Kalajuttuja

Kaloja mökkiravintolan seinällä.
Olin lapsena innokas onkija - kuten kai melkein kaikki lapset jossain vaiheessa ovat. Täällä Oravissa halusin aina onkimaan, ja joskus setä tai isä minut veikin. Tai sitten ongin laiturin päästä, useimmiten siitä, sillä sedän kalastusreissut olivat yleensä pidemmänpuoleisia, ja isä taas halusi yleensä mielummin lähteä yksin onkimaan.

Ihmettelin sitä pienenä, oli jopa lapsen järkeilyllä selvää että isä ei halunnut minua veneeseen mukaan. Joskus hän jopa karkasi minulta salaa onkimaan. En ymmärtänyt sitä - ainahan isä mielellään otti minut joka paikkaan mukaan jos pyysin, olin nuorimmaisena isän silmäteräksikin joskus haukuttu.

Mutta onkireissulle ei. Jäin katselemaan kun hänen veneensä loittoni rannasta. Jännitin tuleeko hän takaisin, varsinkin jos tuuli yltyi tai sää muuten kääntyi ikäväksi. Joskus hän tuntui viipyvän kalassa niin kauan, että pelkäsin ihan tosissani että hänen veneensä oli kaatunut.

Mutta aina isä tuli takaisin, vene ilmaantui näkyviin saarien tai niemen takaa ja läheni lähenemistään. Saitko kalaa? kysyin kun vene karahti rantaan ja sitten isä näytti minulle saalistaan - jos sitä oli tullut.

Miksi isä halusi lähteä yksin onkimaan? Ymmärsin sen vasta kun olin itse aikuinen:




Onkireissujen yksinäisyys oli isälle vetäytymistä omiin ajatuksiin, pieni rentoutumisen hetki usein rankan elämän ja arjen keskellä ja tärkeä hengähdystauko kaikesta.

Myöhemmin ymmärsin myös, ettei isä kovin kauas kalaan koskaan mennyt, vaan lähimmille hyville apajille jotka hän lapsuudestaan ja nuoruudestaan muisti, kotikonnuillaan kun hän täällä oli. Vain niin kauas että oli varmasti yksin. Parin pikku saaren taakse kaislikkoon, sinne hän laski ankkurinsa ja heitti ongen vesille, sytytti varmaan tupakan jos toisenkin, koska mummolassa tupakointi ei ollut mummon kuolemankaan jälkeen sallittua ja hyväksyttävää vaan salassa oli tupakoitava, jos tupakoida halusi.

Parasta onkireissuilla oli kuitenkin varmaan hänestä juuri yksinäisyys, se kun saattoi istua omissa ajatuksissaan ongenkohoa tarkkaillen, ympärillä luonnon hiljaisuus, vesilintujen huutelut ja liplattava vesi. Kun vähän kasvoin, lähdin minäkin toisinaan yksin onkimaan, ja opin pian että silloin elämässä oli aina kaikki kohdallaan. Oli vain vene, järvi ja onki.





Ensimmäinen omatoiminen onkireissu ei tosin päättynyt kovin hyvin, sillä innostuksissani pudotin ankkurin järveen ilman, että olin sitonut sen toista päätä veneeseen. Sinnehän molskahti naruineen päivineen, ja vasta kun olin hyvän aikaa istuskellut veneessä, tajusin ihmetellä miten olin ajautunut sinne minne olinkaan, kymmenien metrien päähän ankkuroitumispaikastani.

Kun huomasin mitä ankkurille oli käynyt, tuli viisitoistavuotiaalle kova hätä sedän ankkurin takia. Sitten sisällä kasvoi kiukku ja häpeä omasta tyhmyydestä, noloa olisi tämmöinen sedälle tunnustaa.

Häpeää kompensoi hiukan se, että telakoituani ankkurin puutteessa pienelle luodolle onkimaan onnistuin saamaan ahvenen melkein ensi yrittämällä. Ainakin olisi jotakin mitä sedälle ja isälle näyttää! Kunnon saalis, ei mikään pikku sintti, vaan kahdelle kämmenelle mahtui ja pyrstö tuli yli - olisi tarvittu kolme kämmentä koko kalaa pitämään.

Tai niin ainakin sen nyt muistan, se oli aikaa ennen kännyköitä ja joka hetken vimmaista kuvaamista, joten todisteita ei ole. On vain oma sanani, ja tunnetusti kalojen koko kasvaa muistissa vuosien myötä ja lopulta ulos suusta saattaa tulla melkoinen kalajuttu.



Kalastusintoni on iän myötä vähentynyt, eikä sitä ole tällä hetkellä oikeastaan ollenkaan. Tyttäreni haluaisi usein onkimaan, etenkin täällä mökillä, mutta hänen kärttämisensä ei ole oikein tuottanut tulosta, kun kumpikaan meistä vanhemmista ei ole kalamiehiä.

Ei vaikka täällä Järvi-Suomessa kalastaminen olisi mitä järkevintä mökkipuuhastelua. Eettinen ja terveellinen proteiinin ja hyvien rasvojen lähde, luonnovesissä onnellisena kasvanutta kalaa ilman saastuttavaa tehokasvatusta jättimäisissä tuotantoaltaissa, josta suuri osa lohesta tätä nykyä on peräisin;  ilman pelkoa liikakalastuksen aiheuttamasta sukupuutosta, kun omiksi tarpeiksi vain kalastelisi.

Tonnikalaa, miekkakalaa, sardiineja tai seitiä syödessä nykyään ei voi välttyä ajattelemasta, että lähitulevaisuudessa näitä kaloja ei ehkä enää ole saatavilla. On arvioitu, että jos liikakalastus jatkuu nykyisenlaisena, vuoteen 2048 mennessä edellä mainittuja kaloja ei maailman meristä ihmisen tarpeisiin enää löydy.

Yhdistyneiden kansakuntien Elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n raportti vuodelta 2018 kertoo, että vuonna 2015 kolmasosa maailman vesistä oli liikakalastettuja ja vuosi 2016 oli kalanpyynnin ennätysvuosi. Pahimmin ylikalastettuja vesistöjä ovat Välimeri ja Mustameri.

Myös kalankulutus on kasvanut merkittävästi: vuonna 1961 keskimääräinen maapallon asukas söi 9 kiloa kalaa vuodessa, tätä nykyä lukema on reilu 20 kiloa. Kalaa pidetään nykyään yhtenä ratkaisuna maailman nälänhätä- ja aliravitsemusongelmien ratkaisemiseen, ja kalat saavat tuntea sen nahoissaan.

Uhanalaisille kaloille on vähemmän puolustajia kuin tehotuontantolehmille tai -possuille. Kalalajien sukupuutto luonnonvesissä ja tehotuotanto ja sen tuottama kärsimys ei liikuta samalla tavalla kuin suurten nisäkkäiden sukupuutto, kanojen kärsimyksentäyteinen elämä tai sikojen piinaavat elinolosuhteet. Kalojen pyyntitapahtuma ja surmaaminen ei herätä samanlaista sääliä ja kauhun tunteita kuin lehmien tunteeton lahtaaminen tai kanojen raakalaismainen teurastus.

Edes se ei liikuta, että kalasaaliista yli neljännes menee hukkaan eli pilaantuu ennen kuin se ehtii ruokapöytään. Hukkaprosentti on valtava.

Nisäkkäillä tietenkin on enemmän kipureseptoreita ja tunteiksi kutsuttavia reaktioita lajinomaisen elinympäristön puutteeseen ja raakoihin tappamismenetelmiin. Niiden kärsimyksen voi ajatella olevan suurempaa ja "inhimillisempää" kuin kalojen kärsimyksen. Kalatkin kuitenkin kärsivät ja tuntevat kipua, se on viime vuosina todettu monissa tutkimuksissa.

Kalojen tehotuotanto ja liikapyynti on ympäristön ja ihmiskunnan hyvinvoinnin kannalta ongelma siinä missä nisäkkäiden tehotuontanto, ja esimerkiksi pelättyjä antibiootteja käytetään valtavia määriä myös lohenkasvatuksessa. Liikapyynti ei edes ole ainoa kalojen ongelma, vaan merien ja järvien saastuminen on toinen vakava uhka ja syy kalakantojen vähenemiseen.



Täällä puhtaan järven rannoilla sellaiset asiat on liian helppo unohtaa. Suomalaisia järvikaloja ei useimmiten uhkaa liikakalastus, vaan lisääntymisolosuhteita huonontavat tekijät: vaelluskaloille kuten järvilohelle vaellusesteet kuten padot, jotka estävät kutukalojen pääsyn niiden lisääntymisalueille, muille kaloille kaivosten, maa- ja metsätalouden ja kotitalouksien jätevesien mukana veteen päätyvät kemikaalit ja muut vierasaineet.

Ne kaikki lopulta päätyvät kaloihin, raskasmetallit ynnä muut. Siksi joudumme elämään kalansyöntirajoitusten parissa, etenkin jos sattuu odottamaan lasta. Isot ja pitkäikäiset kalat kuten lohi ja hauki, joista viimeksi mainittu on ravintoketjunsa huippulaji, voivat sisältää haitallisia määriä ympäristömyrkkyjä kuten elohopeaa, dioksiineja ja PCB-yhdisteitä (kemikaaleja). Järvikaloista sen sijaan siika, muikku ja särki on tutkimuksissa todettu erittäin vähän ympäristömyrkkyjä sisältäviksi.

Vaikka emme itse olekaan mökkiviikolla kalastaneet, olemme käyneet syömässä eettisesti kestävää järvikalaa mökkipaikkakuntamme ravintolassa. Muikkuja, paneroitua haukea, kalakeittoa. Kyläkaupastakin saa muikkuja itse paistettavaksi ja myös mm. haukipihvejä, joita monena mökkireissuna olemmekin ostaneet.

Muikkuja ja pottumuusia Ruukinrannassa.
Lopputulos on se, että mökillä tulee syötyä kalaa paljon useammin kuin kotona. Tämä on yksi mökin tarjoamista "ylellisyyksistä", jota ei voi rahassa mitata. Vielä kun oppisimme kalastamaan omin päin, niin lähiruoka olisi kaiken lisäksi vielä ilmaista.

Lopuksi vielä aikamoisia kalajuttuja, kaiken lisäksi tosia, ne löytyvät mainiosta mökkilukemisestani eli Juha Laaksosen Sitkeä simppu ja muita kalajuttuja -teoksesta (Tammi 2018):



Suurin Suomessa (Pohjanlahdella) 2000-luvulla pyydetty lohi painoi 27,4 kg! Ennätysturska pääsee lähes samaan: 26,09 kg.

Vuonna 2010 Ahvenanmaan Kökarissa puolestaan kalastettiin 2,87 -kiloinen ahven, suurin kuha eli 14,09-kiloinen Etelä-Hämeessä vuonna 2013.

2000-luvun suurin hauki oli Iin Oijärvestä noussut 18,8-kiloinen ja 135-senttinen, mutta jos kaikkien aikojen haukiennätystä haetaan niin on luultavasti mentävä sotatalveen 1944, jolloin vaasalainen Lauri Läntinen sai pilkillä ollessaan koukkuun 136 cm pitkän hauen.

Kilomäärä ei ole selvillä sillä käytettävissä olevat vaa`at loppuivat 15 kiloon, mutta pää yksinään painoi 2,5 kiloa ja puhtaat lihat 14 kiloa, joten 2000-luvun ennätys mitä luultavimmin ylittyi.  Olemme ihmetelleet näiden jättihaukien pituuksia tyttären kanssa oikein kunnolla, hän oli nimittäin juuri noilla pituuksilla viime terveystarkastuksessa. Olisi aikamoista, jos sen pituinen hauki uisi järvessä vastaan!



Kun illalla kävimme uimassa, vähän piti lapsia rauhoitella, että semmoisia haukia ei ole kaikissa järvissä eikä ihan varmasti ainakaan meidän mökin rannan heinikossa lymyilemässä...

Viimeinen mökki-ilta muodostui oikein idylliseksi, sillä vastoin kaikkia sääennustaita säästä tuli aurinkoinen. Saunoimme tytön kanssa tavallista pidempään ja kävimme uimassa moneen kertaan, ja vaikka vesi oli jäätävän kylmää, saattoi siellä kuin ihmeen kautta uida pidempään. Itse epäilen, että viikon aikana joka päivä puhaltanut pohjoistuuli ja lievästi sanottuna kalseat lämpötilat ovat aiheuttaneet sen, että 15-asteinen järvivesi tuntuu kaiken kylmyyden rinnalla oikeastaan aika lämpimältä.

Saunan jälkeen söimme lettuja mökkipihalla 12 asteen lämpötilassa villavaatteinemme ja pipoinemme, eikä edes tuntunut pahalta. Juuri kun tähän alkaa tottua, on aika siirtyä takaisin etelän lämpöön. Kyllä mahtaa tuntua luksukselta 20 astetta tämän viikon jälkeen!

On nimittäin niin, että vaikka olisimmekin kovia kalamiehiä koko porukka, niin tällä mökkilomalla emme olisi kertaakaan erehtyneet lähtemään veneellä kotirantaa kauemmas, sen verran kova ja kylmä tuuli on yhtä iltaa lukuunottamatta koko ajan puhaltanut.




PAROLA DEL GIORNO: pesce (m) = kala pescare = kalastaa Jos italian kielessä haluaa kertoa kalajutun sen laajassa merkityksessä eli mitä tahansa asiaa liioitellen, kätevä sana on bufala, huijaus.  E´una bufala! saatetaan huutaa  kun on aistittavissa, että jokin asia ei ole totta.

Aprillipäivän pila puolestaan italiaksi on pesce d`aprile, huhtikuun kala, ja mainitaanhan suomessakin kala tuon päivän yhteydessä: aprillia, syö silliä, juo kuravettä päälle.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa