Villivadelmien aikaan

Pusikko ympäröi joka puolelta, myös siltä jolta yritän nokkosia ja vadelmanvarsia maahan polkemalla pitää kulkureittiä avoinna. Sitä mukaa kun lakkaan polkemasta, ne nousevat uudelleen ja olen saarrettu. Mitä varten tänne itseni änkesinkään? Missä ovat ne suuret punaiset vadelmat, jotka äsken näin ja joiden houkuttelemina raivasin reittiä tänne jumalan selän taakse ryteikköön?

Nyt kun näen ne läheltä, huomaankin että ne ovat ihan yhtä pieniä ja rupuisia kuin muuallakin, suuri osa vielä raakileita. 

Mutta marjaa on nyt niin paljon, että mukit täyttyvät silti nopsaan. Olemme mökkiviikolla keränneet joka päivä mukikaupalla villivadelmia. Onkohan meneillään tavallista parempi vadelmavuosi? Siltä ainakin tuntuu punaisten marjojen täplittämien vadelmapuskien keskellä.

Taas huomaan, että tässä missä seison, on sittenkin vähän hyviä marjoja, mutta tuolla kauempana, siellä ovat pensaat punaisina. Ja alkaa uusi reitin raivaaminen, vielä syvemmälle. Itikat inisevät korvissa, pohjoistuuli pitää ne muualla poissa mutta pusikon keskelle ne verenimijät löytävät tiensä ja sen suojissa rauhan häiritä.

Ja kun vihdoin olen siellä missä marjoja näytti olevan, taas huomaankin että kaukaa näytti paremmalta. Mihin ne vadelmat aina katoavat, kun lähelle pääsee?

Vadelmien poimiminen on vähän kuin oppiläksy elämästä:

Kaukaa helposti näyttää paremmalta ja hienommalta kaikki, mutta kun lähelle pääsee, niin huomaakin että se oli kangastusta vain. Samalla voi käydä niin, että siinä tietä punaisena kangastelevien vadelmapusikkojen luo raivatessa löytyy marjoja niin paljon, että vasut täyttyvät jo matkalla, eikä sitten haittaakaan vaikka määränpäässä pensaiden punaisuus paljastuu madonsyömiksi marjanraakileiksi. 

Toinen villivadelmapusikkojen opetus on, että älä tyydy katselemaan pelkästään pinnalta ja päältä. Parhaimmat marjat löytyvät kun menee reilusti kyykkyyn, kumartuu nöyrästi maan tasolle ja nostaa katseensa. Siellä ne vadelmat roikkuvat, piilossa lehtien alla! Eikä tarvitse kun oksia nostella ja poimia mukit täyteen. Niitä ei näe, jos kävelee pää pilvissä ja pientä vaivannäköä vaativaa kyykistelyä vältellen.



Villivadelmien maku herättää minussa muistoja, jotka liittyvät kiinteästi juuri tänne mökkipaikkakuntaamme, sinne toiselle puolelle kanavaa sedän taloon. Siellä kasvoi aitan takana villivadelmapensaita, joista lapsena napsin marjoja suuhuni aina kun satuimme niiden satoaikaan sedän luona käymään. 

Sitten kun kauppoihin tuli Bonacquan villivadelmavettä (ehkä noin 20 vuotta sitten?), siitä tuli välittömästi suosikkini. Join sitä joka juhannus sedän luona Oravissa, kannoimme sinne juomavedet mukana koska sedän hanasta tuli niin raudanmakuista vettä. Pitkään join villivadelmavettä vain juhannuksena Oravissa, en ajatellut että voisin juoda sitä muulloinkin.

Jossakin vaiheessa aloin ostaa sitä myös kotona, mutta "vahinko" oli jo tapahtunut: villivadelmaveden maku assosiasoitui erottamattomasti Oraviin. Joka kerta kun sitä join, makumuisto  aktivoitui ja se oli oikeastaan oikein kiva juttu. Olihan villivadelmien maku jo vanhastaan liittynyt muistoissani sedän aitan takana kasvaviin vadelmapusikkoihin. 

Nyt keräilen villivadelmia täällä kanavan toisella puolella tyttäreni kanssa, villivadelman maku synnyttää uusia muistoja ja ehkä tyttäreni tulee ne jonain päivänä yhdistämään näihin lapsuuden päiviin, kun äidin kanssa kerättiin mökillä vadelmia. Kaiken lisäksi tyttökin on ottanut villivadelmaveden suosikikseen, se oli ensimmäinen hiilihapollinen juoma jota hän on oppinut juomaan ja toistaiseksi ainoa. 



Meillä oli villivadelmavettä eväänä myös autossa tänään, kun teimme retken Enonkoskelle ja sitten setäni haudalle. Kävimme Koloveden luontotuvalla katsomassa Markus Pesosen & Catarina Brazaon valokuvanäyttelyn The Depth of Water, joka osoittautui pienemmäksi kuin luulimme mutta silti näkemisen väärtiksi, osa teoksista oli kai jo myyty sillä ne olivat kaikki myynnissä.

Markus Pesosen valokuvat veden heijastuksista, väreistä ja valoefekteistä ovat niin yltäkylläisen värikkäitä ja runsaita, ettei joitakin niistä välttämättä äkkäisi vedeksi ensinkään, ellei tietäisi. Valokuvagalleria valokuvista löytyy täältä







Luontotuvan alakerrassa on myös mielenkiintoinen pysyvä näyttely Koloveden kansallispuistosta ja sen luonnosta, saimaannorpasta ja muista alueen eläimistä, Saimaan muotoutumisesta jääkauden jälkeen ja alueelta löydetyistä kalliomaalauksista, joille on ominaista mm. hahmojen koukkupolvisuus ja jotka ovat osa Norjasta Beringinsalmeen ja sen yli ulottuvaa pohjoista kuvavirtaa eli kuva"murretta". 








Näyttelyyn kuuluu myös videoesitys alueen luonnosta, ja lasten mielestä se oli paikan vetonaula!




Enonkoskella järjestetään myös nykyään joka kesä hiekanveiston EM-kilpailut, ja tämän vuoden työt olivat vielä paikoillaan torin laidassa, kävimme totta kai ihailemassa niitäkin. Uskomatonta, että ne ovat pysyneet kasassa ja aivan koskemattoman näköisinä jo kuukauden eli sitä lähtien, kun EM-kilpailut kesäkuun lopussa olivat. 

EM-kisojen  voittajateos.

Lasten suosikki.

Italialaisen osallistujan teos.

Mieheni suosikki.

Oma suosikkini. Tästä teoksesta tulee mieleen äiti Maa ja mehiläinen, jälkimmäinen
tärkeä osa edellisen hameenhelmoja eli koko maapallon tasapainoa...



Ja sitten löysimme paikkakunnalta myös Maitolaituri-nimisen kahvilan, jossa tietenkin kävimme juomassa cappuccinot! 




Enonkosken vuodelta 1903 peräisin oleva silta. 
 Lopuksi ajoimme hautausmaalle, ja se oli päivän haikein osuus. Pilvet eivät vielä koskaan tämän viikon aikana ole roikkuneet niin malatalalla ja harmaina, tuuli ei kertaakaan puhaltanut niin raa`asti ja sydämeen asti.

Hautausmaa on pitkältä tuntuvan ja kuoppaisen tien päässä, se on pieni, rauhallinen ja metsäinen hautuumaa järven rannalla. Olemme käyneet siellä pari kertaa sedän kuoleman jälkeen, ja joka kerta en voi olla ajattelematta sitä talvista päivää kaksi ja puoli vuotta sitten, kun setä haudattiin.

Sitä kun seisoimme  arkun äärellä lukemassa kukkalaitteidemme surunauhatekstit, ja katsoin meitä kaikkia ja lapsiani heidän seistessään rivissä aikuisten vieressä. Meitä oli iso porukka, kaikki sisarukseni puolisoineen ja muutama lapsi mukana. Se oli loputtoman surullinen hetki. Niin usein ja monet juhannukset olimme kokoontuneet sedän taloon, hän oli ollut valomme ja magneettimme, joka oli vetänyt meitä yhteen. Nyt kokoonnuimme hänen ympärilleen viimeistä kertaa, mikä olisikaan magneettimme tästä lähtien vai olisiko sellaista enää. Nyt hän makasi kuolleena arkussa ja pian me hajaantuisimme kuka minnekin.

Hautausmaa on hyvin erilaisen näköinen nyt kuin silloin talvella. Sitä tuskin tunnistaa samaksi paikaksi, kun kinokset ovat poissa ja järvi vapautunut jäästä. Moni hautakivi kasvaa siellä sammalta, myös polut ovat sammaloituneet, ja järvi erottuu pilkehtivänä rantakoivikon ja mäntyjen takaa. 

Meiltä meni hetki löytää oikea hauta, koska emme pysty kovin usein siellä käymään, muistimme vain että se on lähellä rantaa ja harhailimme riveiltä toisille, mutta lopulta sen löysimme. Hautaan on haudattu myös mummoni ja ukkini, toinen kolmekymmentä vuotta, toinen viisikymmentä vuotta sitten. Siinä he nyt lepäävät kaikki kolme isä, äiti ja poika. 

Jätimme muutaman lasten keräämän luonnokukan hautakiven eteen, sitten lähdimme kävelemään takaisin autolle. Esikoinen kyseli sedästäni kaikenlaista, hän usein kysyy ja minä kerron mielelläni, kerron silloinkin kun hän ei kysy, sillä haluan että hän muistaa sedän aina. Kuten minäkin muistan. 

Kerron sen miten hän oli ainoa suvun lapsi joka uskalsi mennä sedän syliin, hän istui siinä mielellään ja setä aina hymyili yllättyneenä mutta iloisena ja kehui tyttöä reippaaksi ja nätiksi kiharapääksi, hän oli tottunut siihen että lapset hiukan arastelivat hänen pienikokoista "peikkomaista" olemustaan, lapsena sairastetun polion seurauksena koukkumaiseksi jäänyttä selkää ja lyhyempää pituutta. Se että joku lapsista hyppäsi hänen syliinsä ja halasi oli hänelle varmasti mieluisa ja harvinainen hetki. 

Kerron tyttärelleni että setä osasi ajaa moottoriveneellä minne vain eikä koskaan karahtanut karille koska tiesi missä vedenlaiset kivet olivat. Ja että hän vuokrasi mökkejä jonne tuli turisteja Italiasta asti, vaikkei osannut sanaakaan englantia eikä suomen ja savonmurteen lisäksi mitään muutakaan kieltä. Ja että hän sai syttymään saunan tulipesän ensimmäisellä tulitikulla, hänen ei koskaan tarvinnut koskaan yrittää uudestaan ja sytyttää monia tulitikkuja kuten äidin usein täytyy. 

Ja että hänen pihansa perällä oli perunamaa josta vedimme perunoita kattilaan, aitan takana vadelmapensaikkoja joista keräsimme vadelmat piirakkaan. 

Kun eilen illalla kävimme tyynessä illassa soutelemassa tytön kanssa, kerroin kaikkia näitä tarinoita joita olen ennenkin kertonut. 

"Missä sedän talo on, haluaisin nähdä sen, soudetaanko sinne asti katsomaan?" tyttö kyseli.

"Sinne on pitkä matka soutaa, vastasin kun olin ensin katsonut kauas järvelle osaamatta vastata. "Ei me sinne asti jakseta. Ehkä jonain päivänä, ei nyt."

Jonain hyvin, hyvin kaukaisena päivänä, sitten kun minua ei enää ole, ajattelin mutta sitä en enää sanonut ääneen.  

Lähden nyt lämmittämään saunaa. Pohjoistuuli puhaltaa yhä, vaikka eilen illalla se kuin ihmeen kautta yhtäkkiä tyyntyi ja tuli täysin tyyni, jopa lämmin ilta, uiminen oli nautinnollista kun viima ei käynyt iholle.

Niin vähään sitä ihminen tyytyy, kun ilmat oikein huonoksi menevät; ilo tulee jo siitä, kun aurinko vähän pilkahtaa eikä kerrankin tuule ollenkaan. Vaikka lämpöasteita olisi se 14. 

Ja siitä, kun muki täyttyy vadelmista.

Ja siitä, että saunan jälkeen, kun on oikein kova jano, kaataa lasin täyteen villivadelmavettä, juo siitä pitkän kulauksen ja muistaa monta kaunista, lämmintä muistoa. 






PAROLA DEL GIORNO: lampone (m) = vadelma

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia