan alussa oli tuota alitajuista unen vahtimista, joten on kokemusta siitä mitä se tarkoittaa: se on aika kamalaa! Sitten kai jotenkin rentouduin vanhemmuudessa, ja huomasin että yhtäkkiä nukunkin paremmin. Uskon, et mun kohdalla imetyshormonit auttoi paljon, ne vaikutti just muhun silleen että nukahtaminen helpottui; kaikkiin ei varmasti vaikuta samalla tavalla.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Helsinki-Rooma, 4. matkapäivä: Italian aurinko ja uusi koronatodellisuus

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Kesäilta Haltialan auringonkukkapelloilla. Niin kauan kuin on auringonkukkia, on myös toivoa.