Kahden kuukauden tauon jälkeen ruokakaupassa: turvavälejä, eristyshöperyyttä ja todellisuustokkuraa

Kaupassa.
Eilen oli merkittävä päivä. Heräsin aamukahdeksalta yhdeksän tunnin yöunien jälkeen (nukun edelleen enemmän sitten aikojen joihin muistini yltää, sitten kaukaisten aikojen jossakin lapsuuteni ja nuoruuteni välimaastossa) ja aloin valmistautua päivän kohokohtaan: kaupassa käyntiin.

Olin jo aikaa sitten päättänyt, että tänään se tapahtuisi. Edellisestä kaupassakäynnistäni on kulunut jo kohta kaksi kuukautta. Tarkemmin sanottuna se tapahtui lauantaina 7. maaliskuuta jolloin pistäydyin tyttäreni kanssa Sellon kauppakeskuksen Prismassa ostamassa perunalastupussin illan Avaran luonnon katseluhetkeä varten.

Sen jälkeen en ole kaupoissa tai missään muuallakaan ihmisten ilmoilla käynyt, lukuun ottamatta koronaoireilun aikaisia lääkärikäyntejä mm. Laakson terveysasemalla, sillä 36 tunnin kuluttua sipsipussin ostosta alkoivat hengitystieoireeni. Lähes kuukauden sairastamisen jälkeen meni vielä melkein toinen kuukausi toipuessa ja varmuuden vuoksi eristyksenomaisissa olosuhteissa. (Lue oireilustani mm. täältä )

Mutta nyt, tänään, se tapahtui!

Pukeuduin farkkuihin ensimmäistä kertaa lähes kahteen kuukauteen. Laitoin rintaliivit paidan alle. Katsoin peiliin ja nypin kulmakarvojani. Harjasin hiukset (olen taas alkanut suoristaa niitä) ja laitoin huulikiiltoa, sitä joka on kaksi kuukautta ollut koskemattomana taskun pohjalla. Pistin vähän paremmat tennarit jalkaan. Laukku olalle ja ei kun Jopon selkään!

Valitsin kaupassakäyntiajankohdaksi sunnuntaiaamun, sillä ajattelin silloin olevan vähemmän väkeä liikkeellä. Kaupassakäynnin pääasiallinen syy oli syntymäpäivälahjan ostaminen kummilapselle, ja valitsin kaupaksi vähän lähikauppaa isomman keskikokoisen ruokakaupan lähistöltämme.

Astuin kaupan ovista sisään, ja minusta tuntui kuin olisin astunut ihmemaahan, minulta unohtuneeseen. Niin paljon valoja ja värejä! Kukkia, vappukoristeita, postikortteja, aikakauslehtiä, pesuaineita, virvoitusjuomia! Niitä kaikkia tulvi näkökenttääni joka suunnalta jonne vain tohdin katsoa.

Ja ihmisiä! Paljon ihmisiä! Heitä tuli joka suunnasta, yksi näkyi edessäpäin, toinen tuli viereisestä hyllyvälistä. Apua, miten pitikään toimia? Olen lukenut, kuullut ja nähnyt puhuttavan turvaväleistä, etäisyyksistä ja hihaan yskimisestä loputtomiin asti, mutta yhtäkkiä tajusin, että tämä on ensimmäinen kerta kun kohtaan niitä tilanteita konkreettisesti.

Laitoin seinään ripustettujen ohjeiden mukaisesti käsiini desinfiointiainetta pullosta, joka oli varkaiden varalta(?) tukevasti teipattu ovien viereiseen telineeseen. Jäljessäni kauppaan tuli vanhempi pariskunta, joka jäi hetkeksi ihmettelemään ja etsimään jotakin. Mitä oikein hidastelet, nainen kummasteli. Etsin desinfiointiainetta, mies vastasi, missä täällä kaupassa sitä oikein on? (Josta päättelin että on ihan totta mitä olen kuullut että pullot tosiaan ovat vakiovaruste kaupoissa nykyään)

Jostakin syystä he eivät huomanneet näkyvällä paikalla olevaa pulloa, ja olisin halunnut mennä auttamaan heitä, mutta en sitten uskaltanutkaan. Etten vain menisi vahingossa liian lähelle, enkä täältä kaukaakaan viitisisi huudella sillä aerosolit siinä vain lentäisivät.

Lopulta mies löysi pullon ja pariskunta sai kätensä desinfioitua, ja itse saatoin taas keskittyä kaupan tavarapaljouden ihmettelemiseen. Jäi katselemaan lehtihyllyä ja alelaarin valikoimaa, huomasin ensi kertaa että tässä lähikaupassamme myytiin myös sukkia ja tusseja ja jälkimmäisiä päätyikin kuin vaivihkaa ostoskoriini (jota tietenkin kannoin käsivarrella, en koskenut siihen käsilläni).

Tämä veijari ei tullut kaupassa vastaan eilen,
vaan vuosi sitten lähikaupan avajaisjuhlissa.

Tiesin että pitäisi hoitaa ostokset ripeästi ja vitkastelematta, ja ahdistuin joka kerta kun jäin sittenkin jonnekin hyllyjen väliin ihmettelemään taas jotakin tavaraa. Näin paljon käsivoiteita ja huulirasvoja, pääsiäiskarkkejakin vielä myydään, ja alkoipa tehdä mieli pistaasipähkinöitä kun niiden ohi käveli.

Ihmisiä oli onneksi liikkeellä vähän, mutta kyllä heitä jonkin verran kumminkin näkyi. Pälyilivätkö he minua samalla tavoin kuin minä heitä? Selvästi huomasi, kuinka ihmiset välttelivät toisiaan, he tekivät normaalitilanteessa oudonnäköisiä väistöliikkeitä ja muuttivat suuntaa viime tingassa, kun oli uhkana joutua liian lähelle toista.

Aloin tehdä sitä itsekin. Vaikka olin menossa kauramaitohyllylle, tein äkkikoukkauksen säilykehyllyn kautta ihan vain siksi, että pystyin väistämään vastaantulijan tarpeeksi kaukaa. Erään naisen kanssa jouduimme kiusalliseen kummalta puolelta ohi -tilanteeseen, jossa lähdimme ohittamaan toista monta kertaa samalta puolelta ja vaihdoimme aikomustamme samassa tahdissa, lopputuloksena nykiminen edestakaisin.

Eräs toinen asiakas taas kääntyi peittelemättä kannoiltaan, kun näki minun lähestyvän kapealla käytävällä. Ilmassa oli kyräilyä, suoranaisia pelokkaita katseita. Tämähän on aivan outoa! Mitä meistä on tullut toisillemme, näkymättömien vihollisten potentiaalisia kantajia, samannapaisia magneetteja jotka hylkivät toisiaan. Mitä kauempana, sen parempi.

Kaikissa asiakkaissa ei huomannut mitään erityistä. Eräs mummeli ohitti aivan likeltä, takkimme hipaisivat toisiaan vaikka kuinka tein äkillisen lanneväistöliikkeen. Monet tekivät ostoksiaan aivan muina miehinä, kuten aina. Heillä ei näyttänyt edes olevan mikään kiire, toisin kuin minulla, joka säntäilin osastolta toiselle. Miksi en ollut kirjoittanut ostoslistaa? Kun on pieni paniikki päällä, eihän mitään saa tehtyä järkevästi, ei edes eikä varsinkaan kauppaostoksia.

Pakastealtaalla nenää rupesi kutittamaan, ja keskitin kaikki voimani vastustamaan kiusausta raapia sitä. Hyvä luoja, mitä jos alkaisi vielä aivastuttaa? Lopulta pyyhkäisin nenää hihaani ja toivoin että se siitä asettuisi. Asettuihan se, onneksi.

Ostin lopulta aika summamutikassa mitä mieleen tuli, mozzarellaa ja tomaattikastikkeita eli vakioruoka-aineitamme, vadelmia, kirsikkatomaatteja, silmusalaattia, Gefilus-tabletteja, lakua eli kaikkea pientä ja hyvää mitä mieheni ei ikinä joko löydä tai muista ostaa kaupassa kerran viikossa käydessään, lyijykyniä koululaisen kuvaamataidontöitä varten sillä aina ovat lyijykynät hukassa kun tehtäväksi tulee tehdä piirrustus valoja ja varjoja korostaen, lyijykynän kaikkia tummuusasteita hyväksi käyttäen, luomumaitoa ja kalakeittoaineksia eli perusruokaa, lopuksi vielä siemenpusseja tämän kesän projekteja eli omavaraisuusasteen kasvattamista ja pörriäisiä houkuttelevan kukkatarhan luomista varten. Ties milloin tulee seuraava tilaisuus siementenostoon.

Toisin sanoen erittäin sekavat ostokset.

Kun kori oli niin täynnä etten jaksanut käsivarrella enää kantaa, suuntasin kassoille. Itsepalvelukassalle, tietenkin. Ainoalle auki olevalle perinteiselle kassalle oli pitkä jono, eikä lattiaan merkittyjä turvavälejä näytetty aina noudatettavan mutta kiitettävästi yritettiin kuitenkin. Neljästä itsepalvelukassasta puolestaan vain yksi oli varattuna. Miksi ihmiset haluavat välttämättä tavalliselle kassalle, vaikka itsepalvelukassa on tässä tilanteessa kaikkien, sekä asiakkaan että myyjän etu?



Pian kassalla syntyi kiistaa kahden miehen välillä - turvaväleistä. Kaksi toisilleen tuntematonta miestä alkoi sanailla siitä, kun toinen tuli toisen mielestä liian lähelle. Etkö muista että täytyy pitää etäisyyttä, toinen ärähti. Mitä oikein hermoilet, et itse ymmärrä tilanteesta yhtään mitään, en minä sinun päällesi ole tulossa, toinen vastasi.

He vaihtoivat vielä muutaman hermostuneen sanan keskenään ja jatkoivat sitten kumpikin omiin suuntiinsa. Kaksi aivan tavallisen näköistä ihmistä eikä edes mitään laitapuolen kulkijaa. Heidän mentyään myyjä pleksilasin takaa pyyteli anteeksi muilta asiakkailta. Nykyään on joillakin vähän hermo kireällä, hän pahoitteli. Tunsin myötätuntoa myyjää kohtaan jolle ei varmaankaan ollut ensimmäinen kerta työssään kohdata vastaavia tilanteita ja välinpitämättömiä ihmisiä. Mikä onni että heillä on edes pleksilasit turvanaan.

Itsepalvelukassalla minulla tuli vähän väliä ongelmia ostosten kanssa, kun ostelin aletavaraa ja alkoholituotteita joiden takia kassa huuteli myyjää paikalle. Ai niin, tämän takia ihmiset ehkä välttelevät itsepalvelukassaa.

Joka kerta otin vaistomaisesti askelen taaksepäin myyjän lähestyessä. Ja sitten hän mahdollisimman kaukaa kurotellen löi kaulassaan roikkuvalla avaimella myyjän vahvistusta vaativan tuotteen kassaan. Selitin myyjälle anteeksipyytelevästi jotakin hankalista ostoksistani, joiden takia vähän väliä tarvitsin hänen apuaan. Minulla oli tunne että puhuin ihan hölmöjä ja aivan liikaa ja liian nopeasti. Ei varmaankaan ollut vaikea huomata, että juttelin ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen perheeni ulkopuolisen ihmisen kanssa ja ylipäätään olin ihmisten ilmoilla. Moista eristyshöperyyttä ei ihan helposti peitä hiusten harjaus ja huulikiiltokaan.

Viereisellä perinteisellä kassalla ihmiset edelleen jonottivat suurin piirtein turvaväliviivojen kohdilla. Sisään astuvat asiakkaat ruiskauttivat kiltisti desinfiointiainetta käsiinsä. Kuulutus muistutti etäisyyden pitämisestä toisiin asiakkaisiin.

Tällaistakö tämä meno nykyään kaupoissa on, tällaistakö se ollut kaikki nämä viikot, kun olen ollut kotiin eristäytyneenä?

Kun pääsin ulos kaupasta, oloni oli yhtä aikaa huojentunut ja epämukava. Ihan kuin olisin ollut pienessä tokkurassa - todellisuustokkurassako? Kaikki ne ihmiset ja värit ja tavarat, äkillinen kosketus normaalielämään jossa ei normaalia enää ole kuin nimeksi, se oli melkein liikaa kerralla vastaan otettavaksi. Jopon etukori painavantäytenä ja ehkä siksikin vähän vapisevin käsin lähdin polkemaan kohti kotia.

Kauppareissun jälkeen kotisohvalla taas hymyilytti - kaupassa ei niinkään.

Ensikosketus uuteen todellisuuteen oli hyödyllinen ja valaiseva, mutta ei se missään nimessä iloiseksi tehnyt, päinvastoin. Luulin että olisin piristynyt kaupassakäynnistä, mutta ei se mennytkään niin. Olin iloinen, että pääsin taas kotiin.

Melko pian vaihdoin kotona farkut takaisin verkkarihousuihin. Innostukseni ihmisten ilmoille pääsemisestä oli nuupahtanut yhtä nopeasti kuin oli noussutkin. Sitä paitsi kauppareissu oli vain surullisella tavalla alleviivannut sitä, miten paljon kaikki on muuttunut. Eikä edessä vieläkään näy paljonkaan varmuutta tai edes suuntaviivoja, mihin olemme menossa ja mitä tulevaisuudessa odottaa.

Vahvasti vain vaikuttaa, että pleksilasit, turvaväliviivat, desinfiointiainepullot ja etäisyydestä muistuttavat kuulutukset ovat uutta todellisuuttamme kaupoissa vielä pitkään. Ihan heti ei tästä entiseen palata, jos koskaan.


Prismaperheistä on yhdessä hujauksessa tullut kaukaista menneisyyttä ja käsite, jossa on pelkästään haikean nostalginen sävy. Oi niitä aikoja, kun oli mahdollista tehdä marketissa käynnistä koko perheen ajanvietettä! Paljon pitäisi tapahtua, että enää uskaltaisin tai haluaisin viedä lapsiani supermarkettiin kärryjä koskettelemaan, kaiteita nuolemaan ja leluja hipelöimään. Tässä uudessa todellisuudessamme kaupassakäynnistä on tullut nopea ja välttämätön toimenpide, johon vaimot lähettävät miehensä kuin sotilaan rintamalle ikään.

Tai kuka perheestä kauppaan lähetetäänkään. Niin, kuka? Italialaisessa nykyvitsissä sanotaan, että perheestä kauppaan lähetetään se, joka ollaan valmis uhraamaan. Japanissa taas kuuluu olevan ajattelua, jonka mukaan miesten pitäisi hoitaa kauppareissut, sillä he ostavat nopeasti ja tehokkaasti sen mitä heidät on lähetetty ostamaan, kun taas naiset "empivät, räpläävät tavaroita ja pohtivat kaikkea".

Tekemättä tästä sukupuolikysymystä, lienee selvää että joka tapauksessa kaupassa on tätä nykyä syytä olla nopea. Ja koska en näköjään osaa vaan jään pohtimaan kaikkea ja räpläämään tavaroita, lähetän kauppaan mielihyvin ripeästi ostokset hoitavan mieheni kuten nyt poikkeusaikana tähänkin asti.

Me ainakin haluamme minimoida äärimmilleen riskin saada pöpöjä kaupasta tai mistään muualtakaan. Sillä vaikka oletettaisiinkin, että testaamaton tautimme on ollut koronaa, nykyään ei vielä tiedetä antaako sairastettu tauti hyvää immuniteettia. Lisäksi en haluaisi saada kaupasta tähän saumaan mitään muutakaan tautia, flunssaa tai vatsapöpöä. On tunne, että mikä tahansa uusi tauti tähän päälle suunnilleen veisi henkeni, sen verran rajusta taudista olen toipumaisillani. En siis tunne itseäni lainkaan nipottajaksi, kun muistutan miestäni kaupassa asioinnin ripeyden tärkeydestä ja käsihygieniasta.

Ja kun eilen tulin ostoksineni kotiin, oli minun vuoroni kuunnella kun mies muistutti käsien välittömästä pesusta heti kun sisään astuin. Muista sitten, kaksikymmentä sekuntia, ei yhtään vähempää!

Meinasin jos vastata että joo joo, ja olenhan minä jo käteni desinfioinut heti kun kaupasta ulos pääsin, mutta sitten nielin sanani. Hänhän maksoi minulle vain potut pottuina, niiden monien kertojen jälkeen joina olin hänet kauppareissulta vastaanottanut. Le mani! Non toccare niente prima di lavarti le mani! (Kädet! Älä koske mihinkään ennen kuin ole pessyt kätesi!)











Kommentit

  1. Kaupoissa on kyllä ihan ihme meno, olen nyt viime aikoina ja edelliskuussa myös nähnyt kun jotkut räkivät ja yskivät kunnon keuhkoyskää mutta kukaan ei sano mitään edes kaupassa. Ja sitten kun menen terveenä niin minulle on nyt kaksi kertaa huudettu turvavälien pitämisestä, yksi kerta huudettiin kun ohitin kaupassa tuolilla istuneen ja en sanonut mitään mutta mielestäni ei pidä korona-aikana tai ylipäätään mitnään flunssa-aikana tulla kauppaan tuolille huvikseen istuskelemaan, ei ollut pakkaamassa ostoksiaan. Nyt toisen kerran joku pappa huuteli minulle, kun kävelin sellaista julkista kaikille avointa käytävää pitkin kohti ruokakauppaa. Välillä kyllä melkein ottaa pannuun ihmisten käytös, olen ollut terve tosi pitkään viimeksi joskus marraskuussa tuntui jotain flunssaoireita. Sitten kun on niitä jotka oikeasti yskivät täysillä, kukaan ei sano mitään. Olen tullut siihen lopputulokseen että sairaat menevät kauppaan (koska pakko) ja sitten jotkut oikeen ottavat silmätikuiksi naisia ja nuoria joille huutelevat turvaväleistä yms. Yritän pitää turvavälit ja niihin huutajiin olikin 1-2m turvaväli, olen huomannut ettei moni suurin osa pidä turvavälejä kassalla. Ikävää käytöstä sellainen syyttömien syyttely, kyllähän sitä tautia voi oireettomanakin olla mutta silti käytöstapoja ei pitäisi unohtaa oli mikä tahansa aika.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, onpa tosiaan outoa meinkinkiä kaupoissa nykyään! Tällainen poikkeustilanne näköjään saa osassa ihmisistä ikävät puolet esiin kaupassakin. Ja juuri tuollainen miten sattuu yskiminen näinä aikoina on tosi hölmöä, joillakin varmaan tarkoituksellista välinpitämättömyyden näyttämistä. Syyttely ei tosiaan auta, ja varmasti useimmat oikeasti sairaat fiksut ihmiset viimeiseen asti välttelevät kauppaan menoa. Ja jos on jotain allergiayskää tms.jonka selkeästi itse tietää johtuvan jostakin muusta kuin tarttuvasta taudista, niin olisi kohteliasta yskiä varovasti sinne hihaan eikä pärskiä miten sattuu. Kun ihmisiä kuitenkin vähän pelottaa kaikki yskiminen juuri nyt.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

"Kotihoidettu eskarilainen on osannut jo 2 vuotta lukea ja kirjoittaa." Varhaiskasvatuksen tai sen puutteen vaikutus kouluvalmiuksiin, onko sitä?

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Korona auttoi minut eroon makeanhimosta - mutta mitä se teki kropalleni ja mikä on saanut ihoni hehkumaan?

Neljänkympin kriisi ja elämää kuolemantuomion jälkeen