Hiljentynyt ilmatila, luojan lykky. Suomaisemaa ja kaunista hiljaisuutta Tremanskärrin luontopolulla

Pitkospuita pitkin Tremanskärrissä.
Ennen kuin ryhdyn kertomaan eilisestä retkestämme Espoon Tremanskärrin luontopolulle, seuraa hiukan tunnelmointia aamucappuccinon äärestä. Syytä nimittäin on. Onhan kevään ensimmäinen aamucappuccino ulkona terassilla: yönviileä ilma tuoksuu lämpenevälle, kun aurinko siihen tarpeeksi paistaa. Yönkosteuden pikku hiljaa haihtuessa kylmyys entisestään väistyy, vastustamaton lämpö voittaa. Vaahterassa kurnuttaa sepelkyyhky, tuomessa tirskuttaa varpunen.

Eivätkä äänet siihen lopu. Sepelkyyhkyn siirryttyä naapurinpihan vaahteraan oman pihan puuhun lentää punarinta lurittelemaan lauluaan. Kauempana koivussa laulaa mustarastas, tiaisia ja lisää varpusia sirkuttaa vähän joka puolella. Räkättirastas säksättää lentäessään yläpuolelta ohi.

Sitten kuuluu nykyään harvinaisempi ääni: lentokoneen hurina. Se ei kuitenkaan peitä lintujen konserttia, missä lie kaukana menee. Taivas on sininen ja pelkkien satunnaisten pilvenriekalaiden pilkuttama, totuttuja suihkukoneen viivoja ei nyt näy. On tämä hiljentynyt ilmatila oikea luojan lykky!

Tämän koronaviruksen seurauksen voisin ongelmitta pitää pysyvästikin. Lentokoneiden jyrinä on viimeinen ääni, jota "normaali"arjesta kaipaan. (Lue aiheesta myös edellinen postaus Mistä koronavirus sai alkunsa, milloin voimme palata "normaaliin"? Vastaus on epämiellyttävämpi kuin uskotkaan)

En edes ole lentomatkustamisesta oikein koskaan välittänyt, vaan suosikkimatkustustapamme Italiaan on jo vuosikausia ollut auto. (Lue tästä esim.postaus Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin) Lentokenttien ihmisvilinä ja kiire, lentokoneiden ahtaat jalkatilat ja kehon kummalliseen lentotilaan (lue: nestehukkaan, väsymykseen ja yleiseen kankeuteen) vievät olosuhteet, jonottaminen check-in -pisteellä, baggage dropissa ja / tai matkatavaroiden saapumispisteellä - kuka sitä kaikkea enää kaipaa.

Puhutaan, ettei lentomatkailu pitkiin aikoihin palaudu entiselleen. Lentojen hinnat ehkä nousevat pilviin, matkustamiselle asetetaan terveys- ja muita rajoituksia, sosiaalinen paine lentomatkustamisen vähentämiseksi hillitsee haluja lennellä ympäriinsä, hyväksi havattu etätyö ja etäkokoustaminen tekee monet työreissut tarpeettomiksi.

Ei tarvitse palautuakaan, jos minulta kysyttäisiin. Jos ja kun on aivan pakko matkustaa, sen voi tehdä myös hitaammilla tavoilla, autolla, junalla, bussilla, jopa pyörällä. Ja lentokoneellakin toki, mutta toivottavasti ei kuitenkaan siihen tahtiin kuin ennen. Vaikka nykysukupolvelle voikin olla vaikea hyväksyä, ettei maailma sittenkään ole tarkoitettu sitä varten, että jokaisen meidän pitäisi nähdä sen joka kolkka omin silmin. Vähempikin voi riittää, muutama  huolella valittu kohde elämän aikana.

Tai kuten edesmennyt viisas setäni, joka ei koskaan matkustanut Suomen ja harvoin edes kotikulmiensa ulkopuolelle, tapasi sanoa: television välityksellä voi käydä kaikissa mahdollisissa paikoissa maailmassa.
Pitkospuut alkavat: suon ylitykseen porukka mars.

Kisat ja rankkaukset esimerkiksi Facebookissa siitä, miten monta maata on elämänsä aikana nähnyt, tuntuvat toivottavasti tulevaisuudessa pelkästään tunkkaisilta ja menneen maailman pröystäilyltä, jolloin ei vielä ymmärretty suojella luontoa kaikin keinoin. Elimme silloin niin erilaista aikaa, emme voineet vielä tietää ja tajuta. Silloin runsas matkustaminen oli normaalia.

Kun eilen suuntasimme Tremanskärrin luontopolulle Espooseen, luin etukäteen netistä muiden kävijöiden kokemuksia paikasta. Kiva paikka, tuumasi joku kävijä, mutta harmi vain että luonnon äänien sijasta reitillä kuulee lähinnä lentokoneiden jylinää - paikka kun sijaitsee Helsinki-Vantaalle laskeutuvien (tai sieltä nousevien?) koneiden reitillä.

Kiersimme noin neljän kilometrin pituisen upean luontopolun, johon kolmevuotiaan kuopuksen ja yhä henkeään ylämäissä vetämään joutuvan äidin takia kului lähes kolme tuntia taukoineen, mutta vain kerran havahduimme lentokoneen ääneen. Se tosiaan oli kova! Lintujen laulu ja luonnon hiljaisuus peittyi pitkäksi aikaa korviin käyvään jylinään, ja otti pitkä aikansa, ennen kuin äänisaaste kokonaisuudessaan oli poissa.

Jos koneita muutaman minuutin välein jylisisi ilmassa, kuten aikaisempi kävijä oli valittanut, menisi siinä luontoretki helposti kokonaan pilalle.




Kävimme Tremanskärrissä ensimmäistä kertaa, ja näköjään oikein hyvään aikaan. Suosittelen lämpimästi muillekin hyödyntää koronakriisin aikaansaamaan ilmatilan hiljaisuutta Tremanskärrissä. Polku on nimittäin oikein hieno: se kiertää niin koivu-, kuin kuusimetsässä, Kurkijärven ympäristössä ja sitten uusimaalaisittain ainutlaatuisen suoympäristön poikki. Tremanskärr eli kolmen miehen suo on nimittäin ihka oikea suo, joka ylitetään pitkospuita pitkin.

Kerroin lapsille, että suo on saanut nimensä siitä, että isonvihan aikaan 1700-luvulla kolme venäläistä sotilasta yritti ylittää suota, huonolla onnella. He upposivat ja kuolivat. Mistä tiedetään, että heitä oli juuri kolme? Miten heidän luokseen päästiin ja heidät löydettiin, jos suolle kerran uppoaa? Onko varmaa, että he olivat juuri venäläisiä? lapset kysyivät. Lähdekritiikki ja historiankirjojen terve kyseenalaistaminen on heillä selvästikin verissä!

Kesällä suo on kuulemma täynnä suopursuja ja hyttysiä, lakkojakin löytyy ja karpaloita, mutta nyt keväinen luonto on vielä pääosin ruskean eri sävyjä, josta minun harjaantumaton luontosilmäni ei vielä erota muita kuin aivan tuttuja kasveja ja puita.

Silti myös nyt keväälläkin saattoi huomata suolle ominaisia piirteitä. Hyllyvää vettä, harvakasvuista matalaa puustoa, aukeaa tilaa. Tuntui kuin minä hetkenä hyvänsä suon laitaan olisi voinut ilmestyä hirvi, joita kuulemma silloin tällöin saattaa paikalla näkyäkin. Jossakin suon laidan metsästä kantautui karkeaa raakutusta. Korppi! lapset tunnistivat.  Kyllä, vanha pahanilmanlintuhan se oli, ja sen komea kornutus vei välittömästi aidontuntuiseen erämaatunnelmaan. Olisikohan ääntely kuulunut "normaalin" lentoliikenteen aikana?





Me emme hirviä nähneet mutta paljon muuta kiinnostavaa kyllä. Kuten sitruunaperhosia, joita lenteli suolla ja metsässä, muurahaisia ja muurahaispesiä, joita polun metsäosuudella näkyi vähän väliä. Tähän vuodenaikaan metsää pilkuttivat mahtavan kokoiset sinivuokkoesiintymät. En ole koskaan elämässäni nähnyt niin paljon sinivuokkoja yhtä aikaa kuin Tremanskärrissä! Näillä seuduin ei uskoisi, että kukka on ollut tarpeen rauhoittaa.

Eväitä söimme kahteen otteeseen, ensin Kurkijärven kupeessa retkipöydän ääressä ja sitten reitin loppupuolella kaatuneen puunrungon päällä istuen. Voileivät, korvapuustit, lämmin kaakao ja hedelmämehu maistuivat paremmalta kuin koskaan, tietenkin, kuten aina metsäretkellä kaikki maistuu.







Viimeiset viisisataa metriä reitistä kolmevuotias kuopus istui välillä isänsä sylissä, muuten jaksoimme kaikki kävellä koko reitin erinomaisesti. Myös kohta viisitoistavuotias cockerspanielimme, jonka luulin jo muutama päivä sitten tekevän kuolemaa, niin väsyneeltä ja oudolta se vaikutti. Mutta viime päivinä se on piristynyt uudelleen, ja nyt metsäretki tuntui antavan sille entisestään lisää virtaa. Se juoksi ja säntäili metsässä kuin nuori koira ikään, ja saapui autolle ihan varmasti paremmissa voimissa kuin minä.

Tämä oli ensimmäinen kerta koronaoireiluni jälkeen, kun yritin ja jaksoin kävellä kolmea varttia kauemmin, ja vielä epätasaisessa ja osin nousevassa metsämaastossa. Kun katselin lapsiani ja koiraa jotka kirmailivat ylämäissä ja metsäpoluilla ilman mitään ongelmia ja saavuin itse mäen päälle hengästyneenä ja etureidet arkoina, tunsin itseni vanhaksi ja väsyneeksi.

Mikään ihan nuori en enää olekaan. Ja viime viikkojen aikana tuntuu että olen vanhentunut vuosikausia lisää. On todellakin tunne, että kehossani jyllännyt tauti ei ole ollut mikä tahansa flunssa vaan koettelemus, joka on heikentänyt ja vanhentanut poikkeuksellisen kovasti.

Se on vain joku influenssa, minulle sanottiin kuukausi sitten. Aivan varmasti se on ollut korona, minulle sanotaan nyt. Paha sanoa, kun testiä ei koskaan tehty ja toistaiseksi vasta-ainetestit eivät ole niin luotettavia, että niihin kannattaisi mennä. Julkiselle puolelle ei niihin kuka tahansa vielä pääsekään, ja yksityisellä saa niistä maksaa pitkän pennin.

Kuiva yskä, kuume, suun kuivuus ja jano, pääkipu, lihaskivut, ripuli, suonenvedot, huimaus, painon tunne rinnan päällä, keuhkojen "paperisuus" ja tarve vetää syvää henkeä hapenpuutteen tunteen vuoksi, ovathan ne kovin klassisia koronan oireita sen perusteella, mitä koronasta nyt on opittu tietämään. Lisäksi vielä lasten lievemmät oireet ja seikka, että tauti kiersi kerralla ihan koko perheen (vastustuskyvyn puute), puhuvat nykytiedon valossa koronan puolesta.





Luontopolulla tauti ja sen oireet kuitenkin ihanasti hävisivät mielestä. Olkoon mitä oli, se on ohi nyt. Ja niin kauan kuin pysymme kotona, käymme korkeintaan läheisillä luontopoluilla ja olemme varovaisia, ei tule uudestaan, vaikkei pitkäaikaista immuniteettia syntyisikään. Kunhan ei sentään pahaa immuniteettia kuitenkaan!

Elämä on edelleen seisahdusvaihteella, tutut rutiinit tuntuvat kaukaisilta ja vaikka välillä vaikuttaakin, että olemme suunnilleen ainoita jotka enää viitsivät olla varovaisia ja noudattaa etäisyys- vain välttämättömien asioiden toimittamis- ym. suosituksia, niin noudatamme silti.

Ja nautimme ilmatilan hiljaisuudesta. Tätä kirjoittaessani linnunlaulu ei ole laimentunut, päin vastoin. Aamucappuccino on jo aikaa sitten juotu,  olen käynyt välillä laittamassa lounasta valmisteille ja lukenut aamun uutiset, esikoinen vetäytynyt huoneeseensa etäkoulupäivän pariin ja pojat leikkivät leikkimökissä vaatteita vähentäen sitä mukaa, kun auringon lämpö lisääntyy.

Eikä taivaalla ole kulkenut kuin se yksi ainoa lentokone koko tänä aikana. Niin kaunis on hiljaisuus!








Tremanskärrin luontopolku ja luonnonsuojelualue, lähtöpaikka (parkkipaikka) Vihdintie 63. Paikalla opasteet kahdelle eri pituiselle reitille (pelkkä suoaluereitti on noin 2,8 km ja  järven sekä sitä ympäröivän kallioisen metsäluonnon kautta koukkaus noin 3,7 km), joihin molempiin kuljetaan aluksi pururataa pitkin noin puoli kilometriä. Reitti kannattaa kiertää vastapäivään eli lähteä pururadalta opasteen kohdalta oikealle. 








Kommentit

  1. Onpa hurja tauti sinulla ollut, mutta ihanaa, että sait silti nautittua kauniista keväisestä luonnosta!

    Mäkään en pitäisi yhtään huonona jos ilmatilojen hiljaisuus jatkuisi. Olen viime aikoina paljon miettinyt miksi lähteä maailmojen ääriin pakoon arkea taikka ihan sinne kiintiöaurinkomatkalle, jos elämyksellisiä, elvyttäviä ja eheyttäviä hetkiä voi kokea ihan lähellä luonnossakin. Pitäisi vain pystyä edes hetkittäin muun arjen lomassa irroittautumaan kilpailuyhteiskunnan oravanpyörästä, virittämään mielensä oikealle taajuudelle ja uppoutua luonnon aisteja hellivään maailmaan. Tai mihin nyt kukakin haluaa eniten uppoutua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Kyllä vain oli aika hurja tauti, ei ole moista ikinä ennen ollut. Ihanaa on että nyt alkaa voimat pikku hiljaa palautua, vaikkakaan juoksulenkistä ei vieläkään pysty haaveilla.

      Ihan samoja ajatuksia itselläni, eli että läheltä löytyy paljon hienoja paikkoja ja ihan tavallista suomalaista luontoa, jossa rauhoittuminen ja akkujen lataaminen onnistuu jopa paremmin kuin "elämyksellisissä" ulkomaankohteissa. Toivon kovasti että tämän kriisi vaikuttaisi ihmisten käyttäytymiseen sikäli, että lähiluonnon ja lähialueiden potentiaali nähtäisiin ja lentoliikenne sitä kautta pysyvästi vähentyisi!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Nyt muutetaan Italiaan! Virtaavan veden odottamaton seuraamus Nurmijärven Myllykoskella

Menneisyyden kummallisuuksia: kihloihin Firenzen väentungoksessa ja onni jonka tajusimme vasta kun se oli ohi

Puukotus lähimetsässä