Ikkunanpesun ihanuus ja monet muistot

Eikö näykin naamasta, että olen onnellinen?
Haluatko helpon siisteysvinkin? Pese ikkunat. Mikään ei kohota kodin siisteystasoa niin kuin kirkkaat, häikäisevän puhtaat ikkunalasit, ne antavat anteeksi imuroimattomat lattiat,  sotkuiset pöytätasot ja kaikenlaisen yleisen epäsiisteyden.

Meilläkin olohuoneen lattia on ihan täynnä leluja, sohvatyynyt putoilevat paikoiltaan ja pianon päälle on kertynyt vaikka mitä tavaraa, mutta ikkunat - ne ovat puhtaat, ja sen myötä yleisvaikutelma ei ole kuitenkaan sekainen.

Ihme juttu, mutta niin se vain on. Se on suurin syy, miksi pesen ikkunoita monta kertaa vuodessa. En ole mikään siisteysihminen enkä jaksa pitää kotia minimalistisena tai lähellekään sitä. Mutta ikkunat jaksan aina pestä!

On siihen toinenkin syy:

Ikkunanpesu on niin ihanaa hommaa. Ihan oikeasti, nautin siitä. Lastan liukuessa ja pesuaineen kadotessa sen kosketuksesta ikkunan pinnalta pääsen sellaiseen vapautuneeseen ja onnellisuudentapaiseen tilaan, että sitä on ihan vaikea selittää. Asia selittyy varmaankin ikkunanpesuhistoriallani, josta kerron kohta, ja kaikilla niillä muistoilla, joita minulla ikkunanpesusta on.

Mutta välineiden täytyy olla kunnossa, muuten ei tule mitään ja nautinto on silloin hommasta kaukana. Itse olen vannonut jo kohta kolmekymmentä vuotta metallivartisen vankan lastan, kunnon ikkunanpesimen, Fairyn ja vanhan kunnon talouspaperin nimiin. Niillä se paras jälki syntyy, testattu on. Sanomalehtipaperista tai muista pesuaineista ei ole mihinkään eikä niistä uusista villityksistä, jotka pesevät ja kuivaavat samalla pyyhkäisyllä.

Ikkunanpesijän parhaat välineet. Näillä tulee puhdasta!

Kokemusta minulla on. Olen pessyt ikkunoita suuren osan elämästäni. Aloitin alakouluikäisenä isäni mukana ravintolakoulu Perhon ikkunoiden pesijänä. Isäni oli Perhossa töissä varastonhoitajana ja jossakin vaiheessa 90-luvun alkupulta hänelle oli annettu kesäurakaksi koko koulun ikkunoiden pesu. Urakka säilyi perheemme kesätyönä aina vuoteen 2006 asti.

Lapsuuden kesiini kuului siis se, että auttelin isää ikkunapesussa Perhossa. Urakassa oli mukana milloin kukakin, sisarukseni totta kai mutta myös sisaruksieni ystäviä ja joku omakin kaverini joskus. Mutta päävastuu ja paras ammatillinen osaaminen ikkunanpesussa oli isälläni. Hän oli siinä työssä aivan suvereeni.

Muistan vieläkin, kuinka ihailin isän jäntevien käsivarsien liikettä kun hän heilutti pesintä ja lastaa isoilla luokkahuoneen ikkunoilla. Ja hän sai koko lasin kuivattua yhdellä katkeamattomalla lastanvedolla! Olisin halunnut olla yhtä taitava ja ketterä kuin hän, kun hän kiipeili ikkunalaudoilla ja itse kehittelemillään telineillä koulun valtavia päätyportaikkoikkunoita pestessään.

Välillä pidimme taukoa ja joimme coca-colaa opetuskeittiön pöydän ääressä tai toimistohuoneen nurkkauksessa. Tuoksui Fairylle, kostuneelle juuri ikkunoista pois pyyhitylle katupölylle ja avatuista ikkunoista kantautuvalle ulkoilmalle, yleensä oli kuuma koska oli kesä ja lihaksissa tuntui, että oli juuri kiipeillyt ja kurotellut tuntikausia ikkunalaudoilla.

Vuosien myötä roolini isän apurina kasvoi kasvamistaan ja viimeiset noin viisi tai kuusi vuotta suoritimme koko urakan kahdestaan. Siinä kasvoivat omatkin taitoni pikku hiljaa ja lopulta se oli isä joka katseli minun käsieni kaaria ja tasapainoiluani toinen jalka ikkunankarmilla, toinen tukipulpetilla, antoi ohjeen siellä, toisen täällä. Eikä sitten niitäkään enää tarvittu. Ja opin sen yhdellä vedolla ikkunan kuivaamisenkin, sen mikä on hyvän ikkunanpesutuloksen salaisuus.

Niihin ikkunanpesukesiin ja niiden välissä oleviin vuosiin mahtui paljon monenlaista. Niiden aikana kasvoin pikkutytöstä aikuiseksi, kirjoitin ylioppilaaksi, pääsin yliopistoon, tapasin italialaisen mieheni (hänkin kuului satunnaisesti ikkunanpesutiimiin joinakin kesinä, mutta luovutin hänen koulutuksensa suhteen melko pian - kaikilla vain ei ole halua oppia ikkunanpesijäksi!). Ehdin jo alkaa ajatella, että ehkä jonain päivänä saisin lapsen ja ottaisin ikkunanpesu-urakkaan vielä hänetkin mukaan.

Aina siihen  kesään asti, jolloin pesimme Perhon ikkunat viimeistä kertaa. Isällä oli pahaenteinen tumma läikkä otsassaan, syöpähoidot päällä ja hän eli meidän läheisten tietämättä saattohoitovaihetta, jonka lääkärit olivat antaneet hänen viettää vapaasti kotonaan. Mutta hän pesi silti kanssani niitä ikkunoita! Eihän hän paljon jaksanut, muistan kuinka huolestuneena seurasin hänen hengästymistään jo parin ikkunalasin jälkeen ja hoidin tietysti itse suurimman osan pesuista ja kaikki ikkunanavaukset ja -sulkemiset.

Jos isä olisi kertonut todellisesta tilanteestaan, en olisi ikimaailmassa uskaltanut enää ryhtyä hänen kanssaan sellaiseen urakkaan.

Mutta hän ei kertonut, ja vielä kerran hän kyhäsi omatekoisen telineensä ja kiipesi sille pesemään niitä valtavia päätyportaikkoikkunoita - se oli ainut asia joka ei minulta kaikkien harjoitteluvuosien jälkeenkään onnistunut, sillä pelkään niin paljon korkeita paikkoja.

Katselin sydän kurkussa, kuinka hänen nyt jo niin hauraan näköinen olemuksensa keikkui telineillä ja käsi, nyt jo sekin voimiansa pahoin menettäneenä, liu`utti lastaa lasin pinnalla. Pelkäsin, että hän horjahtaisi ja putoaisi ja kuolisi, en voinut kestää sellaista ajatustakaan. Että isää ei enää olisi.

Ei hän pudonnut, tietenkään,  eikä kuollut sinä päivänä, hänellä oli se kaikki keikkuminen ja ikkunanpesu jo niin verissä että hän teki sitä vaikka viimeisillä voimillaan. Mutta neljän kuukauden kuluttua siitä hetkestä hän sitten kuitenkin kuoli, eikä isää enää ollut.

En ollut kestänyt ajatustakaan hänen kuolemastaan, mutta nyt oli kestettävä se että se oli tapahtunut. Niin se aina menee, kuvittelun kestämiseen ei löydy voimia koska voi aina lakata kuvittelemasta. Mutta kun asia on tosi, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin löytää tavalla tai toisella voimat siitä selviämiseen. Ei se helppoa silti ole, itse ainakaan en ole toipunut täysin vielä tänäkään päivänä isän kuolemasta, eihän sellaista ikinä voi täysin unohtaa.

Mutta ikkunanpesutaidot minulla on yhä tallella. Joka kerta kun pesen ikkunoita ja haistan Fairyn tuoksun, mieleeni tulee häivähdyksiä ikkunanpesukesistä isän kanssa. Auringonpaisteesta joka paahtoi lasin läpi, Mechelininkadulta kantautuvista kesän äänistä kuten lokkien huudosta ja kadun vilinästä, ihanasta tunteesta että oli kesä ja kaikki sen myötä edessä,  ihan koko elämä.

Tänä keväänä olen jo saanut ikkunat pestyä. Nykyään minulla on hommassa apuna omat lapseni, ja heille olen vaivihkaa siirtämässä isältäni oppimaa ikkunanpesutaitoa eteenpäin. Hidastahan työ heidän kanssaan on ja jälki yhtä sotkua, mutta aina seuraan sitä yhtä heltyneenä. On ihanaa, että he ovat siitä niin innoissaan ja haluavat aina auttaa äitiä ikkunanpesussa. Joudun pesemään ja kuivaaman lasin uudelleen heidän jäljiltään, mutta ei se haittaa.

Olen vain sitä onnellisempi, mitä enemmän saan pestä ikkunoita!


Innokkaat apurini ikkunanpesussa.


Kyllä nyt on kirkasta! 



PAROLA DEL GIORNO: lavare le finestre = pestä ikkunoita Lavare le finestre è la faccenda domestica che mi piace di piu. = Ikkunoiden pesu on kotityö josta pidän eniten.

Kommentit

  1. Ihana muisto! <3 mutta kuka pesisi meidän ikkunat :D

    VastaaPoista
  2. Huomasin myös itse, että kaiken kesäpölyn jälkeen on ikkunat melkein ruskeat. Ajattelin kuitenkin tällä kertaa tilata ikkunanpesun, sillä ei mitenkään innosta tai kerkeä tällä hetkellä. Hauskaa, miten toiset ihmiset oikein nauttii siitä, että itse en todellakaan nauti siitä ollenkaan!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa