Miltä tuntuu kevään valo? Haparoivia yrityksiä kertoa se sanoin: "Vain se mitä kirjoitan on totta"

Haluaisin kuvailla tätä hetkeä, joka avautuu ympärillä juuri nyt. Maaliskuu on juuri alkanut, vuoden parhaimmat kolme kuukautta ovat alkamaisillaan ja vaikkei niistä vielä tiedäkään mitä ne tällä kertaa tuovat, edellisten vuosien kokemuksella paras on edessä.

Haluaisin kuvailla hiljaista lumen alla makaavaa maailmaa, tummia lehdettömiä puita ja sulamisvesiä, jotka tänä vuonna ovat muovanneet jäähän ja hiekkaan uomiaan tavallista aikaisemmin. Ensimmäisiä linnunlauluja – mustarastaan haikea huilu aamulla aikaisin tai iltapäivän viime valossa, talitintit tietysti, varpusten tirskunta orapihlajapensaissa, kanahaukan huuto lähimetsässä – jotka rikkovat talven äänettömyyttä, murtavat jäätä keväälle.

Sitä miten hiljaisuuden vähetessä kaikki kasvaa, se kasvaa jo, vaikka me ihmiset emme sitä kiireiltämme ja keskittymiskyvyttömyydeltämme sitä huomaa. Jossakin matkaavat tälläkin hetkellä muuttolintuparvet kohti pohjoista, ensimmäisistä pesimäpaikoista kiistellään jo. Valo kasvaa ja kutsuu lintuja puoleensa ja kaikkea elämää kasvamaan. Joka paikassa valmistaudutaan jo. 

Haluaisin osata kuvata sitä tunnetta, joka pienen ihmisen valtaa, kun tietää tämän kaiken olevan jo käynnissä. Taas kerran kevät valmistelee tuloaan, ilman että sitä ihmisen aisteilla näkee tai huomaa tai jos huomaakin, niin yksittäisinä hetkinä ja havaintoina: oh, aamuseitsemältä onkin jo valoisaa, hämärä hiipii vasta kuuden paikkeilla, ilmassa tuoksuu sulanut, uudelleen jäätynyt ja taas sulanut lumi. Räystäältä tippuu. 

Se on silkkaa iloa. Iloa valosta ja sen herättämästä toivosta. Vaikka tiettyyn ikään mennessä tietääkin, ettei toivo perustu oikeastaan mihinkään, että moni asia on oman elämän kohdalla jo ohi eikä toteamus ole latautunut mihinkään suuntaan paitsi korkeintaan pienellä määrällä nostalgiaa, niin toivo herää silti. 

Ei että toivoisi oikeasti mitään sen ihmeempää, sillä on huomannut elämän olevan riittävän hyvä näin eikä mitään lisää enää tahtoisi. Mutta valo kantaa kuitenkin mukanaan pilkahdusta jostakin joka kauan sitten on ollut elävää ja voimallista ja joka yhä luonnon kiertokulussa sitä on. Ilo puskee läpi silti.

Kun kevään vain on nähnyt riittävän monta kertaa, on menettänyt kyvyn ymmärtää, kuinka ihmeellistä se on. Siinä tunnistaa jotakin tuttua, jotakin vanhaa ja ikiaikaista, sellaista joka melkein uuvuttaa voimallaan.

Mutta silti se saa hymyilemään, hyväilee valollaan ja lämmöllään. Kevätauringon lämpö, ah, kuinka se hivelee kasvoja, talven kalpeita ja elämästä väsyneitä, joka vuosi juonteisempia. 

Se on kuin vesi joka hulahtaa rutikuivaan ruukkukukan multaan, ahtaaseen ja juurien täyttämään (eikä kasvi silti halua pois ruukusta), kuin merentuoksuinen tuuli maailmojen takaa joka osuu viilentämään auringonpolttamaa ihoa. 

Se on kuin pimeässä eläneeseen kasviin osuva valo, joka saa nuutuneet oksat kurottumaan kohti ikkunaa ja haaveilemana uusien lehtien kasvattamisesta. 

Haluaisin osata kuvata sitä tunnetta paremmin, mutta sanat eivät sitä tavoita. Sanat ovat muutenkin kadonneet, menettäneet merkitystään tässä maailmassa, en tunne niitä enää. Sanat eivät elä minussa, ehkä koska olen kadottanut uskoni niiden voimaan. Tai ehkä vain on tullut aika, jolloin sanoja ei enää tarvita eikä niillä tee mitään, sillä kohtalomme näköjään on joka tapauksessa kulkea kohti pimeää. Kaikki merkit viittaavat siihen, ajan merkit ja ihmiset merkit ja ennusmerkit. Sillä kun lakataan puhumasta rauhasta ja ihmisiä tarpeeksi kauan yllytetään toisiaan vastaan, ei voi tulla muuta kuin sota. 

Mutta ei pidä pelätä pimeää, sillä vain pimeän kautta voi tulla uusi, lopullinen valo. 

Katson ulos ikkunasta harmaaseen, hiukan sumuiseen alkukevään päivään, kuulen avonaisesta ikkunasta kanahaukan huutelua ja olohuoneesta lasten leikkien ääniä, heillä luojan kiitos on yhä leikkinsä ja sen ehtymätön, rikas maailma. Valo tulvii ikkunasta sisään vaikka kello on jo yli neljä iltapäivällä.

Katselen ja kuvailen silläkin uhalla, että sanat olisivat vain laimeaa kaikua entisestä tai ne eivät tavoittaisi kuvailunsa kohdetta kuin etäisesti. Kirjoitan samalla vimmalla kuin aiemmin, vaikkakin harvemmin kuin ennen. Näen yhä maailman lauseina, kirjoitan päässäni kaiken aikaa. Vain se mitä kirjoitan, on todellista. Vain kirjoittamalla elän. 

Yhä vielä tänäkin keväänä, joka nousee ja kohisee jään alla ja taivaan tuulissa. Etelästä tuulee jo lämpimästi, linnut ovat tulossa.

Ja valo, se lisääntyy joka päivä, ja pian kaikki on taas yhtä valoa, huikaisevaa, hengästyttävää valoa, johon hetken ajan voimme hukkua ja kuvitella, että maailma on yhä kaunis, ihminen hyvä ja että on toivoa paremmasta.