Helsinki by bike, pakon edessä välillä taluttaen - kotikaupunki uudesta näkökulmasta

Pyörätietä pitkin kohti merenrantaa.
Sadetta uhkaavat pilvet ylläni lähden polkemaan kotipihasta. Ilma on sakeana kosteudesta, ja kun poljen puiden reunustamia jalkakäytäviä, saan oksista niskaan vettä niin ettei tiedä onko se sadetta vai pelkästään puista putoavia pisaroita. Matalapaine tuntuu päässä asti painostavana tunteena, säryn alkuna. Vai särkeekö päätä siksi, että lapset eivät ole sadepäivänä muuta tehneetkään kun kinastelleet keskenään ja nostaneet vanhempiensa verenpainetta?

Mutta nyt kotiin jäävät lapset ja mies, tämä äiti lähtee pyöräilemään! Koita pärjätä, armas aviomies, ja pitää lapset erossa toistensa kimpusta. Lähdetkö huomenna pyöräilemään keskustaan, minulta kysyttiin edellisenä päivänä. Tietenkin lähden, vastasin. Silloin on aika lähteä ja tehdä asioita, kun on elämää jäljellä ja terveyttä tallella. Kolmen naisen porukassa suuntaamme siis kohti hyviä pyöräilyteitä ja Helsingin keskustaa. Kotihuolet jäävät taakse samalla sekunnilla.

Ensin ajamme hiekkateitä pitkin Munkkiniemeen, ohitamme kahvila Torpanrannan ja jatkamme siitä kohti Kuusisaarta, Lehtisaarta ja Lauttasaarta. Ilma uhkuu yhä sadetta, mutta sitä ei kuitenkaan tule pilvistä alas asti. Luotamme sokeasti sadetutkaan ja säätiedotukseen, joiden mukaan aamun ja alkuiltapäivän sateet ovat takanapäin ja iltaa kohden on tiedossa pelkkää poutaa ja lopulta aurinkoa.

Siltä ei juuri nyt tunnu, kun pisaroita putoilee puista jaloille ja iho on nousta kananlihalle vaikka kuinka polkee. Kosteus kerääntyy iholle ja muodostaa kylmän hien tuntuisen kerroksen sen pintaan. Mutta ei se haittaa, sellaiset asiat eivät tunnu missään kun on pyörä alla ja ympärillä häikäisevän upeita merimaisemia. Seurasaaren silta jää vasemmalle ja ohi, ja pyörät kiitävät Kuusisaaren, Lehtisaaren ja vielä pikkuisen Kaskisaaren läpi. Harmi kun pyörillä kuljetaan niin kovaa, mainitsen matkakumppaneilleni. Ei ehdi oikein nauttia maisemista samalla tavalla kuin juosten tai kävellen. Onneksi kauneimpien paikkojen kuten siltojen kohdalla voi kuitenkin pitää taukoja.

Kuva Kuusisaaren ja Kaskisaaren väliseltä sillalta.

Ensimmäiset merkit auringon pilkahduksista tulevat Lauttasaaren puolella metsäisellä osuudella, ja yhtäkkiä huomaamme että valo pilkuttaa metsää ja kimmeltää sadepisaroissa. On kuin lämmityslaite olisi hurahtanut käyntiin, ja yhtäkkiä olo on kuin trooppisessa sademetsässä; ei enää olekaan kosteaa ja kylmää vaan kosteaa ja lämmintä. Saman tien ihon kosteuteen sekoittuu hikeä.

Lauttasaaressa on myös ensimmäisen pysähdyksen aika. Juomme kahvit kahvila Mutterin terassilla, siinä ikonisessa Lauttasaaren sillan suojellussa maamerkissä. Ihmettelen sen viereen nousseita kerrostaloja, ei niitä siihen maailmanaikaan siinä vielä ollut kun vuonna yksi ja kaksi matkustin säännöllisesti Lauttasaareen 65A:lla siskon luokse kylään. Kaupunkikuvan muuttuminen on huimaa ja saa muistin pinnistelemään: millaista tässä olikaan, silloin ennen? Sitä ei muista hyvin enää, kun edessä on uusi maisema.

Mutteri-kahvila Lauttasaaressa.

San Pellegrino -vettä ja cappuccinoa.

Lauttasaaren Ruoholahteen yhdistävä silta on tietyön takia myllerryksessä, mutta selviämme sen yli ja pääsemme mantereen puolelle. Ruoholahdenkanavan kohdalla huomaan taas ihastelevani kotikaupunkia oikein olan takaa; nämä uudet seudut ovat todella onnistunutta ja kaunista kaupunkikuvaa. Pienen ohikiitävän hetken ajan mieleen tulee venetsialainen tuulahdus kanavan veden välkkyessä auringopaisteessa. Kahvila-ravintoa Faron ja etenkin sen meren ylle yltävän terassin kohdalla harmittaa, että juuri on pidetty taukoa ja päätetään, että tänne on ehdottomasti tultava joku toinen kerta.

Hietalahdenrannalla huomaa, että pilvisyys on muuttunut voittopuoliseksi auringonpaisteeksi. Länsisatamaan pysäköityjen veneiden kyljet kiiltelevät taivaalta tulevassa ja vedestä heijastuvassa valossa. Tuoksuu mereltä, tuulee, muttei liian kovaa. Havahdun huomaamaan, että lähtiessä orastava päänsärkyni on poissa, on ollut jo kauan.

Sukellamme pyörinemme hetkeksi kaupungin vilinään Telakkakadulle. Viimein sen päässä välkehtii taas meri ja työmaan täyttämän kadun hälinä vaihtuu taas rauhallisempaan menoon.

Näkymä Hietalahdenkadulta Länsisatamaan. 
Telakkakadun päässä näkyy meri.

Silloin puhkeaa rengas. Pamahdus kuuluu kauas korviini, sillä olen jäänyt hieman haaveilemaan ja jälkeen matkaseurastani. Apua, kuulosti ihan renkaan pamahdukselta, ajattelen ja toivon, että se olisi jonkun muun onnettoman rengas eikä kummankaan matkakumppaneistani.

Toivo on turha. Löydän matkakumppanini neuvottomina jalkakäytävän reunalta, toisella on eturengas tyhjänä. Voi ei, ei voi olla totta, miten voi sattua, onpas huvittavan huono tuuri! Oma tunneskaalani käy läpi kaiken tämän ja puhun ja elehdin sen mukaisesti, mutta sitten huomaan että huonon onnen varsinainen kohde eli se jonka rengas on puhjennut, matkamme teini-ikäinen, seisoo ilme peruslukemilla ja aivan rauhallisena paikoillaan.

Otat tämän ihanan rauhallisesti, huomautan hänelle varsin vaikuttuneena ja huomaan hillitä omaakin reaktiotani. Kukahan se tässä olikaan se järkevä aikuinen ja kuka tunteellinen teini? Mitäs tässä muuta voisi tehdä, hän vastaa ja kohauttaa hartioitaan. Huutaa ja höyrytä?

No, vaikka sitäkin. Ainakin minä juuri tein sitä, vaikka rengas ei edes omasta pyörästä puhjennut. Olisipa ihana olla yhtä viilipyttymäinen, ajattelen hetken ajan ja vielä monta kertaa reissun aikana, kun huomaan palaavani yhä uudelleen renkaan puhkeamiseen ja vuoroin manailevani huonoa tuuriamme, vuoroin sille nauraen. Juuri nyt piti renkaan puhjeta! Mutta kun tarkemmin ajattelen, pidän ehkä sittenkin oman reagointitapani. En osaisi olla ilman tunteideni näyttämistä, enkä haluaisikaan osata. En olisi enää minä, jos en niitä näyttäisi. Ja mitä elekieleen tulee, saan joskus kuulla olevani niissä italialaisempi kuin italialainen mieheni!

Yhdessä toteamme, että jos renkaan piti puhjeta, niin onneksi se puhkesi vasta nyt eikä esimerkiksi keskellä Lehtisaarta. Nyt olemme sentään jo Kaivopuistossa ja vaikka haave kotiin asti pyöräilystä täytyy nyt osan porukasta unohtaa, niin Rautatieasemalle asti saamme kyllä pyörät hyvin taluteltua. Kiirettähän ei ole.

Ei kun siis taluttamaan. Maisemat ovat juuri nyt upeita, koko matkan kauneimpia. Meri tyrskyää tuulessa ja aallot lyövät rantaan, hyväilevät rantakallioita ja rikkoutuvat aallonmurtajiin, aurinko kimmeltää levottoman meren yllä ja täyttää kaiken valolla.

Kaivopuiston rantaa.




Kahvila Mattolaiturin kohdalla huomaamme, että taivaasta on tullut melkein kokonaan sininen, joten ilman puolesta asiat ovat parhaimmalla tolallaan.  Suomenlinna häämöttää horisontissa ja kylpee auringonvalossa sekin, ohitse ajaa laivoja ja huvipursia, jossakin joku surffaa oudon näköisellä tuulialuksella. Ohitamme vastikään katkenneen Suomen korkeimman (150m) benjihyppytornin, siinä se roikale rätköttää eikä tällä tuulella tunnu yhtään oudolta, että se eräänä myrskyaamuna viime viikolla kaatui.

Pidämme toisen kahvitauon Ursulassa (vieläkö paikka on olemassa, niinkuin se oli joskus vuosikymmeniä sitten. Samoin ajattelen kun ohitamme viime aikoina surullisissa lehtiotsikoissa paistatelleen Kaivohuoneen, milloin se olikaan kun siellä joskus elämäni aamuhämärissä kävin) ja vaikka valitsemani tiramisú-jäätelö on tiramisujäätelöksi varmasti oikein hyvää, kaduttaa etten sittenkin valinnut vaikka oliivileipää. Saan jäätelön tuskin syödyksi sillä se on niin makeaa, ja katson lievän kuvotuksen vallassa kun matkaseuralaiseni syö berliininmunkkia, entistä yhteistä herkkuamme. Voiko makeasta pitämisen häviämisestäkin tuntea muka haikeutta? Tämä ei enää taida olla edes mahdollista, mutta silti se näköjään minulle on. (Lue aiheesta eli makeanhimon katoamisesta tekstit Korona auttoi minut eroon makeanhimosta - mutta mitä se teki kropalleni ja mikä on saanut ihoni hehkumaan?  ja Oliivihimo - auttavatko oliivit koronasta toipumisessa?)


Tiramisù-jäätelöä ja reissun toinen cappuccino kahvila Ursulassa.
Suomenlinna Kaivopuiston rannasta katsottuna.
Veneitä Kaivopuistossa.
Eteläsataman jälkeen Tuomiokirkko näkyy jo. 

Matka jatkuu Kaivopuiston arvokortteleiden läpi ja Eteläsataman kautta Esplanadille, ja yllättävän nopeasti se käy pyöriä taluttaenkin. Nyt ei ainakaan enää ole ongelmaa siitä, että vauhti olisi liian kova, vaan maisemista ja näkymistä ehtii hyvin nauttia. Sen sitä näköjään saa mitä tilaa.

Espalla porukkaa on niin tiiviisti että vähän hirvittää. Ihmiset ovat pakkautuneet Kappelin eteen kuuntelemaan jazz-konserttia, ja pujottelemme välistä toivoen ettei kukaan aivasta päälle. Rautatieasemalla muut pyöräilijät nousevat junaan rikkoutuneine renkaineen mutta minulla on vielä ruhtinaallisen paljon pyöräilyä edessä, matka kotiin. Ohi Töölönlahden ja Linnunlaulun huviloiden, siitä Pasilaa kohti. Hartwall-areenan ja Ison pajan kohdalla korona-ajan heikentämiä reisiäni pakottaa ylämäissä ja huomaan että nautin siitä tunteesta. Keskuspuistoa ohittaessa tie muuttuu alamäkivoittoiseksi ja on leppoisaa viilettelyä. Junanvarsireitti on suora ja nopea, se jatkuu Leppävaaraan asti eikä pyöräily kotiin asti kestä kauaa, ja se on suorastaan harmi.

Töölönlahtea.

Kotona minut vastaanottaa harmoninen hiljaisuus. Lapset ovat innostuneet askartelemaan ja keittiön pöytä ja olohuoneen lattia ovat sen mukaisessa kunnossa. Mies istuu tietokoneen ääressä ilmeisen rauhallisena hänkin. Päivän riidat ja huudot ovat hävinneet.

Illastamme feta-falafelsalaatilla, inkiväärinuudeleilla ja minä tietenkin myös oliiveilla, ja harmonia jatkuu koko illan nukkumaanmenoon asti. Lasten askartelu jatkuu hämärän tuloon asti emmekä miehen kanssa raaski sitä keskeyttää, kun niin hyvin sujuu. Päin vastoin, osallistumme askarteluun itsekin. Kesällä lapsetkin ehtivät nukkua sitten kun nukkuvat, kellonajoilla ei ole niin väliä.

Huomenna lähdet sinä pyöräilemään moneksi tunniksi, ehdotan miehelleni. Tuskin on parempaa tapaa tuulettua ja saada hyvä fiilis päälle. Varsinkin kun pyöräillessä näkee oman kotikaupunkinsa taas kerran uudessa valossa ja uudesta näkökulmasta, pyörän selästä (ja tässä tapauksessa myös pyörää taluttaen).



Näkymä Kaivopuiston rannasta.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Haluatko laihtua? Sairastu koronaan! (Oikeasti en suosittele...)

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Maskilla vai ilman? Ensimmäinen kerta kasvomaskin kanssa oli elämäni hikisimpiä kokemuksia