Ympäristökasvatuksen ensimmäinen hedelmä

Välimeren allas Helsingin SEA LIFEssä.
Lapset rakastavat luontoa. Rakkaus on heissä syntymän hetkellä jo sisällä, sitä ei tarvitse erikseen sinne laittaa, houkutella tai kaivaa esiin. Mutta kun lapsi kasvaa, rakkautta täytyy tukea ja vahvistaa. Liikkua luonnossa, kertoa luonnosta, näyttää itse hyvää esimerkkiä.

Pieni lapsi lähtee ulos millä säällä hyvänsä, jos aikuinen vain viitsii häntä ulkoiluttaa kaatosateessa ja pakkasessa.

Paras paikka lapselle on metsä - se voittaa kaikki ihmisen rakentamat hilavinkuttimet ja elämyspuistot.

Aivan pieninä kaikki kolme lastani ainakin ovat rakastaneet metsää yli kaiken. Kun ovat kävelemään oppineet, suunta on aina ensimmäiseksi ollut metsä.

Kerhoaikoina esikoiselle lempikerhopäivä oli koko kolmen kerhovuoden ajan keskiviikon metsäpäivä. Yhä vieläkin kun muistelemme kerhoaikoja ja sitä, mikä siellä oli parasta, hän mainitsee metsäpäivän. Se kun kuunneltiin mikä lintu laulaa, tarkkailtiin oravaa ja etsittiin ötököitä.

Kuopuksen kanssa käy usein, että lähdemme lähipuistoon, mutta sitten alkavat erimielisyydet:




Puiston sijaan hän haluaa koko ajan kävellä lähimetsässä eikä kuullakaan keinuista ja liukumäistä. Nyt kun hän on kaksi ja puolivuotias, ei tarvitse enää joka kerta raahata häntä itkun kanssa pois metsästä, sillä nyt hän jo ymmärtää kun sanon, että sinne päästään kyllä uudestaan. Kun hän oli pienempi, aina tuli itku kun piti lähteä puiston puolelle ja sen leikkivälineisiin.

Mihin sellaisia tarvitaan, hän tuntui ajattelevan, kun vieressä on tällainen upea seikkailukohde.

Myös viisivuotias keskimmäinen oli taaperona samanlainen, kutsuinkin häntä usein metsänpojaksi. Kolusimme lähimetsää sillä aikaa kun esikoinen oli kerhossa ja muuna aikana kolmistaan. Mökillä olo tietysti oli (ja on yhä) yhtä juhlaa, sitä ei tarvitse erikseen mainitakaan.



Olen huomannut, että lapsen luontainen metsänkaipuu hiljalleen hiipuu. Keskimmäinen viihtyy nykyään muuallakin kuin metsässä, ja kaksi-ja puolivuotias on tajunnut, että puiston leikkivälineissäkin on välillä ihan mukavaa. Mikä on tietysti ihan hyvä juttu, noin äidinkin kannalta että ulkoiluihin tulee monipuolisuutta. Mutta 1-2 -vuotiaan tiivistä metsäsuhdetta jää jotenkin myös kaipaamaan.

Pikku hiljaa lapset alkavat viettää yhä enemmän aikaa muissa puuhissa kuin metsäleikeissä, he jopa saattavat sadeilmalla sanoa kun ulos ollaan lähdössä, että ei äiti tällaisella ilmalla, leikitään mielummin sisällä. Ja silloin kolkuttaa huono omatunto: mistä he ovat tuon fraasin oppineet, elleivät minulta, joka olen sen liian monena sadepäivänä päästänyt suustani.

Mihin katosi se pikku taapero, jolle ulos luontoon meno oli se elämän ihanin juttu, satoi tai paistoi?

Se katosi vanhempiensa mukavuudenhaluun ja luontosuhteen ylläpitämisen unohdukseen. Jos en vie lapsia joka päivä sinne metsään minne he haluavat, he alkavat löytää muuta tekemistä tilalle.

Mutta ihan kaikkea ei toki ole menetetty. Vaikka annankin tässä aluksi ymmärtää, että tilanne olisi jotenkin huono, niin ei se ole. Liikumme edelleen paljon luonnossa, ja varsinkin parin kuluneen vuoden aikana olen alkanut panostaa siihen eri tavalla.

Käymme luontoreiteillä, erilaisissa luontokohteissa ja museoissa ja näyttelyissä, jotka liittyvät tavalla tai toisella luontoon. Aluksi se ei ollut tarkoituksellista, mutta kun olen alkanut katsoa taaksepäin, näen että kuin huomaamatta iso osa siitä mitä teemme, liittyy jollain tavalla luontoon.

Näyttelyiden ja muiden osalta se johtuu tietysti paljon siitä, että ympäristöasiat oikeutetusti ovat tapetilla tänä päivänä. Meitä herätellään näkemään todellisuus ja muuttamaan toimiamme, nyt kun viimein on alettu ymmärtää, millaista tuhoa ihminen on planeetallamme saanut aikaan ja saa yhä.

Osansa tällä yleisellä ympäristöherätyksellä on varmasti siihen, että vien nykyään lapsiani niin paljon luontoon, vielä enemmän kuin ennen. Mutta toisaalta lapset ovat myös ihana tekosyy siihen, että voi löytää oman luontosuhteensakin uudelleen ja tuoreena versiona. Voi luvan kanssa lampsia metsässä ja pelloilla lasten kanssa vaikka kaiken päivää.

Nuorempana olin hyvin ympäristötietoinen minäkin, mutta jossakin vaiheessa materialismi ja muut asiat saivat ylivaltaa ja melkein unohdin, että jokainen muovinpala jonka hankin, kiertää maailmassamme ikuisuuksiin asti.

Melkein unohdin, että olen kaikkein onnellisin, kun saan istua kannonnokassa keskellä metsää tai järven rannalla, juosta niittypoluilla tai oleilla kotipihalla, missä vain kunhan näen edessäni puita ja vihreää.



Nyt sen taas muistan paremmin, kiitos lapsieni. Lasten ansiota on myös se, että joutuu miettimään omia valintojaan ja sitä, millaisiksi ihmisiksi heidät haluaa kasvattaa. Opetatko, että kaikki roskat laitetaan samaan jäteastiaan vai lajitellaanko ne, totutatko heidät ostamaan turhanpäiväisiä muovitavaroita kuten hampurilaisravintoloiden lastenaterialeluja tai huonolaatuisia, jo ensi leikeissä rikkoutuvia leluja tai matkaamaan ympäri maailmaa lentokoneella elämysmatkojen perässä.

Opetatko heidät sulkemaan hanan tai valot silloin kun vettä ei käytetä tai valoa tarvita, kerrotko heille totuudenmukaisesti siitä, mistä liha tulee lautaselle ja ohjaatko heitä syömään enemmän kasvisruokaa kuin tehotuotettua, kärsimyksessä marinoitua lihaa.

Kerrotko heille, että me emme ole maailman herroja vaikka pitkään olemme niin luulleet, meillä ei ole oikeutta tappaa, alistaa ja tuhota muita eläinlajeja ja luonnon monimuotoisuutta. Että puheet maailmanherruudesta ja luomakunnan kuninkuudesta ovat olleet vain pitkää ja kohtalokasta harhaa.

Sanalla sanoen, kasvatatko heistä ympäristötietoisia vai en. Pyrkimys ainakin on itselläni kova, toivon että kasvatan, ja teen kaikkeni jotta lapseni osaisivat aikuisina tehdä ympäristön kannalta oikeita valintoja.

Ei nimittäin auta, että vanhemmat ovat ympäristötietoisia ja jopa askeettisia elämässään, jos he eivät opeta näitä asioita lapsilleen. Jos oppi ei siirry, niin käy juuri niin kuin lastenhankintaa ympäristösyistä vastustavat pelkäävät: jokainen uusi lapsi on planeetalle vain taakka hiilijalanjälkineen.

Hyvää ympäristökasvatusta on jo se, että pitää huolta lapsen luontosuhteesta. Kun jotakin oikein rakastaa, ei sitä halua tuhota.

Eilen kävimme keskimmäisen kanssa Sea Lifessa, se oli pitkään (yli vuoden!) ja hartaasti suunniteltu kohde, odotettu äiti-poika -ilta. Kuin sattumalta illasta tuli jälleen oivallinen ympäristökasvatuksen oppitunti. Tietenkin, olimmehan vedenalaisen elämän äärellä ja merien ja vesistöjen ääretön monimuotoisuus levittäytyi aivan silmiemme edessä.

Sea Lifen yksi tavoitteista on herätellä kävijöitä ympäristöasioissa. Merien muovittuminen, jäätikköjen sulaminen merenpinnan nousuineen, vesistöjen rehevöityminen, liikakalastus ja muut ihmisen aiheuttamat uhat ovat siellä esillä. Maapallosta 70 % on vesien peitossa mutta se on pelkkää ohutta kalvoa. Etenkin makean veden varat ovat hyvin pienet.



Ja miten mieltä lämmittikään huomata, että omalle pojalle monet noista asioista olivat jo tuttuja. Kun katselimme trooli- ja verkkokalastuksen haittoja käsittelevää näyttelykohdetta, jossa näkyi verkkoon tarttuneita kilpikonnia, rapuja ja muita sinne kuulumattomia mereneläviä eli sivusaalista, poika tuumasi että noin norpallekin saattaa käydä, jos käytetään mökillä verkkoja.

Ja muoviroskasta kun oli näyttelyssä puhe ja interaktiivisella tietoseinällä piti arvata kuinka kauan miltäkin roskalta vie aikaa ennen kuin meri sen hajottaa, poika ihmetteli vastaukset saadessaan (muovipussi 10-20 vuotta, muovipullo 450 vuotta, alumiinitölkki 200 vuotta, lasipullo miljoona vuotta), että miten niin kymmenen tai 450 vuotta, muovihan pysyy meressä ikuisesti ja kalat syövät sen.


Hän oli ihan oikeassa, minäkin ihmettelin vastauksia jotka kertoivat muoviroskien hajoavan kymmenien tai satojen vuosien kuluessa. Siitä saattaa tulla tunne, että sittenhän ongelma on rakennut, kun ne hajoavat.

Niin, hajoavathan muovit, mutta pysyvät siellä silti tai sitten päätyvät ravintoketjuun, mikroskooppisen pieninä mikromuovihiukkasina, ja sehän se tässä ongelman juuri on, sen lisäksi tietysti että hait ja kilpikonnat saattavat luulla muovopussinriekaleita meduusoiksi ja muuksi syötäväksi ja tukehtuvat niihin.

Pidin Sea Lifessa käynnistä kovasti. Lapsikin piti, valtavasti. Vietimme siellä aikaa melkein neljä tuntia, kiersimme näyttelyn kahteen kertaan ja eräs työntekijä oikein kommentoi sitä miten hyvin paikalla viihdymme.



Pysähdyimme joka altaan äärellä, ihmettelimme sähköankeriasta joka sai tuottamallaan sähköllä lamput altaan ulkopuolella vilkkumaan, ihastelimme piraijoita ja mietimme, mitä tapahtuisi jos altaaseen laittaisi käden, kokeilimme korallin pintaa, kauhistelimme tietoiskua joka kertoi, että joka  vuosi ihminen tappaa 10 miljoonaa haita (ja hait tappavat 10 ihmistä, kumpi onkaan se vaarallisempi laji...), seurasimme merisiilin ja meritähden ateriointia ja korvameduusojen värien vaihtumista ympäröivän valaistuksen mukaan niiden leijuessa akvaarion hämärässä.

Näimme sirokatkarapuja, merihevosia, meribasseja, pistepunahaita, kolmipiikkejä, suutareita ja sorvia, pikkuruisia pandakillejä joita elää luonnonvaraisena vain yhdessä pienessä lähteessä Meksikossa, myrkyllisiä siipisimppuja, ihanan pelottavasti valkohaita muistuttavia mustaevähaita (hait ovat poikani lempieläimiä), aivottomia (kirjaimellisesti) merivuokkoja, oikea- ja vasenkätisiä taskurapuja, tanssivia rauskuja ja yhden laiskanoloisen meritursaan. Ja paljon muuta.

Äärimmäisen uhanalaisia pandakillejä.
Kampameduusoja.
Niin paljon, että olisimme viihtyneet pidempäänkin, mutta sulkemisaika pukkasi päälle. Erityismaininta on annettava loistavalle henkilökunnalle. Ruokintahetket eri altailla olivat informatiivisia mutta rentoja, lapsi sai osallistua merisiilien ruokintaan ja Välimerialtaan ruokinnassa opas oli suorastaan loistavan paneutunut tehtäviinsä.

Lisäksi henkilökunta oli helposti lähestyttävää ja alkoi oma-aloitteisestikin kertoa altaiden asukeista, jos sattui kuulemaan mitä olimme pohtimassa.

Näyttelyn uloskäynti kävi nykyään tyypilliseen tapaan lelukrääsämyymälän kautta. Pehmoleluja, mukeja, kyniä, penaaleja, koruja, pikkueläimiä...lähes kaikki muovia. Ristiriita näyttelyn jälkeen oli räikeä. Olimme juuri täyttyneet tiedosta, että maailman meret ovat täynnä muovia, jos emme sitä aiemmin olisi jo tajunneet, ja nyt meille tarjottiin hylly toisensa jälkeen pullollaan muovia mukaan ostettavaksi.

Poika hypisteli muovihaita tuttu mä haluun tän -katse silmissään, kun mainitsin, että se on tehty muovista.

Lapsi laittoi hain heti takaisin. "Onko tämä muovia? En sitten haluakaan sitä."

Ei kiukkua, ei harmitusta, jollainen hänellä usein tulee jos ei saa toivomaansa. Nyt hänen halunsa olla ostamatta muovia oli aito ja vilpitön. Sisälläni läikähti ilo. Tämä oli ympäristökasvatuksen ensimmäinen selkeä hedelmä.

Löysimme myymälästä kivoja kiviä pojan kivikokoelman jatkoksi ja hainhampaita, joista hän oli erityisen innoissaan. Ihan oikeita hainhampaita! Mahtavaa, että kaiken muovikrääsän keskellä siellä myytiin sellaisiakin. Ne olivat oikein kivoja muistoja mukavasta päivästä - jotakin halusin pojalle ostaa, sen verran kulutusmyönteinen kuitenkin sentään olen ja uskon, että tavaroista kuten esimerkiksi kestävistä ja laadukkaista muovileluista on myös iloa.

Kunhan pitää huolen, etteivät ne päädy mereen.


PAROLA DEL GIORNO: educazione (f) ambientale = ympäristökasvatus














Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Vastasyntyneestä kiukuttelijaksi - "kiukuttelu" on tärkeä etappi lapsen kehityksessä

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia

Häviäjät nukkuvat, menestyjät heräävät kello 4.30?