Neljänkympin kriisi ja elämää kuolemantuomion jälkeen

Tällainen tölkki jäi hyllyyn kun ei ollut papereita mukana.
Halusin muutama päivä sitten ostaa kaupasta lonkeron. Menin kassalle ja kaivoin pankkikorttia maksaakseni, kun minulta kysyttiin papereita. Anteeksi mitä? minun oli kysyttävä. Saisinko nähdä henkkarit, myyjä toisti. Eihän minulla tietenkään niitä ollut mukana, olin lähtenyt liikkeelle pikku kolikkopussukan kanssa ja ajokortti oli jäänyt lompakkoon.

En muista milloin minulta on kysytty viimeksi papereita alkoholiostoksilla. Olen aina ajatellut että jos ei muu, niin mahtava otsaryppyni kyllä paljastaa ikäni. Mutta nyt näköjään tuli myyjälle oikein kunnon iänmääritysvirhe. Olen 39, naurahdin. Joten minulla on kyllä ikää. Valitettavasti en voi kuitenkaan nyt myydä tätä, ymmärräthän. Sanoin ymmärtäväni, totta kai. Työtäänhän hän vain teki.

Tapaus lähinnä huvitti, mutta kun ajattelin vähän tarkemmin, tajusin että kai siitä tyytyväinen ja vähän otettukin pitäisi olla. Ei varmaan ihan jokaiselta nelikymppiseltä kysytä papereita alkoholiostoksilla. Välillä näitä tapauksia kuulee, mutta ne tapahtuvatkin joillekin harvoille ihmegeenejä omaaville iättömille ikinuorille tai huolellisen iän merkit piilottavan meikkauksen jälkeen. Itse olin liikenteessä kotilookissani, meikittömänä ja sen kummemmin ulkonäköön panostamatta. Värikäs halpahallikesämekko minulla sentään oli, ehkä se hämäsi ja sai aikaan illuusion alle kolmekymppisestä.

Tapaus sai minut taas ajattelemaan aihetta, jota olen viime kuukausina pyöritellyt päässäni väsyksiin asti. Nimittäin vanhenemista ja siihen liittyviä ilmiöitä, erityisesti yhtä niistä, jonka kourissa oikeastaan aika pahasti juuri nyt olen.

Olen kuullut siitä huhuja. Se tulee kaikille, minulle on sanottu. Se on kamala eikä sitä on vaikea välttää. Useimmille se tulee neljänkympin kieppeillä mutta myös viisikymmentä on potentiaalinen ajakohta. Joillekin myöhemmin, joillekin aiemmin. Joillekin harvoille ei koskaan, joko siksi että he kieltäytyvät koko elämänsä sitä ajattelemasta -  tai sitten eivät ehdi koska elämä jää niin lyhyeksi.

Puhun oman kuolevaisuuden tajuamisesta. Oh, kuinka olenkaan tyypillinen keskivertoihminen! Täytän ensi vuonna neljäkymmentä, ja kuin kellon ajastamana se on tehnyt tuloaan ja tämän kevään aikana iskenyt kunnolla päälle: ikäkriisi. Olen alkanut pohtia omaa elämääni ankarammin kuin koskaan - koko maailman huolien ja asioiden ohella, ja tullut siihen väistämättömään lopputulokseen, johon kaikki ihmiset aina päätyvät: tulen kuolemaan jonain päivänä. Elämä ei olekaan loputonta vaikka nuorena niin erehtyy ajattelemaan, tai jos ei loputonta niin ainakin aikaa on ruhtinaallisesti kaikille asioille, joita haaveilee tekevänsä.

Eilen seinästä kuului voimakasta sirinää: tämä kaveri se siinä siritteli. Nautin heinäsirkan
sirinän kuulemisesta yhä edelleen joka kerta kun sen kuulen, aivan kuten tässä vuoden
takaisessa tekstissä lupasin
Ilonhetki Villa Elfvikin luontoparatiisissa: se kuuluu sittenkin!

Ensin vuodet eivät kulu, et malttaisi odottaa että täytät kahdeksantoista ja sitten kaksikymmentä, ja kun joku kertoo olevansa neljäkymmentä tai viisikymmentäviisi, katsot häntä kuin muukalaista tai ikäloppua - sillä sellainen hän silmissäsi on.

Sitten sinulla on ne ylelliset, yhä vielä ajattomat kymmenen vuotta ennen kuin täytät kolmekymmentä. Sen jälkeen muutama huoleton vuosi, sillä kaikki pitävät sinua vielä nuorena sinut itsesi mukaanlukien ja maailma on monella tapaa yhä sinulle auki.

Mutta sitten alat lähestyä sitä, mikä on keskimääräisen elinajanodotteen puoliväli. Olenko elämäni puolivälissä, kysyt itseltäsi ja samaan aikaan sekä pelkäät että toivot niin. Ja jos olen, niin kummalla puoliskolla, huonommalla vai paremmalla. Ja suurin pelkosi ja aavistuksesi on, että ensin mainitulla. Ei ole väliä, onko sinulla hieno ura ja rahaa pursuileva pankkitili, pelko huonommasta puoliskosta istuu silti lujassa. Koska sinulla ei ole yhtä asiaa, sitä jonka arvoa ei voi rahassa mitata: nuoruutta. 

Olen koronan kanssa kököttänyt kotona kai jo niin pitkään, että päähäni on tullut aivan hassuja ajatuksia. Välillä minulla on tunne kuin olisin juuri tajunnut saaneeni kuolemantuomion. Sinulla on noin neljäkymmentä vuotta jäljellä jos kehosi kestää keskimääräisen ihmiskehon verran etkä jää auton alle. Mistä lie rangaistukseni on tullut, eikä tuomioon täyttöön panemisen hetkeä ole määritelty. Mutta sen kanssa on elettävä. Onneksi sentään vielä on aikaa, elämää kuolemantuomion jälkeen. Eikä se hassumpaa elämää olekaan, ei ole mitään syytä olla uskomatta että näin ei olisi. Ja hei, kysytäänhän minulta vielä papereitakin lonkeroa ostaessa, en kai vielä ihan haudan partaalla voi olla, haha.



Vakavasti puhuen olen joskus lapsiini liittyvien huolien ja menettämisenpelon takia ajatellut, että niin ihanaa ja täydellistä kuin äitiys onkin, pahimpina huolen hetkinä olisin melkein valmis antamaan sen kaiken pois. Miten vapauttavaa olisi pystyä valitsemaan uudelleen ja olla hankkimatta lapsia. En nimittäin hetkittäin ole varma, kumpi ottaa ja kumpi antaa enemmän: huoli ja kipu lapsen puolesta vai vanhemmuuden syvä onni. 

Viime aikoina olen tajunnut, että tämä sama tuskallinen ja lopulliselta vastaukseltaan tietenkin täysin selvä ajatusketju pätee myös elämään itseensä: niin ihanaa kuin elämä ajoittain onkin, jos saisin palata alkuun ja valita syntyäkö vai ei, saattaisin hyvinkin valita syntymättömyyden. Elämän kulumisen ja koko ajan lähestyvän päättymisen kestäminen tuntuu ajoittain ottavan enemmän kuin mitä elämän kauneus antaa.

Puhumattakaan kaikista niistä huolista ja vastoinkäymisistä, joita eteesi elämän aikana kasautuu. Ne vasta ottavatkin, mutta toisaalta, ah, toisaalta juuri ne vastoinkäymiset kristallisoivat elämän kauneuden. Minulle on joskus sanottu, että silmistäni näkee että niissä on surua. Voi, niin niissä onkin, olen vastannut. Mutta niissä on myös hyvin paljon iloa ja onnea. Suru on se pohja, joka ilon saa loistamaan; se on kuin lähde jonka pinnalla auringon valo väreilee ja moninkertaistuu ja valaisee lopulta kaiken.

Kuten lempirunoilijoihini kuuluva Kahlil Gibran kirjoittaa:

Kaikkivaltias Jumala loi sielun kauniiksi,
lempeäksi kuin aamutuuli,
tuoksuvaksi kuin kukat,
ihanaksi kuin kuutamo.
Hän ojensi sille ilon maljan ja sanoi:
 - Juo tästä vasta sitten kun olet unohtanut
menneisyyden
ja luopunut tulevaisuudesta.
Hän ojensi myös surun maljan ja sanoi:
- Juo tästä nyt, jotta käsittäisit ilon
merkityksen.

Kahlil Gibran, Temppelin portilla. 

Enpä olisi nuorempana uskonut että vanheneminen on näin vaikeaa. Jokaisen uuden rypyn huomaaminen. Tyvikasvu joka puskee harmaata. Ikä joka kohta alkaa uudella numerolla. Typerä tyytyväisyys siitä jos myyjä kysyy papereita alkoholiostoksilla. Tietoisuus ettei mitään saa enää takaisin, ei vuosia ei muistoja, ja tuskin koskaan saa uutta mahdollisuutta valita. Iho ei kimmoisammaksi muutu eikä kudosten vanheneminen lakkaa eikä pelko, että parhaat vuotesi ovat takanapäin. Vaikka suurella todennäköisyydellä ne eivät ole, vaan elät niitä parhaillasi - et vain tajua sitä. Koska olet niin peloissasi ajatuksesta, että jotakin peruuttamatonta olisi jo ohi eikä toista tilaisuutta tule.

Se ottaa aikansa, että kaiken tämän hyväksyy. Mutta jossain vaiheessa se tulee, hyväksyminen. Sitten voi nauraa omalle neljänkympin (tai viiden, kuudenkympin) kriisille ja tajuta, että näin sen kuuluukin mennä. Kaikki me tämän vuorollaan käymme läpi ja olemme aina käyneet ja selvinneet siitä. 




Ja ennen kuin elämä päättyy, edessä on sittenkin vielä paljon hyvää ja kaunista. Neljäkymppisenä ei vielä pidä valittaa, vaan nauttia siitä että on vasta puolivälissä. Ja vaikka edessä olisi vain yksi päivä, ei pidä koskaan lakata arvostamasta sitä ja elämää, vaan antaa elämän hehkua itsessäsi ja kehossasi, sen jokaisessa solussa, ihorypyssä ja harmaassa hiuksessa ja ottaa elämän tarjoamat pienet ja suuret kauniit hetket lahjana vastaan varmoin, vapisemattomin käsin.

Elämä on käynnissä juuri nyt, nauti siitä ja tallenna kaikki tallentamisen arvoinen muistoina sisällesi. Sillä kun kuoleman hetki tulee, sanotaan, ihminen käy silmänräpäyksessä läpi koko elämänsä. Sillä hetkellä haluan nähdä paljon kaunista ja hyvää, iloa ja rakkautta, lapsen naurua ja käden joka tarttuu toiseen, huulet jotka sanovat: olet tärkeä, olet kaunis, olet rakas, kiitos ja anteeksi.

Lopuksi teemaan sopiva laulu, jota en ole pystynyt vähään aikaan lakata kuuntelemasta.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

"Kotihoidettu eskarilainen on osannut jo 2 vuotta lukea ja kirjoittaa." Varhaiskasvatuksen tai sen puutteen vaikutus kouluvalmiuksiin, onko sitä?

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Korona auttoi minut eroon makeanhimosta - mutta mitä se teki kropalleni ja mikä on saanut ihoni hehkumaan?