Vuoden viimeinen aamu Rooman kantabaarissa

Bar Pacetti, kantakahvilamme.
Kohta vuoden ajan olen kirjoittanut blogikirjoituksiani pääasiassa aamucappuccinon ääressä istuen. Alkuvuoden aikomukseni aloittaa luovan kirjoittamisen harjoittelu blogin avulla, tajunnanvirtatekniikalla, muotoutui heti alussa aamukirjoittamiseksi, luovaksi rutiiniksi ennen kotiäidin velvollisuuksiin sukeltamista, omaksi aamukahvihetkeksi. (Lue vuoden ensimmäinen postaus täältä)

Milloin olen kirjoittanut kirkkaassa aamuauringonpaisteessa kodin terassilla (Hellepäivän aamu), milloin synkkääkin synkemmässä syyssäässä (Vuoden harmain aamu). Mutta lähes aina aamulla, cappuccinoa juodessa.

Hassua kyllä, vain silloin kun olen ollut Italiassa, cappuccinojen luvatussa maassa, en ole kovinkaan usein pystynyt kirjoittamaan aamuisin. En nytkään, tämän vuoden neljännellä Rooman-reissulla. Täällä aamut ovat erilaisia, niissä on toinen rutiini. Yleensä täällä juon aamukahvini kahvilassa, ja aamumme alkavat muutenkin vauhdikkaasti. Kun ulkona paistaa aurinko ja kaupunki kutsuu, ei viitsi jäädä kovin pitkäksi aikaa sisään kökkimään, ei edes blogitekstin kirjoittamisen ajaksi.

Niin kävi tänäänkin, vuoden viimeisenä aamuna. Heräsimme aikaisin, kuopus elää edelleen Suomen aikavyöhykkeellä ja nostaa pirteänä päänsä tyynynsä jo viiden, kuuden kieppeillä paikallista aikaa, jonka jälkeen hän saattaa hyvässä lykyssä viihtyä hiljaa piirrettyjen ääressä ja rauhallisissa leikeissä korkeintaan tunnin, puolitoista (ja minä nuokun vieressä), mutta sitten äänitaso nousee ja muu perhe herää. Kahvilassa olimme siis esimerkiksi tänään jo heti kahdeksan jälkeen.

Meillä on kantabaari eli lähikahvila ( ital. il bar = kahvila, lue aiheeseen liittyvä postaus Äiti, olitko taas jossakin baarissa? Kaksikielisyyden pahimmat ja parhaimmat puolet), jossa aamiaisemme täällä tykkäämme nauttia. Paikan nimi on Bar Pacetti ja se sijaitsee viidenkymmenen metrin päässä kotoa, kadun toisella puolella, ylellisen lähellä siis. Sen terassille paistaa aamuaurinko, ihana asia sekä kesäkuumalla että talvikylmällä eli aamuisen lempeä edellisessä ja suloisesti lämmittävä jälkimmäisessä tapauksessa.

En tarkkaan muista missä vaiheessa niin rupesi käymään, mutta joka tapauksessa nykyään kun astumme kahvilaan, tiskille on jo alkanut ilmaantua se tavanomainen kattaus: viisi voisarvea kreemitäytteellä, kaksi cappuccinoa, kaksi lasia maitoa joista toinen lämpimänä kaakaohunnulla ja toinen kylmänä, ilman kaakaota, juuri niin päin eikä missään tapauksessa päinvastoin. Kahvilassa on opittu tietämään, mikä parku siitä syntyy, jos kaakaot menevät väärin päin, ja sitten on laitettava uudet maidot kuppeihin.



Kahvilassa on myös huomattu perheemme ja voisarvien lukumäärän kasvu. Ensin eli vajaa kymmenen vuotta sitten kun kahvila avautui, olimme me kolme, minä, mies ja esikoinen mieltymyksineen lämpimään maitoon, sitten syntyi keskimmäinen, kylmän maidon juoja, lopulta kuopus, joka ei vielä kohta kolmevuotiaanakaan ole oppinut pitämään maidosta ja joka viime kesästä asti on saanut oman voisarvensa vauvankeksien sijaan.

Kaiken järjen mukaan barista siis näkee meidät jo kaukaa tieltä, kun kävelemme kohti kahvilaa ja alkaa valmistella tilausta, jonka tietää kohta kuulevansa. Hän levittää lautaset tiskille, alkaa asetella voisarvia tarjottimelle, laittaa cappuccinot tippumaan. Kun ehdimme sisään, meidän ei tarvitse kuin kantaa aamiainen pöytään, ellei kahvilanpitäjä sitten itse sitäkin ehdi tehdä.

Mutta olemme me kyllä kauan aamiaisiamme tilanneetkin tässä kahvilassa! Heti kun paikka avattiin, aloimme heti käydä siellä. Paitsi aurinkoterassin, myös Rooman seudun parhaiden voisarvien takia, ja ennen kaikkea niiden. Voi kuulostaa liioittelulta, mutta se on ihan totta: harvoista paikoista koko Rooman provinssissa saa yhtä hyviä voisarvia. Kokeiltu on, todella monissa kahviloissa. Suurimmassa osassa ne ovat sellaista teollisen makuista, huonolla tavalla pullamaista huttua, jossa ei ole puhettakaan voisarvien rapeudesta, lehtevyydestä ja suolaisuuden ja makeuden hyvästä tasapainosta.

Tässä paikassa se on kaikki kohdallaan, lisäksi täyte, crema pasticcera eli vaniljakreemi (oma reseptini löytyy tästä tekstistä) on sekin parempaa kuin missään muualla. En halua ajatellakaan, kuinka paljon olemme vuosien varrella kovettaneet valtimoitamme näiden voisarvien sisältämien transrasvojen takia, mutta luojan kiitos emme sentään asu Roomassa. Voimme aina vedota siihen tekosyyhyn, että ollaan lomalla, nyt voimme poikkeuksellisesti syödä voisarvia vaikka joka aamu.



Vuoden viimeinen aamu oli täällä aurinkoinen mutta kylmä kuten kaikki aamut ja päivät ovat tähän asti lomallamme olleet. Terassilla auringonpaisteessa kuitenkin tarkeni kun oli paljon päällä, joulukuinen aurinko lämmittää Roomassa samalla voimakkuudella kuin se tekee Helsingissä huhtikuun lopulla. Aurinkolasit unohtuivat kotiin mutta viis siitä että tulee kymmenen ryppyä lisää tälläkin matkalla, on tämä sen arvoista.

Roomassa on uskomus, että sitä mitä tekee vuoden viimeisenä, tekee koko tulevana vuotena. Mitä tästä voisi siis päätellä? Luvassa on paljon kahvila-aamuja, auringonpaistetta, iloisia hetkiä perheen ja lasten kanssa, jotka kuin ihmeen kautta olivat sovussa koko kahvilareissun ajan ja sen jälkeenkin. Ovatko he vihdoin kasvaneet yli pahimman kiukutteluiän, viisivuotias keskimmäinenkin, hän joka on kehittänyt oman tahdon osoituksista oman taiteenlajinsa? Vai onko heillä vain hyvä päivä, onko meillä kaikilla, lomalaisilla, ainakin teoriassa rentoutuneesti arjen yläpuolella olevilla?

Paitsi jos totta puhutaan, täysin rentoutuneina emme voi hyvällä tahdollakaan olla, sen verran huolissamme olemme mieheni vanhempien terveydentilasta. Heillä molemmilla on omat, valitettavasti koko ajan pahenevat vaivansa eikä ikääkään enää niin vähän, tulevaisuus näyttäytyy tummana ja epävarmana edessä heidän suhteensa. Miten kauan he pärjäävät kahdestaan, mitä teemme, kun he eivät enää pärjää? Ainoan pojan vastuu, Italiassa paljon suurempi kuin suomalaisilla lapsilla vanhemmistaan, painaa miestäni ja näen sen hänestä tällä matkalla erityisen selvästi.



Tänään aamiaisen jälkeen tarkoitus on ulkoilla hiukan, nauttia auringonpaisteesta ja tehdä viimeiset tarvittavat ostokset uuttavuotta varten, tähtisädetikkuja, saippuakuplia ja muuta tärkeää.

Loppupäivä meneekin sitten uudenvuoden illallista eli il cenonea, italialaisen uudenvuoden ehdotonta kohokohtaa valmistellessa. Mutta onneksi valmisteluihin ei tällä kertaa kulu paljon aikaa keittiössä! Tänä vuonna otamme rennosti, ostamme lähes kaiken valmiina läheisestä ravintolasta, vain artisokat keitän itse ja broccolit paistan, mutta siihen se jää. Kun appivanhempien terveystilanne on mikä on eli melko huono, olemme päättäneet keskittyä siihen mikä on tärkeintä, yhdessäoloon, sen sijaan että huhkisimme ruuanlaiton kimpussa.

Tavoitteenamme on viettää keittiössä niin vähän aikaa kuin mahdollista tällä lomalla. Mieluummin istumme vaikka kahvilassa, käymme siellä aamiaisen lisäksi myös päiväkahvilla ja ehkä myös illansuussa aperitiivillä. Toinen kahvila, Sax Bar, nimittäin sijaitsee aivan alakerrassa, se on oikeastaan varsinainen lähikahvilamme täällä mutta valitettavasti siellä voisarvet eivät ole yhtä hyviä kuin kilpailijallaan. Cappuccino on kyllä parempaa!

Ja mikä parasta, sinne jaksaa huonosti kävelevä nonnakin tulla ja ahkerasti hän siellä käykin, monta kertaa päivässä rupattelemassa ystäviensä kanssa. Kahvilasta on tullut hänelle melkein kuin toinen koti ja kahvilanpitäjästä perheenjäsenen tapainen.

Italialaiseen tapaan lähikahvila on auki aamuvarhaisesta iltamyöhään, pyhäpäivinäkin puoli päivää, siellä on aina elämää ja väkeä - onneksi on. Kun appiukkoni alkusyksystä pyörtyi vessan lattialle, kahvilanpitäjä riensi auttamaan parin asiakkaan kanssa ja yhdessä he nostivat hänet ylös. Mitä tekisimmekään ilman lähikahvilaa, anoppini usein sanoo, ja se on ihan totta. Pelottavan totta, ajattelen joskus ja niin ajattelee varmasti miehenikin. Me olemme niin toivottoman kaukana, jos jotain tapahtuu, meistä ei ole apua.



Keskiyöllä tietenkin katsomme raketteja parvekkeelta. Niitä tulee näkymään ja kuulumaan valtavat määrät, uudenvuoden ilotulitus on Roomassa aivan omaa luokkaansa Helsinkiin verrattuna. Viime uutenavuotena lapset yrittivät kovasti sinnitellä keskiyöhön asti, mutta simahtivat varttituntia ennen eikä heitä sitten enää saanut hereille, hyväunisia kun ovat, vaikka meteli oli korviahuumaavaa.

Tänä vuonna jaksamme varmasti valvoa, he vannovat. Saa nähdä kuinka käy.

Tänä vuonna meitä on parvekkeella yksi perheenjäsen vähemmän kuin viime vuonna. (Lue tapahtuneesta teksistä Äiti, voiko taivaaseen lähettää tekstiviestejä?) Aivan kuin olisimme menettäneet yhden raajoistamme emmekä voi muuta kuin yrittää tulla toimeen ilman.

Kun katson yhä kumarampaan painuneita appivanhempiani, lasteni isovanhempia, näen heidän selässään taakan jota he tyttärensä menetyksen vuoksi kantavat, ja sitä on kipeä katsella. Voin vain toivoa, että heidän selkänsä kestää sen, että he kestäisivät vielä ainakin vähän aikaa, että lapsillani olisi molemmat isovanhemmat terveinä ja elinvoimaisina vielä pitkään.  Jotta voisimme viettää vielä monta uuttavuotta yhdessä.

Nyt toivotan kaikille blogini lukijoille, niin uskollisille vakilukijoille kuin satunnaisesti sivuille eksyneille oikein hyvää ja onnellista uutta vuotta 2020! Felice anno nuovo 2020!


PAROLA DEL GIORNO: capodanno (m) = uusivuosi





Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Hiiriperhe vintillä ja rotanruumis seinässä - elämämme luontokappaleiden kanssa

Minun valintani: Kuopus täytti kolme vuotta ja jatkan yhä kotiäitinä