Mitä on taide? Kysymys Ars Fennica 2019 -näyttelyn äärellä ja pari vinkkiä saada lapset taiteen avulla rauhoittumaan

Pieni taiteilija
"Äiti, tule katsomaan kun teen taikaa!" lapseni huutaa keittiöstä. "Siis taikataidetta." Minua hymyilyttää: huomaa taas että olemme juuri palanneet museosta. Mitähän taidetta käynti Amos Rexin Ars Fennica 2019 -näyttelyssä on inspiroinut lapseni tekemään, ehdin miettiä matkalla olohuoneesta keittiöön.

Ja siellähän lapsi istuu keittön pöydän ääressä ja maalaa siveltimellä värityskirjaa. Ymmärrän heti, mitä hän taikataiteella tarkoitti. Värityskirja on nimittäin sellainen jota maalataan pelkällä märällä siveltimellä, ja vesi loihtii kuvan värit itsestään esiin. Täyteläiset, kirkkaat värit, niin kauniit että tekisi mieli ripustaa kuvia seinälle. Iso osa värittämisen lumoa piilee siinä, että jännityksellä odottaa mikä väri siveltimen koskettaessa paperilta ilmestyy esiin. Se tuntuu vähän kuin joltakin taianomaiselta - taikataiteelta.

Kyseessä on Oppi&Iso -sarjan uutuus Maalaa vedellä - värityskirja, josta meidän lapset ovat innostuneet viime päivinä perinpohjaisesti.

He ovat maalanneet jo kolme kirjaa täyteen, ja pitää varmaan kohta lähteä uusia ostamaan, sillä he jatkaisivat touhua loputtomiin. Keskittyneenä ja hiiren hiljaa he istuvat keittiön pöydän ääressä ja kumartuneena pensselin kanssa värityskirjan ylle. Vallitsee ihmeellinen hiljaisuus, harvinainen ilmiö meidän kodissamme.  Kehotan kaikki perheitä, joilla on tarvetta uusille keinoille saada lapset rauhoittumaan, kokeilemaan näitä värityskirjoja

Tämä on nimittäin paras värityskirjakeksintö pitkään aikaan! Puuha ei tietenkään ole yhtä luovaa kuin perinteinen värittäminen tai vesiväreillä maalaaminen, mutta kädentarkkuutta ja keskittymiskykyä se kehittää senkin edestä.

Valmiit lopputulokset - niin kauniita kuin ne ovatkin, ovatko ne taidetta?




Eivät varmaan kirjaimellisessa mielessä, sillä niihin lapsi ei laita mitään omaa, ei valitse värejä ja muotokieltä, ei tee uutta tulkintaa vanhasta, ei ilmaise tunteitaan ja ajatuksiaan kädenjälkensä kautta. Jotenkin tähän tapaan taide nimittäin yleensä määritellään: taide on todellisuutemme uutta tulkintaa, heijastusta taiteilijan sisimmästä, siellä myrskyävistä tunteista ja vallitsevista ajatuksista, taide kyseenalaistaa kaiken vanhan ja ravistelee totuttuja ajatuskulkuja.

Kun lapsi siirtyy maalamaan tai piirtämään itse ja alkaa täyttää valkoista paperia valitsemillaan väreillä, kaikki nuo edellä mainitut taiteen kriteerit täyttyvät. Pieni lapsi on luovuuden täydellinen ilmentymä, sillä hänellä ei ole mitään ennakkoluuloja tai opittuja ajatuskahleita taakkanaan. Hän on täysin kritiikitön omaa tuotostaan kohtaan ja päin vastoin ylpeänä esittelee aikaansaamaansa viivaa paperilla kuin se olisi ainutlaatuinen harvinaisuus maailmankaikkeudessa. Ja niinhän se onkin: juuri hänen piirtämänsä viiva, toisenlainen kuin kenenkään muun tekemä.




Ennen kaikkea taiteen tehtävä on herättää tunteita. Teos tai taulu, joka ei herätä kenessäkään katsojassa tai kokijassa mitään tunnetta, on epäonnistunutta taidetta. Jokaisen taideteoksen ei toki tarvitse herättää jokaisessa tunteita - riittää että monissa herättää. Ja kielteisetkin tunteet lasketaan.

Usein nykytaiteen arvo jopa määritellään ylemmäs sen mukaan, mitä enemmän se shokeeraa ja inhottaa. Teemu Mäen kissantappovideon muistaa varmasti erittäin moni, samoin Kiasman avausnäyttelyn eritepitoisuuden. Monikaan ei noista edellä mainituista pitänyt, mutta paljon kertoo, että niin monen mieleen ne ovat jääneet. Jopa minun, joka en ole taidemaailmassa minkäänlainen aktiivi enkä edes kovin innokas taiteenharrastaja, pelkkä satunnainen museokävijä vain.

Keskittymisen kultainen kirja.
Olen viime päivinä pohtinut taiteen olemusta ja määritelmää tavallista enemmän. Mitä on taide? Voiko mikä tahansa olla taidetta, kun vain tarpeeksi nimekäs ihminen ja taiteilijan tittelin itselleen hankkinut ihminen on sen takana? Niin käy aina, kun virkistän itseäni ja laajennan taidenäkemystäni taidemaustani poikkeavalla taiteella eli käytännössä nykytaiteella.

Kun löydän itseni, kuten viime torstaina löysin, Amos Rexin taidemuseosta Ars Fennica 2019 -näyttelystä tuijottamasta jättimäistä videoruutua, jossa levittäytyy kaunis sveitsiläinen järvimaisema, jossa sama vene saapuu samoine kyytiläisineen rantaan yhä uudelleen. (islantilaisen Ragnar Kjartanssonin 2,5 tunnin pituinen videotaideteos The Boat, Ars Fennica 2019 -palkinnon voittaja)



Kun siirryn seuraavaan saliin ja näen edessäni huoneen, jonka seiniin on maalattu kyömynenäisiä ihmissyöjäpeikkoja oikein- ja väärinpäin, sisällä soi automaattiflyygeli ja lattia on täynnä pieniä pöytiä. ( Egill Saebjörnssonin kahvila-aiheinen tilataideteos The Paintings)

Kun katselen kattoon ripustettuja lumoavanvärisiä pötkylöitä, joiden ulkomuodosta ei pysty päättelemään mitä ne ovat - ehkä niiden ei olekaan tarkoitus olla "jotain", ne vain ovat ja niiden tehtävä on herättää mihinkään johtamaton määrittelyn pyrkimys.  Lapsi tosin piti niitä itsestään selvästi jättisimpukoina, hän kysyi minulta onko noin isoja simpukoita oikeasti olemassa. ( Miriam Bäckströmin tekstiiliveistokset, joista isompi, Psychopath, on 15 metriä pitkä.)


Tai kun vilkuilen - kunnolla en tohdi enkä ehdi katsella, sillä kiirehdimme salin läpi nopeasti; suurin osa teoksista eivät ole pienten lasten silmille - Aurora Reinhardin omakuvallista teoskokonaisuutta Rikki, jossa taiteilija on laittanut itsensä likoon esiintymällä useissa taideteoksissa (alaston)mallina milloin neulojen, milloin miekan lävistäessä rintakehän. Maria ja Jeesus -lapsi symboliikka on eräässä teoksessa yritetty jälleen kerran esittää uudesta ja hätkähdyttävämmästä näkökulmasta eli juuri sitä mihin nykytaide pyrkii. Näistä teoksista ei tullut hyvä olo, mutta tunteita ne kielteisetkin tunteet ovat ja niiden herättyä on taide tehnyt tehtävänsä.

Vasta kun pääsen Petri Ala-Maunuksen 14-metrisen maalauksen History and Utopia of Landscape eteen, rauha laskeutuu sisälleni ja silmäni tuntevat kotoisaksi sen minkä näkevät. Täyteläisiä värejä, jo vuosisatoja olemassa ollutta maalaustekniikkaa, kauneutta ja harmoniaa, ilman mitään uhkaavaa tai tarkoitusta shokeerata, viedä äärimmilleen ja venyttää perinteiden tai sovinnaisuuden rajoja.



Sellaisen taiteen äärellä minä nautin. Pysähdymme poikien kanssa pitkäksi aikaa maalauksen eteen, keskimmäinen toteaa että siinä on iso metsä, kuopus ei sano mitään vaan pelkästään katselee. He rauhoittuvat silminnähden, eikä enää ole kiire minnekään (on tosin sanottava, että myös Kjartanssonin venevideo oli aika tehokkaasti heidät hypnotisoiva!). On selvää että hekin nauttivat näkemästään värikylläisyydestä ja se kiinnostaa heitä, lapset kun eivät ole taidenäyttelyissä(kään) koskaan teennäisiä tai vieraskoreita vaan sanovat suoraan, jos eivät jostakin pidä.

Kuten peikkokahvilahuoneessa, jossa keskimmäinen viihtyi vain pari minuuttia. Katselimme hetken aikaa itsekseen soittavaa pianoa, peikkokirjoja pöydillä, valoputkesta tehtyä kahvilakylttiä seinällä ja värikylläisiä ja kaukaa houkuttelevia, mutta lähempää katsottuna yllättäen kuin luotaantyöntäviä tauluja seinillä. "Mennään pois, tämä ei ole kiva", sanoi poika pian. Enkä ollut edes kertonut pojalle, että seinille maalatut peikot ovat taiteilijan näkemyksen mukaan ihmissyöjiä!



Nykytaiteessa on usein minulle sulattelemista, mutta olen avarakatseinen ja vaikka en kaikesta näkemästäni pidäkään, näen ja arvostan sitä työtä ja lahjakkuutta, joka taideteosten takana on. Eihän kukaan oikeasti voi tulla taitelijaksi vain sutimalla väriä paperille ja laittamalla videokameran pyörimään, vaan jokainen taiteilija on käynyt läpi koulutuksen tai muun opintien, jonka avulla hän on valinnut juuri sen tien taiteessa, jota haluaa seurata.

Ymmärsin tämän kerran erään taiteilijaystäväni kautta, joka aikoinaan selitti että jokainen taiteilija (tai ainakin lähes kaikki) kyllä osaa tehdä niitä perinteisiä muotokuvamaalauksia ja realistisia kukkavaasiasetelmia, ne asiat käydään läpi taidekouluissa ja niiden tekniikkoihin perehtyvät kaikki - mutta löytääkseen oman tien ja luodakseen omannäköistään taidetta useimmat taiteilijat hylkäävät entisten mestarien opit ja edellisen sukupolven perinnön ja loikkaavat uuteen,  sekoittavat tekniikoita ja taidemuotoja.

Sitä tarkoittaa nykytaide eli aikalaistaide.

Ja vaikka en ymmärrä sitä, en usein erityisemmin pidä siitä, käyn silti sitä katsomassa, sillä jokin kohta tai osa näyttelyssä minua kuitenkin viehättää ja saan siitä esteettistä nautintoa - kuten Petri Ala-Maunuksen maalaus Ars Fennicassa. Lopun otan itseni avartamisen ja avartumisen kannalta - ei ole tarkoituskaan, että kaikesta katselemastaan taiteesta täytyy pitää.

Eikä pidä unohtaa, että taidetta se kirjoittaminenkin on. Kirjallisuus eli sanataide on yksi vankimpia taiteen osa-alueita kulttuurin kannalta. Lasketaanhan historian alkavan ja esihistorian päättyvän juuri siitä, kun ensimmäisissä korkeakulttuureissa (sumerilaiset 3000 eaa) keksittiin kirjoitustaito. Kirjoitustaidon myötä syntyivät myös tieteet, kuten matematiikka ja tähtitiede. Ihmiskunnan matka kohti kuulentoa oli alkanut.




Joskus nykytaide kuitenkin yllättää iloisesti. Niin kävi viimeksi Taiteiden yön aikoihin, kun Kansalaistorilla oli yhdentoista päivän ajan mahdollisuus käydä tutustumassa Arboria-nimiseen muovi-installaatioon, englantilaisen Architects of Air -kollektiivin toteuttamaan labyrinttiin.

Vaikka muovi materiaalina ei näinä aikoina ole sieltä trendikkäimmästä päästä, kävely muovilabyrintin sisällä osoittautui kiehtovaksi kokemukseksi. Luonnonvalo siivilöityi eri väristen seinien ja kattojen läpi labyrinttiin tehden siitä väreiltään ja tunnelmaltaan lähes maagisen. Islamilaisesta arkkitehtuurista ja luonnosta vaikutteita saanut muotoilu ja tyyli näkyi labyrintin kappelimaisissa huoneissa ja kuului linnun ääninä, jos piti korvansa oikeassa paikassa auki.



Visuaalisesti erittäin vaikuttava ja yllättävän raikas tekotodellisuuskokonaisuus! Ja lapsistakin hurjan hauska ja myös vähän jännittävä. Ei olisi ulkoapäin uskonut.

Labyrintissa piti kulkea hiljaa ja rauhallisesti, eikä seiniä saanut takoa tai niitä pitkin kiipeillä. Lapset muistivat nämä henkilökunnan neuvot ihailtavan hyvin (mukanani oli viisi lasta, kolme omaa ja kaksi ystävän), ja jos joku meinasikin innostua välillä liikaa, hänet laitettiin toisten lasten toimesta heti ruotuun: "Hei, älä juokse / metelöi, tämä on taidetta!"

Niin, taiteella on kyky rauhoittaa lapsia ja saada heidät lumoihinsa. Joskus paras keino rauhoittaa lapset voi olla viedä heidät taidenäyttelyyn. Kauniin taideteoksen äärellä vilkkainkin lapsi voi hetkeksi unohtaa mitä olikaan höseltämässä, kun jokin taiteen iättömässä kauneudessa vetää puoleensa. Sama pätee tietysti meihin aikuisiin. Kannattaa kokeilla!







Ars Fennica 2019 -näyttely Amos Rexin taidemuseossa 8.9.2019 saakka. 

PAROLA DEL GIORNO: arte contemporanea (f) = nykytaide


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa

Vastasyntyneestä kiukuttelijaksi - "kiukuttelu" on tärkeä etappi lapsen kehityksessä

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia