Taidetorstaina Veden äärellä -valokuvanäyttelyssä - enää ei tuhlata vettä!

Luontokuvanäyttelyssä. 
Viikon taidepäivä eli (lähes)viikoittainen tapamme käydä lasten kanssa jossakin kulttuurikäynnillä osui jälleen torstaille. Suuntana oli luontovalokuvanäyttely Helsingin Kanneltalossa, Veden äärellä -niminen Luontokamerat ry:n toteuttama näyttely, joka kiertää tämän ja ensi vuoden aikana Suomea. Maaliskuun ajan se on ollut Kannelmäessä, tänään perjantaina viimeistä päivää.  Näyttelyn nettisivuilla voi käydä katsomassa, missä ja milloin näyttely on nähtävillä.

Kannattaa nimittäin käydä ja onneksi kävimme! Luontovalokuvaus on aina ollut suuri ihailun kohteeni, taidemuotona yksi suosikkejani. En lakkaa hämmästelmästä niitä taianomaisia yksityiskohtia, joita kuvaajat onnistuvat vangitsemaan. Ihmeellinen luonto jaksaa aina vaan ihastuttaa, ja suorastaan tunnen kuinka kuvia katsoessani sisälläni viiltää haikea kaipaus olla yhä osa sitä, minä luontoyhteyteni surullisesti kadottanut nykyihminen.

Ja sitten luontokuvat pistävät tietysti ajattelemaan sitä, mistä kaikesta me ihmiset olemme vastuussa. Erityisesti näitä ajatuksia heräsi eilisen näyttelyn äärellä, kertoohan se vesiluonnosta juuri luonnonsuojelun näkökulmasta ja tarkoituksena herätellä ihmisiä ajattelemaan maapallon ja  erityisesti suomalaisen vesiluonnon tilaa:



Tila ei nimittäin ole kaksinen, se selviää näyttelyä kiertäessä. Me ihmiset olemme onnistuneet pistämään lusikkamme ihan kaikkeen vesiluonnon kiertokulkuun liittyvään, ja yleensä erittäin huonoin seurauksin. Monet ylikehittyneiden aivojemme "neronleimauksina" syntyneet, taloutta ja tuontantoa kasvattamaan pyrkivät tekniikat ja keksinnöt eivät lopulta ole muuta kuin keino toisensa jälkeen tuhota luontoa aina vaan lisää.

Moneen asiaan on onneksi jo herätty ja luonnonsuojelutoimenpiteisiin ryhdytty, mutta paljon on vielä tehtävää. Lisäksi vanhat myrkyt kiertävät monin paikoin yhä vesistöissä ja esimerkiksi vanhat kaivokset voivat vaikuttaa lähiympäristönsä vesistöihin kymmeniä, jopa satoja vuosia.
Kanneltalo on puolen tunnin kävely- ja pyöräilymatkan päässä kotoamme.
Eilen ilma oli mitä parhain valokuvanäyttelyvisiittiin. 
Näitä asioita pohdimme lasten kanssa valokuvia katsellessamme. Luin lapsille ääneen valokuvien alla olevia tekstejä, joissa kerrottiin kuvassa näkyvään eläimeen tai maisemaan liittyvästä uhasta tai jo toteutuneesta haittavaikutuksesta. Reissusta muodostui oikein oivallinen ympäristökasvatuksen oppitunti!


Hiljaiseksi heidät veti, kun he kuulivat miten veteen heitetty muovi hajoaa lopulta pienenpieniksi hiukkasiksi, jotka keräävät itseensä myrkyllisiä aineita ja päätyvät käärmeiden, lepakoiden, kalojen ja monien muiden vesieläimiä syövien eläinten suuhun ja vatsaan. Ja myös meidän ihmisten suuhun. Siitä voi tulla kipeäksi ja joku eläin vaikka kuolla.

Ja että niin jokiravut, kotkat, rupikonnat, saukot kuin sudenkorennot kärsivät, kun ihminen saastuttaa luontoa.



Puhumattakaan kimalaisista. Pölyttäjien maailmanlaajuinen kato on huolettanut ihmisiä jo pitkään, ja näyttelyssä selviää, että kadon takana saattaa hyvinkin olla maatalouden käyttämät torjunta-aineet. Ne huuhtoutuvat pelloilta sateen mukana maaperään ja kasveihin tai kulkeutuvat vesistöön myrkyttäen kimalaisten, mehiläisten ja muiden eläinten juomavedet.

Vaikka lapset kimalaisia vähän pelkäävätkin, heidän tuli silti surku pikku pölyttäjien ja hunajantekijöiden puolesta, joiden täytyy kärsiä vain jotta meidän maataloutemme olisi tehokkaampaa.

 Mutta vaikka tämä tiedetään ja EU on kieltänyt pölyttäjille erityisen haitalliset neonikotinoidit jo vuonna 2013, Suomessa käytetään niitä edelleen! Tieto tuntuu ihan pöyristyttävältä, ja se on yksi monista samanlaisista pikku yksityiskohdista, jotka näyttelyn aikana selviävät ja paljastavat ihmisten välinpitämättömyyden.

Tiesitkö muun muuassa sen, että Suomenlahti kuuluu maailman miinoitetuimpiin merialueisiin ja että Suomen aluevesien pohjassa lepää yli tuhat öljyä sisältävää hylkyä? Öljy ja miinojen haurastuvat suojakuoret, jotka mahdollistavat ammuksen sisällön myrkyllisten ainesosien liukenemista veteen, ovat aikamoinen aikapommi syvyydessä.

Entä oletko ajatellut sitä, että karikkoisella, matalalla, talvella sääolosuhteiltaan haastavalla Itämerellä kulkee noin 2000 isoa alusta samaan aikaan, kaikkien pienempien alusten lisäksi, ja pelkästään öljyä sen laineilla kuljetetaan 165 miljoonaa tonnia vuodessa? Eihän kukaan piruja tahdo seinille maalata, mutta noiden tietojen valossa on onni ja ihme, ettei öljyonnettomuuksia tapahdu Itämerellä sen enempää.




Lisäksi näyttelyssä herätellään ihmisiä ajattelemaan esimerkiksi tiesuolauksen haittoja, suolan jota Suomessa syydetään teille 60 000 - 110 000 tonnia joka talvi. Teiltä maaperään valuva suola muodostaa uhan herkille pohjavesille ja voi nostaa niiden suolapitoisuutta. Jos kloridipitoisuus nousee, sen palautuminen luonnolliselle tasolle kestää tuhansia vuosia eli kyse on ihmiselämän mittakaavassa peruuttamattomasta ongelmasta.

Lasten näkökulmasta näyttely oli kuitenkin ennen kaikkea kiinnostavien ja kauniiden luontovalokuvien katsomista. Koko aikaa ympäristöhaitoista emme puhuneet, vaan keskityimme myös nauttimaan upeista kuvista.

Monien kuvien edessä lapset viihtyivät useita minuutteja. Tytön suosikkeja olivat erilaiset maisemakuvat, pojan mielestä parhaita olivat rupisammakko-, karhu- ja kalakuvat. Kalaa syövä käärme sai molemmat vähän värisemään, se oli kuulemma ainut "yököttävä". Pienimmäinen sattui nukkumaan päiväunet näyttelysalin unettavassa hämärässä (valokuvat olivat esillä hämärässä upeasti loistavina ja erottuvina digiversioina), joten häneltä koko taide-elämys meni ohi.


Lopuksi puhuimme siitä, miten tärkeää on suojella ja säästää vettä. Sen voi tehdä jokainen, lapsikin, ihan pienillä asioilla:

- käydään suihkussa nopeasti, ei lotrata käsiä pestessä

- pestään täysiä koneellisia pyykkiä ja astioita

- käsitiskissä tulppa altaaseen

- ruokapöytään enemmän kasviksia ja vähemmän lihaa

- kierrätetään, ei tuhlata ruokaa, ei osteta tavaroita ja leluja, joita ei oikeasti tarvitse

Pieniä arjen tekoja, toivottoman pieniä, joskus tuntuu. Mutta pitää vain luottaa siihen, että kun tarpeeksi moni tekee, niin sillä alkaa olla vaikutusta. Ja ainakin tehdä se oma osuutensa!

Tietoisuutta maailman vesien tilasta siirrän lapsilleni erittäin mielelläni. Vaikka olenkin hankkinut peräti kolme lasta hiilijalanjälkineen, niin ainakin voi yrittää kasvattaa heistä ympäristötietoisia. Olen varma, että he ovat aikuisena meitä nykyaikuisia tiedostavampia ja viisaampia ympäristöasioissa.

Jo nyt on tapahtunut muutosta verrattuna 10-20 vuoden takaiseen. Lentomatkustamista on alettu vähitellen paheksua, ainakin jos se on täysin turhaa toiselle puolelle maapalloa huvimatkailua, kierrätys ei ole enää mitään pienen piirin puuhastelua vaan alkaa jopa olla outoa, jos ei kierrätä -  ja sitä lasten hankkimistakin on alettu jo arvostella ympäristövastaistena tekona.

Kun olin teini-ikäinen, en ajatellut vähääkään lentopäästöjä, hiilijalanjälkiä tai maailman makeanveden tilaa. Nyt niitä ajattelevat nuoretkin. Niin myös minä,  ja viimeksi mainittua aloin ajatella jo suhteellisen nuorena eli siitä lähtien kun matkustin parikymppisenä Israeliin ja vietin kesän töissä kibbutsilla. Näin siellä kaiken sen kuivuuden ja miten kaikkea kasteltiin keinotekoisesti, kotipuutarhoissakin sadettimet pyörivät yötä päivää. Miten vesi riittää, en voinut olla pohtimatta.

Paikallinen poikaystäväni oli henkeen ja vereen ympäristötietoinen, hän kertoi minulle paljon Israelin makeanveden vähyyden ongelmista ja ympäristön kannalta ristiriitaisesta hankkeesta, joka maassa oli meneillään suolaveden muuttamiseksi juomakelpoiseksi.

Ja siellähän se nyt on, 15 km Tel Avivista etelään, Sorekin suolanpoistolaitos, jonka ansiosta 70% israelilaisten kotitalousvedestä tulee merestä. Suolanpoisto vaatii paljon energiaa ja ilmaston lämpenemisen ongelmaa se ei vähennä, mutta ehkä se tulevaisuuden uhkakuvina maalailtuja makeanvedensotia vähentää.

Meillä Suomessa ongelmaa makean veden vähyydestä ei ole, emmekä aina varmasti ihan tajua onnekkuuttamme asiassa. Kunhan vielä osaisimme olla saastumatta tätä nestemäistä kultaamme, puhdasta makeaa vettä. Emmekä ainakaan tuhlaisi sitä.

Näyttelyn jälkeen huomaan, että hana sulkeutuu nopeammin kuin ennen, ja lasten kylpykin vaihtui eilen suihkuksi. Mietimme, että kylvyssä voisimme yrittää tästä lähtien käydä vain kerran viikossa eikä harva se ilta - se on yksi hyvä tapa säästää vettä.

Suomalainen käyttää vettä keskimäärin 150 litraa päivässä ja piilokulutuksena eli kuluttamiensa
 elintarvikkeiden tuotantoon kulunut määrä huomioon ottaen jopa 4000 litraa.

PAROLA DEL GIORNO: mostra di fotografie naturalistiche (f)= luontovalokuvanäyttely Ieri io e i bambini siamo andati a vedere una meravigliosa mostra di fotografie naturalistiche. 
= Eilen olin lasten kanssa upeassa luontovalokuvanäyttelyssä.








Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa