Kuin pääskynen taivaalla. Milloin ihminen on vapaa?

Iltataivas

Taas sataa! Toinen aamu peräkkäin, kun taivas valuu vettä. Katson olohuoneen ikkunasta kasvimaatani ja yritän olla iloinen siitä, että kesäkurpitsat ja persiljat saavat vettä. Eikö aina sanota, että asioista pitää kääntää esiin se myönteinen puoli?

Eilen illalla vietin pitkän tovin ulkona puutarhassa. Ilma oli päivän sateiden jäljiltä muuttunut raikkaaksi mutta myös ihmeen lämpimäksi, pilvipeite repeillyt yhä hahtuvaisemmaksi, ja sitten ilta-aurinko kultasi sen kaiken väreillään, niiden kaikilla sävyillä. Sitä oikeastaan jäinkin tuijottamaan, taivaan tuhansia värejä. Pilviä jotka muuttivat muotoaan, pienenivät ja kapenivat ja häipyivät lopulta kokonaan pois, mutta sitä ennen ne säihkyivät väreissä joita kukaan ihminen ei osaisi taivaaseen maalata ellei sellaista todeksi ensin näkisi.

Korkealla taivaalla liitelivät pääskyset. Mitä niiden korkealla lentäminen nyt tarkoittikaan, pohdin kuten sata kertaa ennenkin mutta en tälläkään kertaa muistanut. Joko korkea-tai matalapainetta, sadetta tai poutaa. Mutta säätiedotus kertoi, että seuraavana päivänä olisi niitä molempia.

Kello oli jo yli yhdeksän, sitten se lähestyi kymmentä mutta valo yhä täytti taivaan. Pääskyset liitivät edelleen siellä jossakin, niiden korkea viheltävä laulu kantautui suloisena korviini: kesän autenttisin ääni. Sitten niitä yhtäkkiä viuhui aivan katon korkeudella, aivan kuin ne olisivat päättäneet että nyt sai riittää korkealla lentäminen, palataan lähemmäs maan pintaa.

Vaikka hyönteisten perässähän ne lentävät, eivät muun. Pääskyset seuraavat hyönteisiä jotka liikkuvat ilmanpaineiden mukana. Kun pääskyset lentävät oikein korkealla, vallitsee korkeapaine jonka takia surviaissääsket nousevat jopa satojen metrien korkeuteen. Sitä se siis tietää, kaunista säätä, kun näkee pääskyjen liitävän kaukana kaukana taivaalla.

Matalapaine taas vaikeuttaa sekä lintujen että hyönteisten lentoa korkealla, ja ne pyrkivät lähemmäs maan pintaa. Jos näkee pääskyn lentävän aivan maan pinnan tuntumassa tai järven yllä, tietää se lähes varmasti sadetta. 

Taivaan lintujen lentoa katsellessa voi helposti tuntua siltä, että ne ovat vapaita kuin - taivaan linnut. Itsekin ajattelen mielelläni niin,  ne ovat vapaita sieluja jotka lentävät minne tahtovat ja mahdollisesti myös kantavat mukanaan viestejä ja muiden ihmisten sieluja (kuten olen kirjoittanut postauksessa Mistä tulit, punarinta, mitä viestiä tuot, kenen sielua kannat? )

Mutta ovatko ne vapaita? Pääskysethän seuraavat orjallisesti hyönteisten liikkeitä, niiden koko olemassaolo on ohjelmoitu etsimään ruokaa poikasilleen. Ne lentävät tuhansia kilometrejä joka vuosi lisääntymään tänne kesällä yltäkylläisen valoisaan pohjoiseen vain siksi, että niillä on vuorokaudessa enemmän valoisaa aikaa ruokkia poikasiaan. Niiden elämässä ei ole muuta kuin pesintä, eikä niiden liitely taivaan korkeuksissa ole vapaata hupia vaan totisinta työtä, olemassaolon taistelua ja pesässä odottavasta poikueesta huolehtimista.

Tätä seurasimme lasten kanssa läheltä heinäkuun alussa mökkiviikollamme Saimaan rannalla, saunamökin katonrajaan pesänsä tehneet talitilaisen loputonta lentämistä pesään ötökkä suussaan ja suu tyhjänä sieltä pois. Istuimme pitkät tovit portailla aivan pesän lähellä katsomassa, kuinka emolintu puikkelehti pesään, ei koskaan lentänyt sinne aivan suoraan vaan muisti joka kerta pysyä ovelana vihollisia varten. Meitä se ei kuitenkaan pelännyt vaan sukelsi pesään katsojista välittämättä.

Poikaset piipittivät lakkaamatta silloinkin kun emo ei ollut paikalla, mutta kun emo sukelsi pesään, vaimea piipitys muuttui kiihkeäksi ja äänekkääksi. Joka kerta se nostatti hymyn lasten ja meidän vanhempienkin huulille. Nyt ne aina nälkäiset suut saivat taas ruokaa!  Vanhemmat eivät väsyneet ruokkimaan poikasiaan, niiden liike pesän ja metsän välillä ei hetkeksikään lakannut. Ne tekivät sitä mitä olivat syntyneet tekemään, niin kuin kaikki linnut aina ja kaikkialla tekevät. 

Oletko koskaan katsonut luontodokumenttia keisaripingviineistä? Niiden tekemät uhraukset poikastensa vuoksi ovat jotakin todella vaikuttavaa. Isäpingviinit lämmittävät poikastaan ja kärsivät viikkoja kylmää ja nälkää odottaessaan äitipingviiniä takaisin ruuanhakumatkalta. Ja sitten ne vaihtavat osia ja on äitipingviinin aika kärsiä ja odottaa ja toivoa, että puoliso selviää pitkästä vaivalloisesta matkasta hengissä. Sen jälkeen kun ne ovat saattaneet poikasensa alulle, ne tuskin näkevät toisiaan. Ja voin vaikka vannoa, etteivät ne silti valita. Ne tekevät sitä, mitä ne ovat syntyneet tekemään: olemaan pingviinejä.

Ovatko ne siis vapaita? Mikä tekee linnusta vapaan? Sekö että se saa lentää ja toteuttaa vaistojaan, eikä joudu esimerkiksi häkkiin tai menetä siipiään? Jos olemassaoloosi on ohjelmoitu että sinun täytyy pesiä ja huolehtia poikasistasi, etkö olekin vapaa juuri silloin kun voit toteuttaa näitä asioita? Eikö se ole vapaa, jonka vaistojen mukaista lentoa ei kukaan tai mikään kahlitse - paitsi juuri ne omat vaistot, joita ei kyseenalaisteta?

Jos linnulle sanottaisiin: et saa enää lentää etkä ruokkia poikasiasi, se ei olisi enää vapaa. Siltä olisi viety sen elämän tarkoitus ja mahdollisuus toteuttaa perimmäisiä vaistojaan.

Minussa on paljon lintua tässä asiassa. Olen ollut onnellisimmillani, kun olen kantanut, synnyttänyt ja ruokkinut lapsiani ja kun heitä yhä kannan ja ruokin. Siinä on jotakin hyvin rauhoittavaa: tätä olen luotu tekemään, tätä vaistoni kehottavat minua tekemään, eikä vapaus valita ahdista minua silloin, kun huolehdin jälkikasvustani; eihän ole vaihtoehtoja. Emot huolehtivat poikasistaan, se on niiden elämän tarkoitus. Juuri se vaihtoehtojen puute tuo vapauden.

Eläimetkin huolehtivat jälkikasvustaan, tuhahti edesmennyt isäni jos kuuli esimerkiksi jonkun perheenisän jättäneen perheensä. Miksei muka ihminen sitten siihen kykenisi; eikö hänen tulisi vain olla onnellinen, että luonto on järjestänyt hänen elämälleen tarkoituksen poikasten hoitamisen muodossa. 

Joskus toivoisin näkeväni omissa silmissäni
vähemmän kaipausta ja enemmän vapautta.

Ihmistä ei ole luotu lentämään, mutta silti me niin mielelellämme lentäisimme. Katselemme lintuja ja ajattelemme, että linnuilla on kaikki maailman vapaus. Kun syksyisin näen hanhiparvien kaakattavan yli kotipihan, tunnen aina sanomatonta haikeutta, suruakin. Niiden lähtö paitsi muistuttaa minua saapuvasta pimeästä syksystä, myös saa minut tuntemaan selittämätöntä kateutta niitä kohtaan siitä, että ne ovat vapaita lähtemään, lentämään valoisammille ja lämpimimmille maille. Että niillä on vapautensa ottaa ja lähteä, niitä ei sido eikä kahlitse täällä mikään.

Vaikka tietenkin niitä kahlitsevat lintujen vaistot, jotka pakottavat ne lähtemään joka syksy ja palaamaan joka kevät. Ne ovat itseään suurempien voimien vallassa, ne eivät voi olla muuttamatta koska ne ovat muuttolinnuiksi syntyneet.

Milloin ihminen sitten on vapaa? Jätän nyt laskuista ne buddhalaisuuden, stoalaisuuden ja monen muun uskonnollisen tai filosofisen suuntauksen opit, jonka mukaan vapaus seuraa mielihalujen sammuttamisesta ja tunteiden hillinnästä, kärsimyksen hyväksymisestä ja toisaalta myös mielihyvän (ja maallisen mammonan) tavoittelusta vapautumisesta sekä kaikenlaisen kaipaamisen lakkaamisesta, ja keskityn lintuihin joita eilen illalla niin pitkään kotipihan yllä kaartuvalla taivaalla seurasin.

Pääskynen lentää metsänrajassa.

Olisiko ihminen vapaa lentäessään kuin lintu? Kyetessään muuttamaan aurinkon ja lämmön perässä ja palaamaan sitten, kun valo taas täyttää maan? Niin on toden totta helppo sortua ajattelemaan, mutta eivätkö linnut lennä ja muuta maasta toiseen juuri siksi, että niiden vaistot sanovat niin, ilman että ne varsinaisesti itse valitsevat tekemisiään. Ihminen kuvittelee olevansa vapaa kun hänellä on vapaus valita tuhansista vaihtoehdoista juuri sen minkä ajattelee olevansa itselleen se paras, mutta ennemmin tai myöhemmin hän huomaa kuitenkin valinneensa väärin. Tai ainakin kuvittelee valinneensa väärin. Ja sitten kaikki alkaa taas alusta; on tämä niin vaikeaa kun on kaikki tämä vapaus valita!

Linnut eivät pähkäile tai pohdi tai tee valintoja. Ne ovat linnuiksi syntyneet ja siksi lentävät ja muuttavat. Ne eivät kysele itseltään: mitä minä tältä elämältä haluan, puhumattakaan siitä että alkaisivat valita itse. Ne eivät jatkuvasti kysele itseltään, olenko onnellinen ja olisinko jossakin toisessa paikassa kuin missä juuri nyt olen mahdollisesti onnellisempi. Ne ottavat vastaan sen linnunelämän ja asuinpaikan joka niille on annettu, eivät pohdi olisiko jossakin ehkä parempi, hienompi tai onnellisempi elämä, eivät kaipaa, valita tai kysy, lentääkö vai eikö lentää.

Eikö se lopulta olekin sitä suurinta vapautta?