Paljasjalkainen lapsi on onnellinen lapsi

Paljasjalkapolulla Kaisaniemen Kasvitieteellisessä puutarhassa.
Onkohan mitään hellyttävämpää kuin vauvan varpaat? Kun vauva syntyy, vanhemmat ihastelevat lähes ensimmäiseksi juuri hänen varpaitaan, laskevat onko niitä varmasti kymmenen, kyllä, on niitä, miten ne voivatkin olla noin pienet.

Ja niin sileät jalkapohjat, ei vielä yhtään askelta otettu eikä kovettumista tietoakaan. Mihin lie jonain päivänä tallustavat, minkä tien ottavat ja mille haavoille joutuvat. Nämä silkinsileät, pulleavarpaiset pikku jalat.

Hellyttävät ne jalat ovat vähän isommillakin lapsilla. Kaksivuotiaalla jalkojen pulleus on yhä tallella, eikä viisivuotiaallakaan vielä kovettumia ole.

Yhdeksänvuotiaalla ensimmäiset aavistuksenomaiset ahavoitumisen merkit ovat havaittavissa persikanpehmeyden alla. On oikeastaan hämmästyttävää, että ne yhä ovat niin pehmeät. Yhdeksänvuotiashan on kuitenkin ottanut jaloillaan jo noin 30 miljoonaa askelta, jos ajatellaan hänen oppineen kävelemään yksivuotiaana ja kävelleen pienillä jaloillaan joka päivä keskimäärin 10 000 askelta.

En tiedä onko tämä myöhemmin syntynyt valemuisto, mutta mielestäni muistan selvästi, kuinka lapsena omia jalkapohjiani taputeltiin, ihmeteltiin ja kehuttiin pehmeiksi. Sitä en muista, missä vaiheessa kehut ja ihmettelyt loppuivat ja jalkapohjat kovettuivat, mutta muistan kuitenkin jossain vaiheessa itse todenneeni: nyt ei iho enää ole persikanpehmeää.

Niiden muistojen aikaan olin luultavasti noin 7-8 -vuotias, sillä mielikuvissani jalkapohjien ihmettely liittyy tilanteeseen, jossa koulujen kesäloma oli alkanut ja istuin puutarhakeinussa risti-istunnassa. Oli käsillä se ihana hetki vuodesta, kesäloma, jolloin ei ollut mitään tähdellisempää tekemistä kuin istua pihalla ja tarkkailla jalkapohjia.

Voi siis olettaa, että omat jalkapohjani ovat alkaneet kovettua aikaisemmin kuin oman esikoiseni. Mistä moinen?






Kun olin lapsi, muistan kulkeneeni kaikki kesät paljain varpain. Silloin ei pelätty punkkeja eikä lasinsirujakaan kuin vähän, vaikka kerran lähileikkipuistossa lasinpalanen ukkovarpaan viilsikin auki.

Siinä paljain jaloin juostessa jalkapohjien iho kovettuu, sillä ihon pintakerros eli orvaskesi paksuuntuu suhteellisen nopeasti, kun se joutuu jatkuvaan rasitukseen tai hankaukseen maata vasten.

Sen sijaan omat lapseni, milloin he kävelevät paljain varpain? Hyvin harvoin. Heidät on opetettu pelkäämään punkkeja (syystäkin, esikoisen neuroborrelioosista voit lukea mm. näistä teksteistä: Neuroborrelioosi, eilisen painajainen ja Niin pieni, niin vaarallinen - kesäiltarutiini joka kannattaa tehdä), kavahtamaan maassa mönkiviä ampiaisia (hätävarjelua, ehkä) ja leikkipuistoissa ja muissa yleisissä paikoissa lasinsiruja ja huumeneuloja (niitäkin ihan syystä).

Heidän jalkapohjansa eivät pääse kovettumaan, sillä kengät huijaavat ihoa hyvin eikä iho kenkiä käyttäessä paksuunnu niin tehokkaasti ja nopeasti. Kuin vasta vuosien ja vuosien myötä.


Joskus harvoin lapset saavat luvan riisua kengät tai sitten he karkaavat pihalle innostuksissaan paljain varpain ilman että ehtivät edes crocseja laittaa. Heidän ilmeensä, kun jalkapohja kohtaa kutittavan ruohon, pistelevän hiekan tai terävät pikkukivet, on aina yhtä mainio. Aistimukset jalkapohjissa ovat niin kihelmöiviä että naurattavat. Ne ovat siitä jänniä, että tuntuvat koko kehossa ja vaikka joku kivi pikkuisen sattuisikin, on se lempeää ja omalla tavallaan jopa miellyttävää kipua.

Kun kuopus oli juuri oppinut kävelemään, hän huiteli innoissaan menemään pihatien kivimurskeella ja hihkui mennessään. Eikö satu? Ei, ei! Tai vaikka sattuikin, niin ei se haitannut.

Vieläkin nyt kaksivuotiaana hän ja myös kaksi isompaa lastani näyttävät erityisen onnellisilta aina silloin, kun he kävelevät paljain varpain. Se toistuu aina. Saadaanko me todella olla ilman kenkiä, he kysyvät epäuskoisina. Kyllä saatte. Oooh! Kengät ja sukat lentävät minne sattuu ja sitten mennään kasvot hymyssä. Paljasjalkainen lapsi on onnellinen lapsi, niin se vain on, tämä tavallaan aika nurinkurinen lause on totta tähän maailmanaikaan ja tässä maailmankolkassa.


Jotkut uskovat, että ollaksemme lähempänä luontoa tai löytääksemme uudelleen paikkamme luonnon osana meidän tulisi kävellä mahdollisimman paljon paljain jaloin, maadoittua. Minulla oli kerran ystävä, joka käveli ilman kenkiä kaikkialla, myös kylmillä ilmoilla. Kerran hän tuli vieraaksemme Roomaan ja käveli sielläkin paljain varpain. Ja sai osakseen hyvin paljon katseita!

En tiedä, tuliko hänestä maadoittuneempi tällä tavoin toimimalla, sillä nykyään emme enää pidä yhteyttä. Joskus kuitenkin mietin häntä yhä ja pohdin, onkohan hän saanut yhtään haavaa jalkapohjiinsa. Tai punkkeja nilkkoihinsa. Onko hän onnellinen paljasjalkaisen lapsen tavoin.

Ampiaiset ja muut maassa mahdollisesti möngertävät pistävät ja purevat hyönteiset ovat asia erikseen ja ne jotenkin kuuluvat luonnollisena osana paljasjalkakävelyn "vaaroihin". Lasinsirpaleet ja huumeneulat sen sijaan ovat itse aiheuttamiamme riskejä, kaukana luonnosta ja luonnollisuudesta. Niitä pelkään eniten, kun käymme leikkipuistoissa lasten kanssa, niin omassa lähipuistossa kuin varsinkin vieraammissa puistoissa, enkä siksi anna lasten olla siellä ilman kenkiä.


Eilen lapset kuitenkin saivat kävellä ulkona paljain varpain sydämensä kyllyydestä. Taiteiden yössä suuntasimme Kaisaniemen Kasvitieteelliseen puutarhaan, jossa järjestettiin taidehistoriallinen kävelykierros. Kierroksella olisi kuullut oppaan johdolla paikan historiasta puutarha- ja maisema-arkkitehtuurin näkökulmasta.

Niin, olisi kuullut, ellei paikalla olisi ollut niin järkyttävän paljon väkeä, että katsoimme parhaaksi jättäytyä lapsilaumamme kanssa matkasta (meitä oli tällä kertaa kolme mammaa, kolmet rattaat ja yhteensä kahdeksan lasta liikkeellä).

Emme ehtineet Taiteiden yössä käydä muissa tapahtumissa, mitä nyt Kansalaistorin Arboria-muovilabyrintti jonoineen nähtiin ulkopuolelta, joten ei ole vertailukohtaa sille, vetivätkö muut Taiteiden yön tapahtumat yhtä paljon väkeä. Mutta tämä luontokohde ainakin veti.

Niin kuin kaikki luontoon ja ympäristöön liittyvä nykyään tuntuu vetävän. On koko ajan entistä selvempää, että ihmiset todella ovat heränneet ympäristöasioihin. Sain uutta (tai oikeastaan vähäksi aikaa unohtunutta, käsite kyllä on tuttu) mielenkiintoista näkökulmaa asiaan, kun puhuimme äitiystävien kanssa joukkotietoisuudesta ja sen kasvusta.

Niin ympäristöasiat kuin monet muutkin globaalisti salaperäisen tuntuisesti yhtä aikaa leviävät ajatukset ja aatteet ovat erään käsityksen mukaan joukkotietoisuutta, eräänlaista yksilöä suurempaa ajattelua, joka leviää ihmiskunnassa joukkoviestimistä ja tiedonvälityksestä riippumatta. Viimeksi mainitut toki voivat vahvistaa joukkotietoisuutta, mutta joukkotietoisuus ei ole mediasta riippuvainen eikä välttämättä sen välittämien uutisten ja tiedon kanssa yhteneväinen. Joukkotietoisuus on jotakin suurempaa ja "salatumpaa" kuin pelkkä modernin tiedonvälityksen kautta välittyvä yhteinen käsillä oleva tieto.

Monet tietysti pitävät tätä täysin huuhaana, kuten kaikkea muutakin paranormaalia ja rajatietoa. Olkoon niin tai näin, niin jokin meidät ihmiset herättää ajattelemaan ympäristöasioita tai laittaa muodostamaan jonkin tietyn kannan eri asioihin, kuten maahanmuuttoon, homoseksuaalisuuteen tai vaikkapa kansallisvaltioihin, siihen mihin itsemme identifioimme ja mihin koemme kuuluvamme. Ja nämä ajatukset ovat usein pelottavan yhteneväisiä, liian yhteneväisiä ollakseen pelkkää sattumaa.

Itse olen kiinnostuneen avoin kaikenlaisille teorioille mutta kuitenkin sen verran realistista tyyppiä, että taivun ajattelemaan joukkotietoisuuden olevan eläinmaailmasta tuttua ryhmäkäyttäytymistä, eräänlaista yhteistä vaistoa tai ainakin sukua sille. Sitä jonka mukaan linnut parvina muuttavat, sopulit laumoittain vaeltavat ja valaat yhdessä suunnistavat valtamerien syvyyksissä.

Ihminen on eläinlaji ja sillä on eläimellisiä piirteitä ja puolia niin hyvässä kuin pahassa, onneksi moraalitajulla kuorrutettuna kuitenkin.



Loppujen lopuksi ei haitannut, että päivän taidehistoriallinen pläjäys jäi kuulematta. Parituntinen vierähti hyvin muutenkin, sillä Kasvitieteellinen puutarha on sekä lasten että aikuisten näkökulmasta tenhoava, rauhoittava ja aistivoimainen kokemus.

Puutarhaan on tehty erityisiä polkuja kaikille aisteille: makupolku, kosketuspolku, tuoksupolku, paljasjalkapolku. Viimeksi mainitun innoittamana lapset riisuivat kenkänsä ja tallustelivat eri luonnonmateriaaleilla päällystetyllä polulla nauttien jalkapohjissa kihelmöivästä tunteesta.

Etenkin kaksivuotias kuopukseni ei olisi malttanut poistua polulta ollenkaan, ja lopulta annoin lapsien olla ilman kenkiä koko puutarhan alueella. En edes tiedä missä kaikkialla he siellä kulkivatkaan, välillä kadotin heidät rönsyilevinä ja muhkeina kasvavien kukkien ja pensaiden välissä kiemurteleville poluille kokonaan, keskityin vain pitämään kuopusta silmällä ja erityisesti sitä, ettei hän tullut pudonneeksi puutarhan suihkulähteisiin.

Hopeasalvian lehdet ovat ihastuttavan pehmeitä, kuin samettia.



Elokuun ilta oli lempeä ja lämmin, aurinko kuumotti ajankohtaan nähden yllättävän voimakkaasti ja koko puutarha kukkamerineen kylpi iltavalossa. Jotkut olivat levittäneet piknik-vilttinsä ruohikolle kukkapensaiden katveeseen, toiset ihmettelivät Teemu Lehmusruusun Maatuu uinuu henkii ympäristö- ja mediataideteosta, joka levittäytyy 30.8. asti Kasvitieteellisen puutarhan nurmikolla.



Yksi ympäristötaideteoksen viidestä lasikammiosta. Ne mittaavat maaperän hengityksen ja
kasvien yhteyttämisen muodostaman hiilidioksitaseen ja soivat sekä vaihtavat väriään sen mukaan.





Lähdimme kotiin virkistäytyneinä ja tyytyväisinä Taiteiden yön tapahtumatarjonnan valintaan - vaikka itse tapahtuma jäikin kuulematta. Ja lapset, he onnelliset paljasjalkaiset, olivat varmasti illan aikana maadoittuneet oikein kunnolla, saaneet kiinni luontoyhteydestään joka heillä jo alkujaankin on vielä vahva ja luonteva, lapsia kun ovat ja vasta menettämässä mutkatonta, syntymälahjanaan saatua yhteyttä ympäristöön ja omiin vaistoihin - ennen kuin heitä ympäröivä, luonnosta vieraantunut sivilisaatio ja yhteiskunta ahmaisee heidät kitaansa ja tekee heistä kellon, rutiinien ja tyydyttymättömien halujen orjia, ja heidän sametinpehmeät jalkapohjansa kovettuvat kuiviksi ja känsäisiksi.

Eikä ruoho paljaiden jalkojen alla enää riitä, ei metsäretket, ei laventelin haisteleminen ja hopeasalvian koskettaminen, vaan pitää olla tabletit, kännykät ja oikean merkkiset vaatteet, pelit ja vehkeet ja mielellään joka vuosi uusi malli. Aito ilo ja vilpitön innostus paljain jaloin kävelemisestä, samettisen hopeasalvian silittämisestä tai hehkuvanoranssin kehäkukan haistelemisesta sammuu heidän silmistään ja muuttuu ensin teini-iän EVVK-asenteeksi ja sitten aikuisuuden pahimmassa tapauksessa ihan oikeaksi kyynisyydeksi.

Toivon ja uskon, ettei omille lapsilleni eikä porukassamme eilen mukana olleille lapsille kuitenkaan käy niin. Jos meistä vanhemmista on kiinni, niin ei käykään - nykyajassa tuntuu melkein mahdottomalta kasvattaa lasta muuten kuin luonnonystäväksi ja tietoiseksi jokaisen tekonsa vaikutuksesta ympäristölle. Yhteinen joukkotietoisuus pitäköön huolen lopusta!



PAROLA DEL GIORNO: piedi scalzi = paljaat jalat

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa

Vastasyntyneestä kiukuttelijaksi - "kiukuttelu" on tärkeä etappi lapsen kehityksessä

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia