Tyttöjen päivä, yllätysten päivä - ja Helsingin kaunein terassi


Tällainen helmi löytyy Helsingistä.
Minulla on ihana isosisko, jonka kanssa olemme paljon yhteyksissä. Soittelemme kerran, pari viikossa, treffaamme toistemme kotona tai muualla kerran, pari kuukaudessa, joskus useamminkin.

Kymmenen vuotta sitten ryhdyin soittamaan siskolle aivan erityisen jännittävästä syystä - mutta en ollut varautunut siihen, että sainkin itse yllättyä eniten. Olin pari viikkoa aikaisemmin tehnyt positiivisen raskaustestin, esikoiseni siinä antoi ensi merkin itsestään, se oli tapahtunut Italiassa ja olin päättänyt, etten halua kertoa niin suurta uutista niin kaukaa, vaan odotan paluuta Suomeen. 

Mieluiten olisin kertonut kasvotusten, mutta en malttanut enää odottaa vaan otin puhelimen käteen. Puhelin hälytti, sisko vastasi, ja vaikka oma uutiseni poltteli huulilla, huomasin että sisko oli tavallista kiihtyneempi hänkin, joten pidättelin sanojani vielä. 

"Mulla on tosi jännää asiaa", sisko sanoi melkein heti ensimmäiseksi. 



"Niin mullakin", henkäisin.

"Odotan vauvaa."

"Niin minäkin!" 

Se oli hyvin mieliinpainuva puhelu. Ihmettelimme ja varmaan vähän itkimmekin ihanaa sattumaa, miten voikin olla, kuukausi eroa lasketuissa ajoissa, kevään korvilla kummatkin saamme vauvan! Voisiko siskoksille paremmin käydä. Elimme raskaudet yhdessä, vertailimme vatsojamme, kyselin kokeneemmalta siskolta neuvoja ja vinkkejä kaikkeen mahdolliseen.

Keväällä, viiden viikon välein, syntyivät sitten tyttäremme. Ensin minun esikoiseni, sitten siskoni kuopus. Kun oma synnytykseni käynnistyi ja olin illalla epävarma supistusten laadusta, soitin ensimmäiseksi siskolleni. Hän neuvoi minut sairaalaan, koska kontillani olohuoneen lattialla supistuksia vastaanottelin, hän sanoi että kun noin matalalle joutuu laskeutumaan niin silloin on tosi kyseessä.

Ja oikeassahan hän oli. Vauva syntyi seuraavana aamunkoittona, siitä voit halutessasi lukea enemmän tekstistä Elämäni kaunein auringonnousu

Lapsemme luonnollisesti leikkivät yhdessä heti kun vauvavuodesta kasvoivat. Ja he leikkivät yhdessä yhä vielä nyt, yhdeksänvuotiaina, heistä on tullut toisilleen maailman tärkeimmät ystävykset, paita ja peppu. Ja se on aivan ihanaa. Sillä vaikka kuinka ollaan samanikäisiä ja serkkuja ja nähdään usein, ei välttämättä ole itsestään selvyys, että synkkaa ja persoonat sopivat yhteen.

Mutta näillä serkuksilla synkkaa, ja se on onni se. Olen varma, että heillä on toisistaan seuraa ja turvaa koko elämänsä ajan, heidän ystävyytensä tulee säilymään aina vain arvokkaammaksi käyvänä aarteena. Ainakin toivon niin koko sydämestäni.

Siksipä viime lauantai muodostui vielä ennakoituakin iloisemmaksi, kun siskolta kilahti viesti puhelimeen heti aamutuimaan ja ehdotus, että tehtäisiin tyttöjen kanssa jotakin neljästään. Miten kiva yllätys, mikä sattuma, olimme nimittäin kauan jo suunnitelleet lapseni kanssa, että tänä lauantaina pidettäisiin tyttöjen päivä. Ja nyt tyttöjä ja kaikkea kivaa oli tiedossa kaksin verroin.

Aina välillä pidämme tyttöjen päiviä esikoiseni kanssa. Lähdemme jonnekin ihan kahdestaan, äiti ja tytär. Käymme leffassa tai vaatekaupoissa, kahvilassa tai kävelyllä jossakin kivassa paikassa tai puistossa. Lauantaina suunnitelmissa oli mennä Helsinki SkyWheel -maisemapyörään Kauppatorin kupeeseen ja sen jälkeen tytön toivepaikkaan Mäkkäriin syömään, shoppailemaan kouluvaatteita ja siitä Töölönlahden vartta kävellen Linnanmäelle. 



Siihen kaikkeen saimme siis siskoni ja serkkutytön mukaan, ja mikäs sen parempaa! Päivästä tuli vielä parempi ja oikeastaan kerrassaan ikimuistoinen.

SkyWheelissä  kävimme tytön kanssa ensin vain kahdestaan. Kokemus oli hieno! Olin pitkään epävarma, uskaltaudunko moiseen härveliin, sillä kärsin aika pahasta korkeanpaikankammosta (siitä voi halutessaan lukea lisää Pelkotiloja ja pizzaelämyksiä Dolomiiteilla -teksistä muutaman vuoden takaa) Mutta koska oli tytölle tullut luvattua, niin pakkohan se oli.

Ensi nousulla pää ehti hajoilla ties mihin ajatuksiin: apua, näinkö ylös se menee (40 metriin), en kyllä uskalla katsoa alas, mitä jos tämä putoaa, mutta nopeasti se meni ohi. Olin oikeastaan aika yllättynyt, että en pelännyt sen enempää, sillä esimerkiksi korkeilla vuoristoteillä korkeanpaikankammoni ilmenee alintajunnasta kumpuavana, hallitsemattomana kauhun tunteena fyysisine oireineen. Lasikopissa kököttäminen on näköjään niin luonnotonta ja siten turvallista, ettei alitajuinen minäni huomaa siinä vaaraa.

Ihastelimme ympärillä avautuvaa maisemaa - auringossa kylpevää merenselkää, alhaalla levittäytyvää Helsinkiä, avaraa sinistä taivasta - kaikki sinistyneenä koska maisemapyörän koppien lasit ovat sinisen värisiä. Lysti kesti 12 minuuttia vaikka olisi voinut kyllä kestää pidempäänkin ollakseen täysin hintansa väärti. Aikuisten lippu maksaa 13,5 euroa ja lasten 9 euroa, mutta oman lippuni olin saanut Sea Life -lipun kylkiäisenä 2 eurolla, koska hankin sekä Sea Lifeen ja SkyWheelin sisäänpääsyyn oikeuttavan kombo-lipun, joka maksoi 2 euroa enemmän kuin pelkkä Sea Lifen pääsymaksu. Täysi hinta maisemapyörällä ajelusta olisi tuntunut liialliselta, niin mukavaa kuin maisemien katselu sen kopeista käsin olikin. 






Kun sisko tyttärineen liittyi joukkoon, meno sen kun parani. Shoppasimme, söimme hampurilaiset, joimme päälle hyvät cappuccinot (niitä sentään emme Mäkkärissä) ja läksimme kävelemään Kansalaistorin poikki kohti Töölönlahtea. Meitä hemmotteli lämmin elokuun lopun auringonpaiste, ihastelimme uusittua Töölönlahden seutua ja tuli tunne, että melkein kuin olisi jossakin muualla kuin Suomessa, ihan kuin ulkomailla, jossakin lämpimämmässä ja erilaisessa maassa, aivan muualla kuin kotiympyröissä. 

Tunne kuin jossakin muualla olosta, kuin ulkomailla olisi (ikään kuin se tarkoittaisi automaattisesti jotakin parempaa...) tulee muuten nykyään usein uudistetun Töölönlahden seudun ja Kansalaistorin tuntumassa. Jotkut ovat haukkuneet aluetta sieluttomaksi ja tylsäksi ruohokentäksi, mutta minä olen aivan toista mieltä.

Kaupunki tarvitsee tällaisia avoimia tiloja, muutakin kuin asfalttiaukioita, avaraa aluetta jossa on tilaa olla ja hengittää. Varsinkin meille suomalaisille se on erityisen tärkeää, olemme tilan ja avaruuden kaipaajia sillä olemme vielä metsien ja peltojen asukkeja;  suurkaupungissa elämisessä meillä on vasta hennot juuret ja ohut historia. Tiedän monia suomalaisia, joille Helsinki on liian suuri kaupunki, vaikka itsestäni tuntuu että miten voi olla. Tämähän on juuri sopiva, täydellisen kokoinen kaupunki, tämän pienemmässä en voisi kuvitella asuvani mutta en varsinkaan suuremmassa.

Ruohikon takana siintää Töölönlahti, lapset leikkivät sen rannan leikkipuistossa, tuuli suhisee rantaheinikossa ja vieressä mutta kuitenkin näkymättömissä, Finlandia-talon takana, virtaa Mannerheimintie.

Ja on aivan kiehtovaa, miten hoidettu ruohoalue pikku hiljaa muuttuu luonnontilaisemmaksi, kun lähdetään kävelemään Finlandia-talon kulmilta rantaa pitkin Linnunlaulun huviloiden suuntaan. Vieressä kolisevat Rautatieasemalle saapuvat ja sieltä lähtevät junat, tuoksuu kuivalle heinälle, auringolle ja elokuun täyteläisyydelle. 

Tunnen, miten jälleen vähän enemmän rakastun kotikaupunkiini.


Serkukset keinussa.
Kävelytien varrella odotti kuitenkin vielä huikeampi yllätys, kun uteliaisuus johdatti meidät Sinisen huvilan kohdalla Taideterassin kahvilaan. Niin monta kertaa kuin siitä onkin tullut käveltyä tai juostua ohi, koskaan en ole Sinisen talon kahdesta kahvilasta kumpaankaan eksynyt, ja kävi ilmi ettei siskokaan, minua yksitoista vuotta vanhempi, Helsingissä hänkin syntynyt ja asunut! 

Olemme jääneet paljosta paitsi. Taideterassin kahvilan terassilla emme voineet muuta kuin hetken aikaa lähes haukkoa henkeämme ja ihmetellä, mihin oikein olimme tulleet. Aurinko paistoi valkoiseksi maalatulle puuterassille ja sen lasipöydille, oli lämmin kuin Italiassa, silmien edessä avautui Töölönlahti, jonka pinnan auringon säteet olivat muuttaneet häikäiseväksi, kultaiseksi kehräksi. Toisella rannalla siinsivät Kansallismuseon torni ja Oopperatalon siluetti, lehtipuut roikottivat terassin vierellä oksiaan kehystäen maiseman vihreällä. Oli hiljaista ja tyyntä, kahvikuppi vain kilahti jossakin terassin sopessa ja vähän kauempana puissa suhisi tuuli. 

Mikä on tämä ihana paikka ja paratiisi, mistä tämä tähän putkahti? Emme voineet olla istahtamatta alas, ostimme jäätelöt ja limut ja vaikka lapsilla oli hirveä kiire määränpäähämme Linnanmäelle, emme antaneet sen häiritä. Tämä on meidän aikuisten huvipuisto, antakaa meidän nauttia tästä vielä hetken vaikka jäätelöt on jo syöty. 

Aurinko lämmittää kasvoille, alapuolellamme Töölönlahdella lipuu soutuvene, takana kohoaa Sininen huvila koko 1800-lukulaisessa komeudessaan. Taideterassin kahvilaa on kehuttu kahvilaksi, jossa on Helsingin upein terassi, ja kehu on kyllä aivan totta. 





Taideterassin kahvilaan päätyminen oli päivän yllättävin käänne, puun takaa tullut elämys, joka virkisti ja piristi - yllättävän paljon. Ei uskoisi, että näin pienestä asiasta voi saada niin paljon iloa. Tällainen helmi, ja näin lähellä, eikä minulla ole ollut siitä aavistustakaan. Ja tänne voi palata milloin vain haluaa! Taideterassi kun on auki joka päivä kello 11-20. 

Taideterassin kahvilaa ei pidä sekoittaa vieressä sijaitsevaan Sinisen huvilan kahvilaan, jossa myös on hienot näkymät, mutta terassi ei vedä vertoja viereiselleen. Sinisen huvilan omistus on jaettu puoliksi kahden veljeksen kesken, toinen puoli toiselle ja toinen toiselle, ja molemmat ovat pistäneet pystyyn kahvilan - eivätkä ilmeisesti ihan sovussa elele, mistä on todisteena kahviloiden terassit erottava tyly ja paikan muuhun tyyliin sopimaton näköesteaita. 

Helsingin Uutisten mukaan Taideterassin kahvilan omistaja Jorma Helenius syyttää veljeään Lassi Heleniusta siitä, että tämä rakensi aidan näköesteeksi sen jälkeen, kun Helsingin Sanomissa oli kehuttu Taideterassin näköalaa. Lassi Helenius kiistää kaiken ja sanoo, että veli se rakensi terassin ilman lupaa aivan hänen kahvilansa kylkeen.



Ilmassa on siis ehtaa veljesriidan makua, josta tekee mieli pysytellä kaukana ja vain toivoa, että asianosaiset saisivat asiansa sovittua - mikään ei ole masentavampaa kuin riitelevät sisarukset, ihmiset joiden jos keiden täytyisi pitää yhtä, aina. Tätä yritän kovasti opettaa omille lapsilleni. Että sisarusta ei jätetä eikä varsinkaan ruveta riitelemään - vaikka helppoa se ei aina itsellenikään ole. Siskonkin kanssa olemme joskus osanneet myös kinastella, mutta onneksi ne hetket ovat mennyttä aikaa. 

Sisarussuhteissa riitely on inhimillistä. Onhan sisarussuhde usein läheisimpiä ja pitkäikäisimpiä ihmissuhteita joita olemassa on, ja niihin liittyy valtavat määrät latauksia ja vivahteita, lähtien vanhempien huomion kilpailusta ja tasapuolisuuden ehdottomasta ja toivottomasta vaatimuksesta kaikenlaiseen muuhun vertailuun: kuka on ja oli kenenkin suosikki, kuka sai eniten, kenellä on nyt eniten ja parhaiten?

Ja läheisiä kun ollaan, kaikki sanotaan suoraan ja unohdetaan, että sisarusta(kin) pitäisi kohdella kuin hyvää ystävää eikä olettaa, että koska ollaan samaa perhettä, voidaan sanoa kaikki mitä sylki suuhun tuo ja olettaa tuntevansa toisen niin hyvin, että voi tehdä psykologisia ja syväluotaavia "totuuden"laukomisia toisen toimista ja ajatuksista.

Kieltämättä Sinisen huvilan terassit erottava  veljesriita-aita peittää ikävästi näkymää Taideterassin kahvilasta Töölönlahdelle, mutta paljon sitä silti näkyy. Itse terassi on tietysti jo niin kaunis, että vähemmälläkin näkymällä siinä viihtyy. 

Päivän upea sää oli otollinen terassielämykselle, mutta varmasti pilvisellä ja kylmemmälläkin säällä Taideterassilla on tunnelmaa. Sisätilatkaan eivät ole hullummat, jos satamaan sattuu:





Virkistyneinä ja täynnä terassielämyksen antamaa hyvää energiaa jatkoimme matkaa Linnanmäelle, jossa tyttöjen päivä saatiin päätökseensä kieputuksen ja vauhdin saattelemana. Uskaltauduin pitkästä aikaa lapsuuden aikaiseen suosikkiini, vanhaan kunnon vuoristorataan, ja sain taas kerran yllättyä: toisin kuin olin luullut, se oli sittenkin aivan yhtä vatsastaottava ja vastustamattomasti kiljumaan laittava kokemus kuin ennenkin. Toisin sanoen se oli yllättävän kivaa.

Yllätysten päivä sai siis arvoisensa lopun. 




PAROLA DEL GIORNO: fratelli e sorelle = veljet ja siskot 







Kommentit

  1. Teillä ollut mukava Helsingin kierros!
    Ja todella ihana tuo puhelu <3 Varmasti ihanaa jakaa raskauden ja vauva-arjen asiat läheisen kanssa,joka vielä on samassa tilanteessa!

    https://kotonajakaupungilla.blogspot.com/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Katri! Helsinkikierros oli kyllä todella onnistunut, olet oikeassa. On mahtavaa kun on sisko ja siskolla vielä juuri samanikäinen tytär kuin itsellä, se on asia josta en lakkaa olemasta kiitollinen.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Vastasyntyneestä kiukuttelijaksi - "kiukuttelu" on tärkeä etappi lapsen kehityksessä

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia

Häviäjät nukkuvat, menestyjät heräävät kello 4.30?