Äidit, käykää kampaajalla!

Koti kaaoksessa mutta tukka hyvin. 
Katselin tässä aamusella peiliin ja sen jälkeen kalenterista laskin, että edellisestä kampaamokäynnistäni on kohta kuukausi. Toinen pitäisi vielä kärvistellä, sitä useammin en viitsi mennä, vaikka mieli tekisi, toisin sanoen tyvikasvun pilkahdus näkyy jo ja sen mukana inhaakin inhemmat harmaat haivenet. Etenkin näin kevään korvilla, kun pipoaika on kohta takanapäin, sellainen näky peilissä ei todellakaan ilahduta.

Tiheät kampaamokäynnit ovat turhamaista minääni, sen myönnän. Elämäni ei kaatuisi, vaikka joutuisinkin elämään ilman hiusten värjäystä. Miksi sitten värjään hiuksiani? No koska olen turhamainen, tietenkin! Mutta ei pelkästään siksi, ja miksi turhamaisuuskaan ei välttämättä ole sitä mitä ensituntumalta vaikuttaa, siitä kerron tässä blogikirjoituksessa.

Ensin on todettava, että ei olisi joskus uskonut, että tähän pisteeseen eli värjäyskierteeseen hiuksineni joudun. Kukapa nuorena ja luonnostaan värikylläishiuksisena viitsisi ajatella edessä häämöttävää vanhenemista ja onneksi en sellaiseen nuoruuttani tuhlannutkaan.

Suhteeni kampaamoihin on ollut vähintään kaksijakoinen, ja nuorempana minua ei saanut kampaajan tuoliin oikein millään, monestakin syystä. Ensinnäkin olin huolissani, että kampaaja ylipuhuisi minut värjäämään hiuksiani, mitä en halunnut tehdä peläten niiden värjäyksessä muuttuvan huonokuntoisiksi hampuiksi. Nuorena sitä paitsi hiusten värjääminen oli minulle syntiä, ja sitähän pelkäsin kuin ruttoa.

Olin pitkään muutenkin huolissani, että kampaaja jotenkin onnistuisi pilaamaan pitkät, paksut ja hyväkuntoiset hiukseni. Kerran olikin lähellä:



Eräs ammattitaidoton kampaaja leikkasi hiukseni tökösti "kerroksittain" (eli edestä siks saks olkapäille ulottuviksi ja jätti takaa 25 senttiä pidemmiksi, eli siis suunnilleen T-kirjaimen muotoon)ja  tulkitsi pyyntöni luonnollisista aurinkoraidoista valkoisiksi 80-luvun palkkiraidoiksi. Onneksi seuraavan aamun hätäkorjaustoimenpiteet toisella kampaajalla tekivät lopputuloksesta siedettävän. Tosin vieläkin, lähes kymmenen vuoden jälkeen, joku kampaaja on sanonut, että valkoisista vetyperoksidi-raidoista on yhä havaittavissa vauriojälkiä jossain kohtaa hiusta.

Siitä opin tärkeän läksyn, jonka haluan nyt jakaa eteenpäin: Älä koskaan anna tuntemattomalle kampaajalle lupaa tehdä radikaalia muutosta hiuksiisi. "Vapaat kädet" voi antaa luottokampaajalle, joka tuntee hiuksesi paremmin kuin sinä itse, mutta ensimmäistä kertaa uuden kampaajan tuolissa istuessa on parempi testata taidot jollakin pienellä mutta ammattitaidon hyvin mittaavalla toimenpiteellä, kuten tyvivärjäyksellä tai latvojen leikkauksella (tämän viimeksi mainitun kun voi tehdä hyvin monella eri tavalla!).

Elämäni ensimmäinen kampaamokäynti tapahtui Oulussa. Kun isoveli meni naimisiin, vanhempani lähettivät minut siskoni kanssa kampaajalle. Olin silloin seitsemäntoista, erittäin ujo ja kiltiksi kasvatettu ja jo kampaamon kirkkaat valot, jännittävä musiikki, väriaineiden täyttämät hyllyt ja meikattuja kammattuja naisia esittävät jättijulisteet seinillä saivat sydämeni pamppailemaan. Se oli niin erilaista kuin mihin olin tottunut!

Kampaaja oli innoissaan takapuoleen asti ulottuvista hiuksistani ja sai niistä aikaan painavan, valtavan ja monimutkaisen lettinutturan, jonka pelkäsin jättävän morsiamen kampauksen varjoonsa. Olinhan juuri lukenut lehdestä, että häissä vierailla ei saisi koskaan olla näyttävämpää kampausta kuin morsiamella. Jännäsin häihin menoa superhienossa kampauksessani ihan toden teolla, mutta onneksi siellä huomasin, että kyllä sitä muutkin vieraat olivat kampaajalla käyneet. Eikä kukaan jättänyt kaunista morsianta hiuksineen varjoonsa, siitä ei ollut pelkoa.

Sen jälkeen kuluikin lähes kymmenen vuotta, ennen kuin istuin seuraavan kerran kampaajantuolilla. Syynä oli se, että olin kauhukseni löytänyt hiuksistani ensimmäiset harmaat jo kaksikymmentäviisivuotiaana. Kampaaja ehdotti raitoja, mutta päätin että tehdään samalla värjäys koko hiuksille ja leikataan vähän.

Niin alkoi vakituinen suhde kampaamoihin. Aluksi värjäsin hiuksiani harvakseltaan, harmaat pysyivät kurissa pari kolme kertaa vuodessa tyven värjäämällä. Siitä se sitten tiheni, sitä mukaa kun harmaita alkoi tyvestä puskea aina vain lisää.

Nykyisin käyn kampaajalla parin kuukauden välein, muuten ei tule mitään, vaan mummofiilis ja sitä kautta masennus puskee päälle joka kerta peiliin katsoessa. Lohduttaudun kuitenkin sillä, etten oikeasti vielä ole mummoikäinen, vaan aikainen harmaantuminen kulkee suvussani. Mutta siltikään en tahdo olla harmaapää, en vielä kolme-neljäkymppisenä. Tämä on ehdottomasti turhamaisin ominaisuuteni, enkä pääse siitä eroon vaikka kuinka yritän ajatella, että ulkoinen on vain pintaa tai että värjäyksessä minuun kenties imeytyy ties mitä hirveitä kemikaaleja.

Kampaamokäynnin jälkeinen fiilis on joka kerta niin hieno, että oikeastaan en siitä edes haluaisikaan luopua. On kuin viisi tai kymmenen vuotta iästä olisi äkkiä hävinnyt pois ja kaikki vaatteet näyttävät päällä hyvältä. Oi niitä aikoja, kun sellainen olo oli jatkuvasti eikä huonoista hiuspäivistä ollut tietoakaan.

Hiusten värjääminen ja ulkonäöstä huolehtiminen voi äkkiseltään tuntua pinnalliselta ja turhamaiselta, mutta kun tarkemmin ajattelee, niin ei se sitä ole. Kun ihminen voi hyvin ja on tasapainossa itsensä ja elämänsä kanssa, hän haluaa pitää huolta itsestään ja näyttää hyvältä paitsi peilistä katsottuna, myös muiden ihmisten silmissä. Kun taas masennus vaivaa, väsymys musertaa ja elämänilo puuttuu, ei oikein huvita itsestäkään pitää huolta. Kun on oikein masentunut, ei jaksa käydä edes suihkussa, saati että värjäisi hiuksia tai laittaisi huulipunaa.

Muistan itsekin esikoisen syntymän jälkeisiltä ajoilta, että oikein väsyneenä en jaksanut ajatellakaan kampaajaa. Sen kyllä huomaakin, kun katselee sen aikaisia valokuvia - tyvikasvu ulottuu korviin saakka. Kun sitten sain unirytmini vihdoin kuntoon (ongelma siis oli omat nukkumisvaikeuteni, vauva kyllä nukkui kuin unelma mutta minä valvoin vierellä!), marssin kampaajalle.

Ja poistuin sieltä uudestisyntyneenä. Muistan vieläkin sen tunteen, kun katselin hyvin leikattuja, juuri sopivalla värisävyllä värjättyjä hiuksia kotona peilin edessä. Mies tuli vauvan kanssa katselemaan uudella tavalla hehkuvaa äitiä, ja kyllä siitä hehkusta sai osakseen koko perhe!

Nykyisin olen sitä mieltä, että parhaita keinoja arjessa jaksamiseen on säännöllinen kampaamokäynti. Itsestään huolehtiva äiti on parempi äiti myös lapsilleen.

Kannustan kaikkia (koti)äitejä samaan: käykää kampaajalla! Takaan, että panostus maksaa itsensä takaisin iloisempana mielenä ja parempana arkena, olkoonkin että kotiäidin tuloilla kampaamokäynnin hinta voi olla todella kirpaiseva.

Itsekin vaihdoin kotiäidiksi jäädessäni melko nopeasti keskustan kampaamot ja niiden 160 värjäyshinnat lähiökampaamoihin, joissa värjäyksen saa puolella hinnalla tai allekin. Hintojen vertailu kannattaa, ja tietysti on tärkeää löytää hyvä kampaaja, joka osaa ammattinsa. Nykyisin käyn pitäjänmäkeläisessä R&M-kampaamossa (Konalantie 10), jossa tyvivärjäys maksaa vaivaiset 40 euroa ja jälki on todella hyvää. Tosin tämä melkein liian hyvää ollakseen totta -kampaamo lopettaa ensi kuussa toimintansa, harmi vain. Toivoa kuulemma on, että he avaavat pian jonnekin toisaalle - minä seuraan taatusti perässä.

Lopuksi vielä on todettava, että itsestään voi tietysti huolehtia monilla muillakin tavoilla kuin värjäämällä hiuksiaan. Kemikaalialtistuksen lisäksi värjäyskierteessä on muitakin ikäviä puolia, kuten esimerkiksi juuri rahanmeno. Mutta kampaamo toimiikin tässä kirjoituksessa ikään kuin esimerkkinä, jutun pointti on aivan muu: itsestään huolehtimisen tärkeys. Tapahtuupa se sitten kuntosalilla, lenkkipolulla, kynsistudiolla tai tavaratalon kosmetiikka- tai  vaateosastolla, tärkeintä on että jotain tapahtuu. Minä ainakin olen huomannut, että jaksan paljon paremmin mitä vain, lasten sairastelukierteet, kiukkukohtaukset ja lelukaaokset kodin joka huoneessa, kunhan pääsen välillä lenkille, hiukseni ovat hyvin ja käsilaukussa puikko lempihuulipunaa.

Me naiset emme saisi unohtaa itseämme, silloinkaan kun tulemme äideiksi ja elämme ns. ruuhkavuosia. Mikään, ei mikään tuo enemmän energiaa elämään kuin se, että jaksaa panostaa itseensä, käydä siellä kampaajalla ja sipaista vaikka sitä huulipunaa huulille!

Seuraavissa kuvissa olen juuri kampaajalta tullut, näkyy naamasta, eikö vain? =)








PAROLA DEL GIORNO: parrucchiere (m) = kampaaja Vado dal parrucchiere ogni due mesi circa per colorare la ricrescita. = Käyn kampaajalla noin kahden kuukauden välein ottamassa tyvivärjäyksen.

Kommentit

  1. Kyllä! Kampaajalla käynti piristää! Minullakin on huonoja kokemuksia kampaajista ja menen uudelle kampanjalle aina pelonsekaisin tuntein :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, uudelle kampaajalle meno on aina vähän pelottavaa, kun ei tiedä miten toinen tulkitsee toiveesi ja näkee tyylisi. Hyvästä kampaajasta kannattaa pitää kiinni, kun sellaisen löytää!

      Poista
  2. AI että, sulla on aivan ihanat hiukset! Mulla oli joskus kuparinpunaiset hiukset, mutta en jaksanut sitä värjäyskierrettä (värjäilin itse siis kotona). Nyt tuli pieni hinku lähteä kampaajalle hakemaan vähän väriä tähän muuten aika kulahtaneeseen lookkiin – taidan ottaa kopin sun vinkistä ja alkaa panostaa kampaajalla käynteihin! Niistä tulee vaan niin hyvä mieli pitkäksi aikaa, vaikka se vähän maksaakin.

    Tosi kiva blogi sullakin, jään myös seurailemaan! :)

    -Essi / Ikkunalaudalla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Essi sekä hius- että blogikehuista! Kampaamokäynti tosiaan tuo potkua arkeen! Kotivärjäystä en olekaan koskaan kokeillut, siinä tietysti säästäisi mutta olen aika onneton värisävyjen kanssa, en todennäköisesti osaisi valita itselleni oikeaa niin en ole uskaltanut. =)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia