Joulu, miksi tulit jo? Ohikiitävä aattoaamu ja valmistelut sekoittanut jännäri

Jouluaatto on täällä!
Avaan silmäni. Ja muistan heti, aina. Nyt on se päivä. Nenässä tuoksuu, ilmassa väreilee, mielessä helähtää. Tämä on se tunnelma, joka vain yhtenä päivänä vuodessa on mahdollista: jouluaattoaamun hämyinen hetki.

Olen tuntevinani kinkun tuoksun, vaikka emme ole kinkkua tänä vuonna paistaneetkaan. Ilmassa on jouluaaton sakeutta, sitä joka menee varpaisiin asti ja nostaa koko päivän irti kaikesta tavanomaisesta.  Tämä on se päivä, tämä on se tunne, odotettu, kaihottu, lapsuuden jouluina selkäytimeen kasvanut. Jouluaatto. Sitä jota lapset ovat odottaneet marraskuusta asti, ei, väärin sanottu, he ovat odottaneet sitä syntymäpäivästään asti, sieltä jostakin talvesta ja keväästä. Ja salaa olen odottanut itsekin, jos en nyt syntymäpäivästäni asti niin kauan kuitenkin.

Odotamme, odotamme, toivomme että viikot menisivät nopeammin, pimeys taittuisi, joulu tulisi. Mutta miksi niin kiihkeästi odotamme ja toivomme, että aika kuluisi äkkiä. Mihin meillä oikein on kiire, vanhuuteenko, kuolemaammeko kohti? Jokainen päivä vie lähemmäksi niitä, jokainen syksyisen synkkä ja hämäränhyssyinen päivä, jonka kiroamme alimpaan helvettiin tai ainakin toivoisimme menevän mahdollisimman pian ohi.

Kun olin pieni, toivoin että jouluaatto kuluisi mahdollisimman hitaasti. Halusin pitkittää sitä, niinpä laitoin herätyskellon soimaan kello puoli kuusi aamulla. Muuten olisin saattanut herätä yhdeltätoista ja koko ihan jouluaatto olisi jo melkein puoliksi kulunut. Sitä riskiä en halunnut ottaa. Heräsin silmät ristissä pimeässä talossa, kinkun tuoksussa, isä oli pitkin yötä käynyt tarkastamassa uunissa paistuvaa sikaa ja lopulta yösydännä sammuttanut uunin.

Tuoksu oli huumaava, se kantautui koko taloon ja aivojeni pitkäkestoisimpaan muistiin asti, sinne missä syvimmät tunnemuistot syntyvät. Siirryin keittiöön sytyttelemään kynttilöitä, olisin vaikka voinut vannoa kuulevani kulkusten etäistä helinää jostakin kun kävelin huoneestani keittämään riisipuuroa, lukemaan jouluhesaria ja katsomaan Joulupukin kuumaalinjaa.

Eikä ollut epäilystäkään, etteikö se olisi ollut vuoden paras aamu.

Herään vieläkin jouluaattona aikaisin, minulla on säilynyt tunne etten halua hukata hienoa päivää nukkumiseen. Sama selittämätön väreily tuntuu ilmassa joka aatto, on se päivä joka ei milloinkaan muulloin tule.

Niin tänäänkin. En ole enää ensimmäinen herääjä sillä lapseni ovat ajaneet minusta ohi,  ilmassa ei tuoksu kinkku mutta joululle tuoksuu kuitenkin, joulun tunnelma on käärinyt kaiken vaippaansa vaikka ulkona ei lumivaipasta ole tietoakaan, Joulupukin kuumalinja lähetetään televisiosta yhtä varmasti kuin riisipuuro hautuu liedellä, ja pienen hetken verran olen yhtä onnellinen ja kevyt niin kuin olin lapsena, ennen aikuisen taakkoja ja velvollisuuksia.

Riisipuuron lisäksi liedellä hautuu kohta lasagnekastike, sillä elämääni on hivuttautunut rooli italialaisen miehen vaimona ja kolmen lapsemme äitinä, ja minulla on siis ympärilläni neljä ihmistä jotka odottavat joululasagneaan, italialaisen jouluaterian tähteä.

Minun oli tarkoitus tehdä kastike jo eilen, hyvissä ajoin. Mutta niin moni asia meni eilen eri tavalla kuin oli suunnitellut. Ja syy oli yksin minun. Olen nimittäin viime aikoina lukenut melkein pelkästään synkkiä ja vakava-aiheisia romaaneja, kuten perheväkivaltakuvauksen eli Laura Mannisen Kaikki anteeksi ja tuhoavasta seksiriippuvuudesta kertovan Leila Slimaninn Adelen. Ajattelin että oli aika lukea jotain kevyttä ja helppoa, ja tartuin Joel Dickerin uutuuteen, rikosromaaniin nimeltä Stephanie Mailerin katoaminen.

Se oli virhe! Olisihan minun pitänyt tietää Dickerin edellisten mestariteosten perusteella (Totuus Harry Quebertin tapauksesta ja ylivoimainen suosikkini hänen tuotannostaan, Baltimoren sukuhaaran tragedia), että rikosromaanin nimikkeen alle oli taaskin piilotettu jotakin aivan omaa luokkaansa olevaa. Sellaista ei voi jättää kesken, olipa meneillään joulun kiihkeimmät valmistelut tai ei.

Joel Dickerin Stephanie Mailerin katoaminen ja levällään olevat jouluvalmistelut
Romaani on niin hyvin ja vetävästi kirjoitettu, että ei ole lainkaan kliseistä sanoa, ettei sitä voi laskea käsistään kun sen kerran aloittaa. Se ei ole mikään tyhjä sanonta, sitä ei oikeasti voi. Ja koska romaanissa on peräti 716 sivua, asiasta tulee kimurantti. Oli suuri erehdys aloittaa se jouluaatonaatonaattona, ajankohtana jolloin olisi yhtä jos toista muutakin tekemistä.

Kuten tehdä joululeivonnaiset, siivoilla, miettiä ja viedä lahjat kummilapsille, naapureille ja sukulaisille, käydä joulukonsertissa, valmistaa aaton jälkiruoka, aattoaterian lasagnen kastike, uusi satsi karpaloglögiä...

Aloitin kirjan lukemisen 22. joulukuuta iltapäivällä, automatkalla siskoni luo. Luin koko matkan ajan,  pääsi sivulle sata ja paluumatkallakin olisin lukenut, ellei olisi tullut jo pimeä. Sitten oli käytävä kauneimpia joululauluja laulamassa lähikirkossa esikoisen ja äitini kanssa, siivottava vähän ja hoidettava iltaruokailut.

Iltakymmeneltä pääsin taas kirjani pariin ja pieniä teekeitto- ym. taukoja lukuunottamatta luin kolme ja puoli tuntia putkeen. Puoli kahdelta oli pakko mennä nukkumaan, muuten ei seuraavasta päivästä mitään tulisi. Sivuja luettu 426.

Aatonaatto oli täynnä ohjelmaa, mutta en välittänyt siitä. Aamulla lykkäsin joulujälkiruuan tekemisen aloittamista, ulkoilemaan lähtemistä ja aaton lasagnekastikkeen tekoon ryhtymistä sivu toisensa jälkeen, luku toisensa perään. Vielä tämä yksi, nyt ihan oikeasti enää vain tämä.

Kun kävin nopealla juoksulenkillä ja samalla ruokakaupassa unohtuneita joulujuttuja ostamassa (savukalaa, glögimausteita, lahjanarua), ajattelin lakkaamatta kuka oli voinut murhata Meghan-paran ja koko kaupunginjohtajan perheen ja miksi poliisit Derek ja Jesse olivat niin surun murtamia ja traumatisoituneita, vaikka olivat vuonna 1994 sankarimaisesti ratkaisseet kaupungin turvallisuutta horjuttaneen joukkomurhatapauksen. Ja miksi apulaispoliisipäälikkö Anna Kanner on eronnut niin täydellisestä aviomiehestään, mikä on tragedia joka kaiken taakse kätkeytyyy.

Luin ruokaa laittaessani sivun aina kun pystyin, suihkun jälkeen "kuivattelin" itseäni kirjan ääressä niin kauan että olin aivan jäässä kylpytakkini alla. Äiti lukee vielä yhden luvun, toistelin lapsille jotka odottivat kirjastoon lähtöä lounasajasta saakka. Oli jo pimeää, kun lopulta pääsimme kirjastoon. Sivuja luettu 679. Lasagnekastike oli edelleen tekemättä, kun mietin syitä entisen poliisipäälikön Kirk Harveyn muodonmuutokselle suuruudenhulluksi näytelmäohjaajaksi.

Illalla vatkasin juustokakkutäytettä kirja auki pöydällä ja yritin varoa roiskeita kulhosta, enkä saanut päästäni kohtausta, jossa murhaaja sittenkin oli päässyt teatteriyleisön joukkoon ja ampui päähenkilöä ratkaisevalla hetkellä, kun tämän piti paljastaa kuka oli kaksikymmentä vuotta vanhan joukkomurhan todellinen syyllinen.

Iltaruuan jälkeen pari lukua taas, sitten joulujännitysvilleydestä täysin hervottomat lapset täytyi jo laittaa nukkumaan. Ja kun he nukkuivat, olisi minut pitänyt ryhtyä lahjojen paketointiin, mutta käytin tekosyynä varovaisuutta (ehkä he eivät nukukaan vielä, mitä jos he ovat hereillä ja kuulisivat kun rapistelen lahjapaperin ja teipin kanssa, mitä se tekisikään heidän joulupukkiuskolleen) ja luin taas luvun toisensa jälkeen.

Kun makuuhuoneesta kuului kolme unihengitystä, paketoin pikaisesti lahjat samalla glögijuomaa hörppien. En ole koskaan saanut paketointia valmiiksi sellaisella tehokkuudella. Viisikymmentä viimeistä sivua odottivat minua ja raivasin esteitä ja riensin niitä kohti kuin malttamaton rakastaja.

Ja lopulta kaikki selvisi, murhaaja tunnusti ja latistava tyhjyys laskeutui hetkeksi sohvalle. Tämän takiako olin kiirehtinyt lukemisessa, jättänyt jouluvalmistelut hutiloiden hoidettavaksi ja lasagnekastikkeen tekemättä. Nyt se odottaisi seuraavana aamuna yhdessä kymmenen muun asia kanssa tekemistään.

Ongelma Stephanie Mailerin katoamisen lukemisessa kun on se, ettei itse dekkarijuoni oikeastaan ole edes tärkeä. Tärkeää on, miten se on kerrottu. Kun syyllinen lopulta selviää, tajuaa etten sitä varten kirjaa ole lukenut, että saisin selville kuka se oli, vaan siksi että teksti on niin upeasti kirjoitettu.

Sitä on vaikea selittää. Sen huomaa kyllä ihan itse, kun aloittaa. En usko, että monikaan kirja kykenee koukuttamaan yhtä voimakkaasti. Dicker kuuluu lempikirjailijoihini ja olin kyllä tietoinen hänen kyvystään pitää otteessaan, mutta olin ehtinyt vähän jo unohtaa sen.



Nyt aattoaamuna minua siis odottaa puuronkeiton, jälkiruuan viimeistelyn, karjalanpaistin valmistuksen, antipastobruschettojen päällysten, maitokastikkeen ja salaatinteon lisäksi lasagnekastikkeen teko. Mutta pahemminkin voisi olla. Onneksi jätimme tämän vuoden joulumenyystä kinkun ja laatikot pois, muuten joutuisin pakertamaan vielä niidenkin parissa.

Enkä aio ottaa asiasta paineita. Sytytän kiireettä kynttilät ympäri taloa palamaan kuten joka jouluaatto, katselen Joulupukin kuumaa linjaa ja jos en jotain ruokaa ehdi valmiiksi tehdä, niin olemme sitten ilman.

Joulu on nyt täällä, nyt jo tai vihdoinkin, riippuen siitä miltä kantilta katsoo. Itse olisin mieluusti hidastanut ajankulua jo monta viikkoa sitten, sillä tiedän että joulu kuitenkin aina tulee liian nopeasti, lähestyy höyryjunan vauhdilla ja vääjäämättömyydellä eikä pienellä ihmisellä ole mitään mahdollisuutta kunnolla tajuta, kun se on jo ohi ja jättänyt pelkän pölypilven ja karisevat kuuset jälkeensä.

Haluaisin melkein kysyä, joulu miksi tulit jo? Mutten kysy, vaan jatkan puuronkeittoani ja epätoivoista yritystäni hidastaa ajankulua edes tänä yhtenä ainutlaatuisena päivänä vuodessa, jouluaattona. Jolloin ilmassa väreilee ja tuoksuu, jännittää vaikka ei enää nyt aikuisena muista mikä, kutkuttaa ajatus siitä että jouluaatto on nyt kaikkialla, tämä päivä ei ole erityinen vain minulle.

Hyvää jouluaattoa kaikille!

PAROLA DEL GIORNO: vigilia (f) di Natale =  jouluaatto




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Miksi päiväkoti ei ole sairaan lapsen paikka ja miksi suositus koronatestituloksen odottamisesta kotona on oikein

Kesäilta Haltialan auringonkukkapelloilla. Niin kauan kuin on auringonkukkia, on myös toivoa.

Helsinki-Rooma, 4. matkapäivä: Italian aurinko ja uusi koronatodellisuus