Me emme halua emmekä voi - miksi jäin pois penkkariajeluista lukiossa?

Penkkariautoja tänään Helsingissä Esplanadilla.
Nyt ne tulevat, nyt ne tulevat, poikani hihkuu Esplanadin varressa.  Poliisiauto näkyy jo! Hän tuskin malttaa pysyä jalkakäytävän puolella ja lopulta annan hänelle luvan seistä autotien puolella, josta hän malttamattomana kuikuilee Kauppatorin suuntaan.

Sieltä lähestyy letka abirekkoja. Ne tulevat kohti vauhdilla, en muistanutkaan että ne ajavat niin kovaa, ja pian alkaa karkkisade. Ihmisjoukot kadunvarrella suojautuvat niiltä kuin pieniltä lento-ohjuksilta, lavalta viskotaan konvehteja niin että kovimmat osumat sattuvat.

Nopeasti karkit häviävät ihmisten taskuihin ja hattuihin, kuka on varustautunut valtavalla Ikea-kassilla, kuka väärinpäin käännetyllä sateenvarjolla, johon karkit putoilevat ihan itsestään.

Viisivuotias poikani puikkelehtii väkijoukon välissä ja kerää karkkeja minkä ehtii. Minä poimin ne jotka osuvat jalkojeni juureen, yritän keskittyä Fazerin suklaisiin ja toffee-karkkeihin. Kuopustakin pitää rauhoitella, hän istuu rattaissa ja katselee kaikkea hölmistyneenä. Autojen torvien tööttäykset, kovaäänisiin huutaminen, ihmisjoukko ja ilmassa viuhuvat karkit vähän pelottavat. Karkkeja sataa hänen syliinsäkin, ja hölmistyneenä hän pitää kädessään siihen pudonnutta suklaakarkkia, ei edes tajua haluta sitä suuhunsa.

Jälleen olemme tässä, penkkariajeluita seuraamassa. Katselen autojen lakanoita, kyydissä seisovien lukiolaisten mekastusta ja iloa, jälleen kerran vähän haikein mielin.

Kun itse olin aikoinani lukiossa, jätin penkinpainajaisajelun välistä. En edes harkinnut osallistuvani, olin päätöksessäni ehdoton. Se tuntui silloin ainoalta oikealta ratkaisulta.

Miksi ihmeessä?

Kuten olen kertonut täällä blogissa ennenkin, kasvoin lestadiolaisessa perheessä. Se teki lapsuudestani turvallisen, mutta myös erittäin ristiriitaisen. Lestadiolaisessa perheessä lapset yleensä juurtuvat hyvin ja mutkattomasti uskoon, mutta minulle juurtuminen oli vaikeaa - oli kuin juureni eivät olisi halunneet kasvaa siihen kiinni. Vaikka kuinka yritin. Enkä sitten koskaan sinne juurtunutkaan, vaan repäisin itseni irti ylioppilaskirjoitusten jälkeen.

Suuri merkitys juurtumisessa on ystävillä - siinä että löytää yhteisössä paikkansa ja kaveripiirin, jossa hengata. Yksin on paljon vaikeampaa. Ja minä nimenomaan jäin aina yksin. Olin liian epäsosiaalinen hengatakseni isoissa porukoissa tai pienemmissäkään, olin oikeastaan liian ujo edes tututustuakseni kehenkään. Ujouteni naamioitui ylpeyteen, ja monet varmaan pitivät minua niissä piireissä hieman koppavana, joku sen myöhemmin tunnustikin. Enkä ihmettele! Ei ollut ihme ettei minua uskallettu lähestyä - saatoin ehkä jopa ihan oikeasti näyttää vähän ylpeältä.

Koulussa minulla oli kavereita, mutta koska pelkäsin niin paljon syntiä, en voinut heidänkään joukkoonsa tuntea kuuluvani. Pelkäsin maailmaa, houkutuksia täynnä olevaa, olin oppinut sitä pelkäämään. Mitä vähemmän olin mukana sen menoissa, sen parempi.  Lukiossa tämä kärjistyi äärimmilleen, penkkariajelun välttäminen oli osa sitä. En halunnut osallistua puolittain, ilman että olisin voinut olla kokonaan kuten muut - niin sen koin, omassa liian tiukat rajat itselleni asettaneessa päässäni. Oli kuin olisin koko ajan kulkenut veitsenterällä, ja mikä tahansa lipsahdus olisi tarkoittanut kahtia hajoamista.



Mutta siltikin olin kuin kuka tahansa ikäiseni nuori, halusin vain kuulua johonkin. Mitä vain, että olisin tuntenut kuuluvani joukkoon, olevani kuten muut. Olisin voinut vaikka kirota taivaan tai helvetin, ihan kumman vain, jos vain olisin tiennyt kummalla tavalla olisin ollut osa jotakin,  että joku olisi katsonut minua silmiin ja sanonut, sinä olet kuten me, sinä olet kaunis ja nuori ja kaikki on sinulle mahdollista. Mitä vain että olisin tuntenut olevani elossa.

Mutta joka paikassa olin outolintu, synnin riivaama, helvetinpelon jäykistämä, ajatuksiltani ja elämältäni niin erilainen kuin muut. Niin koulussa kuin seuroissa.

Seisoin aina kahden maailman reunalla, en kunnolla kummassakaan vaan siinä välimaastossa, jossa kaikki on harmaata, vaikeaa ja kangistavaa. Asiantila kalvoi sisältä, se poltti ja turhautti ja pelotti, mutta rohkeus ei riittänyt nostamaan jalkaa kummaltakaan puolelta niin, että alta olisi löytynyt tasaista maata tai edes hetken rauhaa. Seisoin jalat harallani niin epämukavasti ja tasapainon säilyttämisen vaikeudesta äärimmilleen ponnistautuneena, että olisi vain ajan kysymys milloin epätasapaino kävisi liian suureksi.

Otetaan esimerkiksi penkkariajelu ja siihen kuulunut alkoholin nauttiminen, kaksimieliset vitsit rekkalakanoissa ja kaikki se yleinen juhliminen joka penkkareihin kuuluu. Kaikkea sitä olin oppinut pitämään vääränä ja pelkäämään - vaikka eniten kai pelkäsin sitä miten se kaikki houkutti.

Toistelin itselleni, että me emme halua tehdä sellaisia asioita. Niin, ketkä me? Minä ainakin halusin! Mutta olin oppinut, että niin tuli sanoa ja ajatella: emme halua, nimenomaan monikossa. Yksikön ensimmäisellä persoonalla ei ollut niin väliä, ei yksilön haluilla ja tunteilla. Se mikä ratkaisi, olimme me, se mihin olimme oppineet ja mitä tiesimme meiltä odotettavan, jos aioimme olla uskovaisia. Me emme halua. Emme halua emmekä voi. Emmekä etenkään voi.



Pohjimmiltaan kyse oli tietenkin siitä, etten tuntenut uskoa itselleni omaksi. Minulla ei ollut sydämen uskoa, kuten "oikean" uskon käsittäneet asian esittävät. Miten vain, lopputulos oli että nuoruuteni kului aivan tarpeettomissa itsesyytöksissä, tunnekuohuissa ja pelkotiloissa. Paljon muutakin kuin penkkariajelu jäi siinä taistelussa kokematta. En tiedä ovatko nykynuoret enää näin ehdottomia ajattelussaan, usein tuntuu etteivät ole, ainakin olisi vaikea kuvitella jonkun jäävän enää pois penkkariajelusta vain synninpelosta johtuvan ulkopuolisuuden vuoksi.

En kuitenkaan ole katkera tai kadu ulkopuolisuuttani, se oli osa nuoruuttani ja elämääni, osa elämän ketjua siinä missä mikä tahansa muukin osa.

Ainoa jota pikkuriikkisen kadun, ettei minulla ole muistoissani jälkeä penkkariauton kyydissä olemisesta. Olisin halunnut nähdä sen kaiken, väkijoukon kaduilla, karkkia poimivat lapset, olisin halunnut huudella auton kyydistä ja iloita muiden mukana siitä, että lukio oli ohi. Penkkariajelu on niitä tapahtumia elämässä, joita on vaikea ottaa myöhemmin takaisin ja päättää, että ensi kerralla sitten osallistun. Tilaisuus tulee vain kerran, sitten ei koskaan enää.

Kadun että olin hölmö, että ajattelin etten olisi voinut astua sinne uskontoineni kaikkieni, siideritölkin sijasta vaikka cocistölkki taskussa, omana itsenäni, eikä kukaan olisi pitänyt sitä mitenkään ihmeellisenä. Ulkopuolisuus oli vain omassa päässäni, itse luomani kummallinen harha.

Penkkareiden karkkisaalista.

Meni vuosikausia, etten halunnut edes nähdä penkkariajeluja. Aikuiseksi kasvettuani toisinaan olen osunut paikalle niiden aikaan ja varsinkin nyt omien karkinnälkäisten lasteni kanssa, ja aina niiden nuorien näkeminen rekkojen kyydissä nostaa vähän melankolisen hymyn huulille. Eikä pelkästään siksi, että omat penkkarit jäivät kokematta. Myös siksi, että tuskin missään muualla näkee niin paljon nuoruuden tulevaisuudenuskoa. Elämä on edessä - ajattelu suorastaan pursuilee sieltä lavoilta ympäristöönsä.

Riippumatta siitä, onko tulevaisuus niin ruusuinen ja odottamisen arvoinen kuin lukioiässä tuntuu, siihen uskotaan, eikä ole vanhuutta, ei kuolemaa, ei ilmastokatastrofeja eikä asuntolainoja - vain tulevaisuus joka häikäisee ja on täynnä mahdollisuuksia.

Lue myös viime vuoden penkkariajelua käsittelevä teksti Kaikki hyvin, kuha saa karkkia!

Ja muita lestadiolaisuutta käsitteleviä tekstejäni, mm.:
Synnistä kevään piristykseksi
Bed of Roses - kielletty hedelmä korvalappustereoissa
Helvetinpelko lapsena, unettomuus ja särkynyt ruukku - kuinka opin nukkumaan pelkäämättä




PAROLA  DEL GIORNO: pioggia (f) di caramelle = karkkisade In Finlandia, quando finisce il liceo, gli studenti festeggiano lanciando delle caramelle dai carri che fanno dei giri al centro delle grandi città. = Suomessa oppilaat juhlivat lukion päättymistä heittämällä karkkeja kuorma-autoista, jotka kiertävät isojen kaupunkien keskustoissa.


Kommentit

  1. Samoja ajatuksia myös minulla. Itse olen jo päälle kolmikymppinen nyt, mutta lukio ikäisenä jätin penkkarit välistä.

    Itse omasta halustani ja kapinoidakseni vanhempiani vastaan olin koko lukio aikani tiivisti vapaa- ja helluntaiseurakunnan riennoissa mukana ja silloinen poikaystäväni oli uskovainen. Jäi penkkarit välistä alkoholin ja houkutusten vuoksi. Nyt harmittaa. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samantapainen kokemus sinulla siis vaikuttaa olevan, vaikka motiivi olikin vähän eri. Joka tapauksessa molemmat tajusimme liian myöhään, että tuli jätettyä välistä jotakin ainutlaatuista. Kiitos että kommentoit ja jaoit kokemuksesi, jollain oudolla tavalla "lohduttaa" tietää etten ole ainoa joka on jättäytynyt penkkareista pois. =)

      Poista
  2. Mikä alkoholi? Ei meidän kunnalla kukaan juo penkkariajelulla eikä alkoholi olisi edes sallittu. Ei liity alkoholi penkkariajeluun mitenkään. Kiertävät ylä ja alakouluissa joissa pienet odottavat saapuvaksi joten olisihan aikamoista kun siellä keikkuisi humalaisia nuoria puhumattakaan turvallisuusriskistä. Harmi jos koit aikoinaan rekan olevan kännäyskärry, sitä se ei ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! En kokenut sen olevan kännäyskärry, tietenkään, asia oli iso kokonaisuus ja se ulkopuolisuuden tunne oli se, mikä sai jäämään pois. Penkkariajelulla ehkä vain joillakin oli taskumatit mukana, mutta penkkareihin kuuluu myös sen jälkeinen ilta ja muuta yhteistä menoa, ja koska en niihin kokenut voivani osallistua, en halunnut "puolittain" olla mukana. Tässä asiassa ei kannata tarttua yhteen yksityiskohtaan, tässä tapauksessa alkoholiin, koska tilanne ja tunteet liittyivät niin paljon isompaan kokonaisuuteen. =)

      Poista
  3. Itse jätin penkkarit välistä, koska kukaan ei pyytänyt. Lukiossa oli vaikeaa vanhempien eron takia ja silloinen kaveripiiri jätti ulkopuolelle. Lukiotutuista suurinosa oli tutoreita, mutta ei heitäkään kiinnostanut olla avuksi, vaikka näkivät suuret poissaolot ja yksinäisyden.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yksinäisyys ja kavereiden puute voi myös olla syy penkkareista poisjäämiselle, valitettavasti. Kunpa kouluissa aina muistettaisiin pitää huolta, ettei kukaan jää yksin, etenkään näissä tärkeissä yhteisissä kokemuksissa kuten penkkarit on. Kiitos että muistutit tästä, että mikä tahansa ulkopuolisuuden kokemus, kavereiden puuttuminen, voi muodostua esteeksi osallistua.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Haluatko laihtua? Sairastu koronaan! (Oikeasti en suosittele...)

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Maskilla vai ilman? Ensimmäinen kerta kasvomaskin kanssa oli elämäni hikisimpiä kokemuksia