Kuusenkynttilähakureissu ja sen loistavin lopputulos

Kynttilät kuusessa.
Hiljaisuus, syvä ja rikkumaton. Voiko tällaista ollakaan meidän kodissamme? Kyllä voi, kun kello on kymmenen illalla, lapset nukkuvat ja mies on pikkujouluissa. Hämärä makaa kaiken päällä, lelujen joulukoristelaatikoiden, lattialla lojuvien kirjojen ja vaatteiden. Nurkassa tuikkii joulukuusi uhkeana ja tuoksuvana, oksat terhakoina ja neulaset  tiukasti kiinni. Se on juuri tuotu sisään ja koristeltu, on sen ensimmäinen ilta sisällä ja se näyttää ottavan kaiken irti hetkestään parrasvaloissa. Kuinka se onkaan kaunis!

Nyt on hiljaista, on vain koiran unituhina ja karpaloglögi, joulun ajan itseoikeutettu iltajuomani seurana. On se hetki päivästä jolloin saan ajatukseni ja olohuoneen kokonaan itselleni, saan ajatella juuri niin pitkään juuri niin hölmöjä kuin haluan, eikä kukaan keskeytä. Kotini valloittajat, he jotka rymyävät huoneesta toiseen ja kasvavat joka päivä suuremmiksi ja tilaa vievimmiksi, ovat hetken hiljaa.

Ja niin paljon kuin lapsiani rakastankin, täytyy myöntää että tämä on todella hieno hetki. Suurimpia pelkojani ennen lasten syntymää oli, miten saan tyydytettyäni yksinäisyyden ja yksinolon tarpeeni, jotka minulla ovat aina olleet suuret. Miten pärjään, kun en saakaan olla yksin ja hiljaisuudessa, vaan minun on aina oltava joku jollekin.

Illalla kun he nukkuvat, on silloinkin mies jolle olla joku. Nyt hänkin on muualla, koko ilta kokonaan ja yksin minun!

Mutta ennen tätä hetkeä on tapahtunut paljon. Ilta on ollut tekemisentäyteinen, ilmassa on ollut joulujännitystä kuten näinä aikoina usein on. Viime töikseen ennen pikkujouluihin lähtemistään mies kantoi kuusen sisään ja vannotti lapsia koristelemaan sen huolellisesti illan aikana, niin hän palatessaan voisi ihastella sitä.

Leikillään heitetty lausahdus osoittautui kohtalokkaaksi. Olimme nimittäin juuri ottaneet kaikki koristeet esiin, ne kirjaimellisesti peittivät olohuoneen lattian samaan tapaan kuin lasten ilonkiljahdukset ilman, kun huomasimme jotakin kauheaa. Kynttiläsarja oli lakannut toimimasta! Kyllä ne siinä vaiheessa vielä toimivat kun testasin ennen kuuseen ripustamista, mutta kun olin näpertänyt johtomyttyä auki ensin puoli tuntia ja sitten huolellisesti sijoittanut kynttilät tasaisesti joka puolelle kuusta, valo pysyi poissa.

Siitä syntyi sellainen itku ja parku, että ei auttanut muu kuin lähteä ostamaan uusia. Ei voisi mitenkään odottaa huomiseen, vaikka kuinka yritin sitä ehdottaa. Miltä isistä tuntuisikaan palata pikkujouluista ja huomata, ettei kuusta oltukaan koristeltu? lapset nyyhkivät. Voi olla ettei hän edes huomaa koko asiaa, yritin vielä, mutta tiesin jo hävinneeni. Me luvattiin isille!


Puin porukan, pakkasin olkalaukun ja rukoilin mielessäni, ettei nälkä iskisi lapsiin kesken matkan. Illallisaika pukkasi jo päälle ja muistin matkalla ostoskeskukseen, että olin unohtanut antaa lapsille välipalaa, kun olimme niin innoissamme ensin siivonneet olohuonetta kuusen tuloa varten ja sitten aloittaneet koristelua. Mutta lapsia ei nälkä vaivannut, he olivat aivan innoissaan illan saamasta käänteestä, joulukuusenkynttilähakureissusta. Kuopus rallatteli lempijoululaulujaan, Joulupukki, joulupukki ja On meille tänä yönä poika syntynyt, eikä osoittanut väsymyksen merkkejä hänkään, väliin jääneistä päiväunista huolimatta.

Hyvällä tuulella olin yllättäen minäkin, vaikka aluksi valojen rikkoutuminen otti päähän. Tämähän on ihan mahtava juttu, jää ikuisesti mieleen. Se kerta, kun joulukuusenkynttilät menivät rikki ja lähdettiin kiireellä hakemaan uusia.

Kaupassa tosin kylmä hiki kohosi otsalle, kun jouluvalohyllykkö toisensa jälkeen loisti tyhjyyttään joulukuusenkynttilöistä. Kaikenmoista muuta valoa siellä kyllä oli, vain mielikuvitus on nykyään rajana jouluvaloissa. Mutta sitä yhtä, perinteisintä kuusenkynttilää, sitä ei vain löytynyt.

Ajattelin ostoskoriamme, johon olimme jo keränneet yhtä jo toista muuta ostettavaa, niin kuin aina käy kun isoon supermarkettiin erehtyy, katselin huolestuneita lapsia, kello kävi ja tunsin uupumusta pelkästään siitä, että vain ajattelinkin toiseen supermarkettiin raahautumista ja mahdollisesti sielläkin tyhjää joulukuusenkynttilähyllyä.

Sitten paikalle sattui ystävällinen myyjä, mikä lie jouluenkeli hän oli koska löysi meille muiden valojen takaa piilosta, katseiden näkymättömistä vihoviimeisen joulukuusenkynttilävalosarjan. Tämä on ainoa mitä meillä myydään, ja näyttävät olevan lopussa, myyjä sanoi. Pakkaus oli repaleinen ja avattu, mutta valot toimivat, mikä ihana asia, tämä käy meille oikein hyvin.

Poistuimme iloissamme kaupasta ja kotimatka sujui melkein yhtä riehakkaissa merkeissä kuin menomatkakin. Viimeiset kymmenet metrit kotiin suorastaan juostiin. Ovella vastassa oli huumaava kuusentuoksu, se joka tuntuu parhaimpana ja vahvimpana silloin kun kuusi on juuri tuotu sisään, sitten siihen kai tottuu tai tuoksu muuten vain laimenee, eikä sitä lopulta tunnu enää.

Kuusi sai kynttilänsä, ja toteutimme mieheni toiveen ja laitoimme siihen vielä toiset, viime jouluna Italiasta ostetut ja paikalliseen tapaan villisti välkkyvät valot. Sellainen ei-perinteinen valosarja joita Italiassa käytetään, siellä en ole suomalaistyyppisiä joulukuusenkynttilöitä nähnyt kenelläkään.


Huomasimme heti, että vaivalla ostamamme suomalaiset kuusenkynttilät jäivät auttamatta varjoon italialaisen valosarjan häikäisevyyden rinnalla. Italialaiset valot vilkkuvat, välkkyvät, muuttavat rytmiään, sammuvat välillä yllättäen, välillä hiljaa pehmeästi, palavat hetken aikaa paikoillaan ja sitten aloittavat villin tanssinsa. Suomalaiset kynttilät levittävät valoaan ympärilleen tasaisesti ja tunnelmallisesti.

Mutta yllätten ne jotenkin tasapainottavat toisiaan, vakaa, hillitty, pysyvä valo ja kirkas, sädehtivä, liikkuva, muuttuva valo.

Vau, tämä on hienoin kuusi mitä meillä on koskaan ollut, lapset totesivat kun saimme koristeltun valmiiksi.  Ainakin se loistavin! Loistava, värikäs ja iloinen, juuri sellainen kuin joulun kuuluukin olla.




Illalla kun istuin sohvalla glögimuki käsissäni ja katselin kuusta, en sittenkään ottanut seinästä vilkkuvalosarjaa vaikka olin niin ajatellut tekeväni yksinäisenä iltahetkenäni. Se on sittenkin niin kiva, että antaa olla. Hyvin se sopii tähän suomalaiseen hiljaisuuteenkin, vaikka jossakin vaiheessa vannoin ja vakuutin, ettei meidän kotiin koskaan välkkyviä valoja.

Ehkä tämä on ensimmäinen askel siinä, että todella onnistun muuttamaan joulun mielessäni ilon juhlaksi enkä siksi hautajaismaiseksi synkistelyksi, jollaisena suomalainen joulu italialaiselle helposti näyttäytyy.

PAROLA DEL GIORNO: albero di natale (m) = joulukuusi

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Kesäilta Haltialan auringonkukkapelloilla. Niin kauan kuin on auringonkukkia, on myös toivoa.

Helsinki-Rooma, 4. matkapäivä: Italian aurinko ja uusi koronatodellisuus

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?