Bed of Roses - kielletty hedelmä korvalappustereoissa

Laitan nappikuulokkeen korville vähän vapisevin käsin. Toinen nappi on kaverin korvassa. Hän hymyilee minulle ja painaa korvalappustereon käynnistysnappulaa.

"Nyt, kuuntele."

Ja minä kuuntelen. Korviini alkaa lipua säveliä, vahvistimista pulppuavaa vonkuvaa sähkökitaran ääntä, sitten rumpujen komppisymbaalin värinää, jonka mukana alan värähdellä minäkin. Kaikki, aivan kaikki on siinä vierasta,  vaarallista, ääni sisälläni sanoo. Se sanoo myös, että minun tulisi ottaa nappi välittömästi korvaltani, mutta en halua mitään muuta niin paljon kuin jatkaa kuuntelemista. Ja niin jatkankin.

Sähköpiano yhtyy mukaan, intro lähenee loppuaan. Sitten ääni, käheä, kaunis ja rosoinen: Sitting here wasted and wounded, at this old piano. Trying hard to capture the moment this morning I don't know. 

Ääni jatkaa laulua, sen rosoisuus syvenee ja saa uusia sävyjä, mukaan tulee koko rumpusetin skaala. Kaikki laulussa menee jalan alle ja jalkoihin ja käsiin, nousee päähän, ja ympäriltä katoaa se kerrostalojen pihapiiri, jossa parhaillaan seisoskelemme, harmaat betoniseinät, tyhjät keinut, tavallinen koulupäivän jälkeinen iltapäivä.

Emme ole enää siinä paikassa, matkalla kaverin kotiin viettämään iltapäivää yhdessä ja tekemään läksyjä, vaan kaikki aika on minulle pysähtynyt. I wanna lay you down in a bed of roses, for tonight I sleep on a bed of nails. Oh, I wanna be just as close as the Holy Ghost is.

Seuraava kappale alkaa, tämä on sen uusin ja aivan ihana, kaveri kertoo. Sen alku on räjähtävämpi kuin edellisen, kaikki siinä on, ja värisen aina vain lisää. Sydäntä vavisuttava kertosäe joka tunkeutuu paljastuneeseen sisimpääni saakka. Yeah I, will love you, baby always and I`ll be there forever and a day, always.

En ymmärrä sanoista paljoakaan, sillä englanti ei kuulu vahvimpiin aineisiini, ei ole koskaan kuulunut, mutta jotakin ymmärrän ja ainakin sen mikä on siinä hetkessä tärkeintä:





tunnelman ja sen että puhutaan rakkaudesta, rakastetun kaipuusta, ikuisista lupauksista ja muista ihanan romanttisista asioista. Kaikesta mistä neljätoistavuotias ei vielä tiedä mutta luulee tietävänsä tai ainakin epätoivoisesti haluaa oppia tietämään.

Olen siis neljätoistavuotias ja on ensimmäinen kerta kun kuuntelen Jon Bon Jovia. Ensimmäinen kerta kun kuuntelen mitään Rickhard Claydermania rytmikkäämpää ja maailmallisempaa, ihan oikeaa rokkia, tai pehmorokkiahan se on, mutta ei se siltä sillä hetkellä tunnu. Tämä on hurjinta mitä olen koskaan tehnyt, uskaliainta ja omalla oudolla tavallaan kauneinta musiikkia mitä olen koskaan kuullut.

Voiko tällaista ollakaan, ajattelen. Tällaista joka vie ajasta ja paikasta irralleen, antaa voimaa uskoa että minusta on ihan mihin vaan, tunkeutuu sydämeen saakka ja saa sinne aikaan sellaisen tunteen, ettei hetkestä haluaisi ollenkaan luopua. Vaikka tiedän että on pakko. Tämä ei ole minua varten, se ei ole minulle sallittua.

Tämä on juuri sitä mistä varoitellaan, että menee jalan alle, laittaa päähän sinne kuulumattomia ajatuksia ja vie uskon. Tämä on sitä musiikkia jolle hymähdellään ja jolle aletaan rykiä vaivautuneesti, jos sellaista vahingossa jossakin kuulee, esimerkiksi jos uutisten jälkeen radio jää päälle väärällä kanavalla.

Olemme kaverin kanssa hymyilleet toisillemme kuunnellessamme. Kaksi laulua, Bed of Roses ja Always, sitten otan kuulokkeen kiireesti korviltani ennen kuin kolmas laulu ehtii alkaa.

"Eikö ollutkin hienoa?" kaveri kysyy ja nyökkään, tekisi mieli ottaa häntä kädestä kiinni ja sanoa että se oli kauneinta mitä olin ikinä kuunnellut, kuunnellaan lisää, kopioi tämä kasetti minullekin, haluan oppia laulamaan mukana kuten sinä.

Mutta en kuitenkaan sano.

"No, olihan se ihan - ookoo. Enemmän pidän kyllä klassisesta." Ääneni värisee sisälle jäävien sanojen painosta kun sanon sen. En voi myöntää että se on ihanaa, nuo sielunviholliset sävelet, koska olen aina ollut eri mieltä - minun suostuttelemiseeni Bon Jovin kuunteluun on kulunut kaverilta varmaan vuosi ellei pari.

Kaveri hymyilee ja katsoo pitkään, hän kyllä tietää omituisuuteni mutta ihana ystävä kun on, viettää silti jokaisen koulupäivän ja koulupäivän jälkeisen iltapäivän kanssani. Ilman häntä, lapsuuteni valoa, elämäni olisi paljon tyhjempää ja ilottomampaa.

"Kuunnellaanko vielä?"

"Äh, mennään eteenpäin, ehkä joskus toiste."

Kaverin kotona tuijotan hänen huoneensa seinälle kiinnitettyä Bon Jovi -julistetta tavallista tarkemmin. Vaalea tukka ryöppyy silmille asti, laiha mutta lihaksikas miehenvartalo hihattomassa paidassa pitelee kitaraa, haaveelliset silmät. Aika ihana. En ihmettele, että kaveri on siihen lääpällään, käy konserteissakin ja osaa ulkoa kaikki kappaleet.



Kun nykyisin kuulen Bon Jovin Bed of Rosesin tai Alwaysin, siirryn välittömästi tuohon hetkeen kerrostalojen pihalla, kun seisoimme siinä kaverin kanssa korvalappustereot korvillamme. En usko, että sen jälkeen mikään kappale koskaan aiheutti yhtä vahvaa tunnereaktiota kuin ne kaksi silloin.

Tästäkö kaikki ne varoitukset, tästä suloisesti korvissa soivasta, haikeasta mutta samalla selittämättömän ilon mieleen tuottavasta musiikista. Laulussa kaikki oli minulle kiellettyä - jalan alle menevä rytmi, miehen ja naisen rakkaudesta, tuosta kielletyistä hedelmistä suurimmasta kertovat sanat, koko maailma jota se edusti, mutta sen vetoavuutta ei syvimpäänkään juurtunut synnintunto voinut vastustaa.

Sen jälkeen saatoimme joskus kuunnella Bon Jovia kaverin huoneessa, olin antanut periksi kaverille enkä enää vakuutellut yhtä ponnekkaasti, että The Rule Britannia ja muu klassinen musiikki oli ainoaa musiikkia josta saattaisin koskaan pitää.

Katsoimme jopa kappaleiden musiikkivideot musiikkitelevisiosta, mutta sitä en muista enää tarkkaan. Muistan toki, että kielletyn hedelmän äärellä olin silloinkin tai ainakin sen laitamilla, se valkeni minulle lopullisesti musiikkivideot nähtyäni. Melkein ihastuin Bon Joviin minäkin, hänen tuhman pojan olemukseensa, silmiinsä, hiuksiinsa, pitkien hiusten pakkomielteeni alkoi kehittyä jo niillä main. Hän oli ihan toista kuin ne kiltin ja naapurinpoikamaisen ulkokuoren suojissa pysyttelevät jääkiekkoilijat, joita siihen aikaan itse ihailin ja joiden julisteita ripustelin oman huoneeni seinälle.

Ystäväni huoneen seinät oli kuorrutettu Bon Jovilla, ja oli aika siistiä viettää aikaa siellä. Mietin, millaista olisi jos voisin pistää omallekin seinälleni yhden Bon Jovin, huomaisikohan äiti, huomauttelisivatkohan siskot. Äiti oli nuoruudessaan ihaillut Elvis Presleytä, mutta sen hän kertoi vasta myöhemmin, enkä siksi voinut ajatella että hän olisi ehkä sittenkin ymmärtänyt minua. Maailman houkutukset olivat kaikille samoja, jokaiselle vuorollaan, sitten kun on aika kasvaa ja alkaa ajatella itse.

Mutta todellinen Bon Jovi -fani minusta ei teini-iässä koskaan tullut. Ei voinut tulla. Pysyttelin etäällä koska olin niin peloissani. Laulujen voima pelotti minua, sillä se veti niin vahvasti puoleensa, osui ja upposi heräämäisillään olevaan varhaisteini-iän seksuaalisuuteen ja kaikkeen muuhun teini-iälle tyypilliseen.

Aah, kaikkia niitä ihastumisen tunteita ja välähdyksiä tuntemattomasta, oli kuin olisi suuren meren äärellä seissyt ymmärtämättä mistä aallot tulevat ja mitä ulapalla on, uteliaisuudesta ja pelosta jäykkänä koskettanut varovasti rantavettä ja huomannut että vesi oli houkuttavan lämmintä.

Lauluissa puhuttiin miehen ja naisen välisestä rakkaudesta, mutta sellaisesta jossa ei kysytä ollaanko naimisissa vai ei, ja se oli minun maailmassani ylittämättömän muurin takana, pelottavaa utopiaa, kaikista kauhein synti.

Monet uskonnot yrittävät ja ovat historian saatossa yrittäneet tukahduttaa seksuaalisuutta juuri siksi, että se on niille kaikkein vaarallisin vastustaja. Sitä pidetään vääränä ja pelottavana ja yritetään rajoituksilla kahlita, sillä se on niin vahva voima ja erottamaton osa ihmistä, että saattaa voittaa jopa helvetinpelon.

Neljätoistavuotiaana en vielä ajatellut moisia vaikka tunnistinkin jo sen "vihollisen" voiman jonka kanssa olin tekemisissä ja joka Bon Jovin kappaleiden kautta välittyi. Pelkäsin vielä niin kauhean paljon, että en uskaltanut kunnolla avata korviani musiikille, keskityin vain pysymään järjissäni ristiriitojen halkomassa maailmassani. Isompien kamppailujen aika tuli vasta myöhemmin. Mutta edelleen muistan, että Bon Jovin Bed of Roses ja Always olivat etappeja pitkällä tiellä, matkalla siksi joksi olin tuleva, siksi joka ehkä olin jo mutta en vielä tiennyt sitä.



Eilen illalla Bed of Roses tuli autoradiosta, kun palailimme ystävien luota kotiin. Kuulin kappaleen hyvin, hyvin pitkästä aikaa, nostalgian määrä löi ällikältä ja osa siitä päätyi tähän blogikirjoitukseen. Kirjoittaessani tätä tekstiä kuuntelin noita kappaleita You Tubesta ja mietin, millainen maailmastani olisikaan muodostunut, jos teini-iässäni olisi ollut kaikki tämä tekniikka mikä nyt on - spotifyt ja youtubet, kaikki maailman musiikki parin klikkauksen tai näyttökosketuksen päässä. Olisin langennut heti.

Askel "kielletyn" musiikin kuuntelemiseen onkin nykyään varmaan paljon matalampi kuin korvalappustereoiden, kasettien ja cd-levyjen aikakaudella. Silloin jos halusi tehdä syntiä, piti hankkiutua kaverin kasettien äärelle tai vaivalloisesti kopioida ne itselleen. Tai vielä pahempaa, astella kaupan musiikkiosastolle ja tuhlata omia rahoja levyihin.

Mutta toisaalta, silloin oli mahdollista kokea sellaisia koko elämäksi mieleen painuvia hetkiä kuin minä koin Bed of Rosesin ja Alwaysin kanssa kaverin korvalappustereot korvillani tavallisentylsänä arki-iltapäivänä, joka ilman tätä tapahtumaa olisi hukkunut tuhansiin kaltaisiinsa koulunjälkeisiin iltapäiviin. Sellaisia ei nettimusiikin äärellä koeta, ainakin epäilen niin, tai ainakaan ei ole mahdollista, että joku vielä neljätoistavuotiaana on niin ulkona ikäluokkansa suosikkiyhtyeistä ettei ole kuullut yhtään niiden kappaletta omilla korvillaan.

Joka tänä päivänä yhä jaksaa taistella "kiellettyä" musiikkia vastaan, ansaitsee ison hatunnoston! Kunnioitan niin vahvaa vakaumusta ihan todella, olen aina kunnioittanut heitä jotka haluavat jäädä uskomaan. Nykyaikana, jos koskaan, se ei ole helppoa, ja tarvitaan paljon monenelaista vahvuutta, että se onnistuu. Minulla se kaikki kaatui jo pelkkiin korvalappustereoihin, tai ainakin alkoi kaatua, ne riittivät avaamaan silmiäni sille, mitä ulkopuolella oli, ja sitten näinkin jo edessäni sen polun, jota minun oli tarkoitettu lähteä kulkemaan.

PAROLA DEL GIORNO: musica vietata (f) = kielletty musiikki


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa