Metsässä, salaisella polulla jota ei muille kerrota

Poljen ruosteisella mummonpyörällä minkä pääsen, mutta silti pienimmänkin ylämäen kohdalla on noustava satulasta taluttamaan. Hiki kohoaa iholle, vaikka on pilvistä ja aika viileää. Mutta hien lisäksi iholla väreilee into: ohjaustangolla kolisee ämpäri. Olen menossa mustikkametsään.

Mikä voisi olla sinne parempi menopeli kuin tämä ikivanha polkupyörä allani. Tämä metsäreissu ei kasvata grammaakaan hiilijalanjälkeäni. Näin sen tulisi mennä, kaikkien elämän reissujen. Kiireettömästi omin voimin. Ja jos et ylämäissä jaksa niin sitten vaan nouset satulasta etkä välitä siitä, että matka hidastuu entisestään. Jossakin kyllä odottaa alamäki ja saat taas viilettää.

Sen salaisen polun kohdalla jota ei muille kerrota käännyn pyöräni kanssa metsään. Polku on kapea ja joudun pyörää taluttaessani tallomaan mustikanvarpuja niin että kumisaappaiden pohjiin liiskaantuu varmaan litran verran marjoja. Mustikkaa on kaikkialla, tekisi mieli pysähtyä heti poimimaan mutta mennään kuitenkin ensin syvemmille apajille, ehkä paluumatkalla sitten poimitaan nämä polun varren marjat.

Sitten se alkaa, kyykkiminen varvikossa nimittäin. Onko minulla muka joskus ollut alaselkävaivoja, jotka ovat estäneet minua laittamasta sukkia jalkaani tai laittaneet minut konttaamaan noustessani sängystä? Nyt kyykin asennoissa, jotka selkäsärkyaikoina olisivat olleet vartalolleni utopistista akrobatiaa, eikä tunnu missään. Korona, mitä kaikkea minulle teitkään, niin tämä eli selän tervehtyminen on ehdottomasti niitä parhaimpia asioita (lue aiheesta enemmän tekstistä Korona auttoi minut eroon makeanhimosta - mutta mitä se teki kropalleni ja mikä on saanut ihoni hehkumaan?)

Sisko on aiemmin käynyt tarkastamassa apajat ja on kertonut, että juuri täällä mustikkaa on paljon. Tällaiset asiat eli salaiset mustikkapaikat kerrotaan vain läheisimmille ihmisille, oman heimon jäsenelle, heille joiden kanssa jaetaan niin ilot, surut, salaisuudet kuin marja-apajatkin.

Sisko on aivan oikeassa. Ei tarvitse paljon poiketa polulta, kun löytää ensimmäiset kunnon marja-apajat. Niitä ei polulta asti näe, mutta sehän nyt on selvää, että sinisimmät mustikkamättäät ja elämän parhaimmat yllätykset ja kauneimmat maisemat eivät useinkaan näy polulle asti, vaan vasta niille jotka rohkeavat siltä astua sivuun ja löytää oman polkunsa.




Mustikoita! Niitä tosiaan on kaikkialla. Iskee vimmainen keräämishalu, tahto löytää ne mustikoista raskaimmat varvut ja sinisimmät mättäät. Kun sellainen löytyy, täytyn tyytyväisyydestä ja nautin katsellessani, miten mustikoita putoilee poimuriin. Alkukantainen ilo, tyytyväisyyttä aidoimmillaan. Poimurillinen toisensa jälkeen täyttyy. Ämpärin pohja on jo aikaa sitten peittynyt, kohta puolivälin täyttyminen alkaa lähestyä.

Siinä vaiheessa alan vähän jo hellittää. Totinen marjastaja ei tietenkään niin tekisi, mutta enhän sellainen olekaan. Tarkoituksenani on marjastaa sen verran, että saan mustikkaa muutaman mustikkapiirakan tarpeiksi ja jogurtinhöystemustikoiksi talven varalle: luonnonjogurttia, kourallinen mustikoita ja saksanpähkinöitä ja vähän hunajaa: insalata capresen eli puhvelinmaitomozzarella-tomaattisalaatin, mintulla höystetyn vesimeloni-fetasalaatin, uusien perunoiden ja savukalan sekä oliivien ohella ehkä parasta mitä tiedän.

Sitä paitsi olen aivan liian aisteillani kokonaisvaltaisesti elävä ja tunteva ihminen, että voisin jättää käyttämättä tilaisuuden pysähtyä hetkeksi keskellä hiiskumattoman hiljaista,  tuoksuvaa metsää. Yhtäkkiä tunnen sen kaiken ympärilläni: latvoista nousevan tuulen huminan, mehiläisten surinan niittynätkelmien keltaisissa kukissa, maasta nousevan kostean mullan tuoksun. Aiemmin päivällä on tullut sadekuuroja mutta nyt aurinko pilkistelee ja siivilöityy puiden oksien läpi aluskasvillisuuteen. Kimalainen kukassa kylpee valonsäteessä, samoin seuraavan kumpareen takana odottavat mustikkatertut. Valon ja varjon leikkiä metsän siimeksessä voisi katsella loputtomiin.


Samoin kuin kuunnella metsän hiljaisuutta. Alkukesän linnunlaulun jälkeen hiljaisuus on vähän outoa, haikeaakin. Nyt se taas on ohi, linnunlaulun aika, ja metsän hiljaisuus valmistelee meitä syksyn vielä suurempaan hiljaisuuteen, siihen loputtoman pimeään. Ennen kuin linnut taas laulavat, edessä on pitkä pimeä hiljainen kausi, ja juuri tänä vuonna en mielelläni edes halua ajatella tai tietää, mitä kaikkea se tuo tullessaan. Toivon, että jotakin hyvääkin eikä pelkästään yhä synkemmäksi käyvää koronauutisointia. Ja mitä tahansa tuleekin, vaikka tuskallistakin,  kuitenkin sellaista että jotain opettaa, vaikka sitten vaikeimman kautta.

Mutta mitä hyvänsä tuleekin, en halua tietää sitä etukäteen. Olenko siis viimeinkin oppinut elämään hetkessä? Kuka tietää, ehkä todellakin olen.

Ainakin juuri nyt elän hetkessä. Kyykin keskellä metsää ja tuijotan kumisaappaiteni kärkiin, joilla huomaan kävelevän pienen pitkävartaloisen ja -tuntosarvisen ruskean koppakuoriaisen. Mikä lie hapsenkakkiainen, poikani varmasti osaisi sanoa kuukausitolkulla ötökkäkirjoja luettuaan ja hyönteisiä tutkittuaan. Jokin sarvijäärä se varmasti ihan todella on, sen osaan minäkin jo lähes varmuudella sanoa, olenhan ötökkäkirjoja joutunut (tai saanut) lukea hänen kanssaan enemmän kuin koko tähänastisessa elämässäni yhteensä. Pikkupoikien äitinä oppii kaikenlaista uutta hyönteisistä ja monesta muustakin asiasta, johon ei aikaisemmin ole laittanut minkäälaista arvoa tai huomiota.




Kun vielä pari poimurillista on kerätty, on evästauon aika. Elämän parhaita hetkiä, saada jotain syödäksensä! Repussa retken aikana vetistyneet ja pehmentyneet juustovoileivät maistuvat sammalmättään päällä istuessa, metsäilmaa hengitellessä taivaallisilta, ja olin ollut ihan oikeassa valitessani juotavaksi lämmintä eli teetä termospulloon. Tauon aikana alkaa nimittäin sataa vettä, ja heti kun veren virtausta suonissa kiihdyttävä liike on lakannut, suomalaisen arvaamattoman kesäsään viileys hiipii iholle.

Puen sadetakin päälleni ja lämmittelen käsiä teekupin ympärillä. Sisko tarjoaa suklaata, ja vaikka se maistuu mitäänsanomattomalta (lue aiheesta teksti Oliivihimo - auttavatko oliivit koronasta toipumisessa?), syön pari palaa. Tunnustelen oloa: ei tule halua ottaa lisää. Se on siis edelleen poissa, sokerihimoni ja haluni syödä makeaa. Ihme joka jatkuu.



Tauko tuo uutta virtaa poimintaan ja kun löytyy vielä ehkä se koko reissun paras mätäs, saalis ämpärissä kasvaa. Marja on nyt sadekuuron jäljiltä märkää, mustikoita liiskaantuu poimuriin ja housut kastuvat kyykkiessä, ja yhtäkkiä huomaan että olen aika väsynyt. Reisiä pakottaa ja muistan, että kevään jäljiltä olen sittenkin vielä aika huonossa kunnossa. Nyt tiedänkin, mihin syksyn vapaahetkeni käytän: liikkumiseen. Minun on noustava tästä hävinneiden lihaksien ja huonon keuhkokapasiteetin suosta.

Päätämme lähteä kotiinpäin. Yhdelle iltapäivälle saalis on ihan riittävä, eikä tämä viimeiseksi marjaretkeksi jää. Ensi kerralla sitten enemmän. Nyt metsissä marjoja riittää. Mustikkaa tulee joka vuosi noin 184 miljoonaa kiloa (biologinen sato), josta on hyödynnettävissä eli järkevän matkan päässä tai muuten ihmisen saavutettavissa 64 miljoonaa kiloa. Siitä määrästä kerätään vain 11 miljoonaa kiloa. Ja tänä vuonna, niin monet sanovat ja itsekin sen olen nähnyt, on erityisen hyvä mustikkavuosi.

Paluumatka on alamäkivoittoista, pyörä viilettää alas itsestään ja jarruttelemaankin joutuu. Rukoilen että vanhan pyörän jarrut toimivat ja annan mennä kuoppaisella tiellä. Jos nyt tässä kaatuisin ja lentäisin pää edellä ilman kypärää pöpelikköön, olisi se ainakin onnellinen loppu. Olisinhan viimeiseksi teokseni saanut olla mustikkametsässä!

Selviän kuitenkin onneksi ehjänä kotiin asti, isken mustikat jääkaappiin sillä olen aivan liian uupunut jaksaakseni puhdistaa niitä nyt. Se saa odottaa huomiseen tai seuraavaan sateiseen päivään (joita ei näillä säärintamilla kauan tarvitse odottaa), silloin minulla on kaikki maailman aika puhdistaa mustikoita.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

"Kotihoidettu eskarilainen on osannut jo 2 vuotta lukea ja kirjoittaa." Varhaiskasvatuksen tai sen puutteen vaikutus kouluvalmiuksiin, onko sitä?

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Neljänkympin kriisi ja elämää kuolemantuomion jälkeen

Koronatestissä Jorvissa: "Pitkät testitikut ovat meiltä loppu." Näyttävätkö tartuntaluvut niin hyviltä, koska testaus epäonnistuu?