Äidin kriisin ja ilon paikka: en olekaan enää lastenrattaiden jatke

Potkupyörällä liikuntapuistoon
Eilen tein jotain, mitä en ole pitkään aikaan tehnyt. Tarkemmin sanoen perjantain 6.3. jälkeen, jolloin matkustimme kuopus rattaissa junalla Talvipuutarhaan ja takaisin. Juuri ennen sairastumistamme koronaan ja poikkeusaikojen alkamista siis, ja sen jälkeen moni asia on ollut toisin. Kuten se, että en ole työntänyt lastenrattaita. 

Mutta eilen siis otin ne esiin varastosta, raivasin esiin polkupyörien ja potkulautojen takaa ja raijasin ulkoilmaan. Ne olivat pölyttyneet, näyttivät ikälopuilta (niin kuin ne ovatkin) ja kuin johonkin toiseen maailmanaikaan kuuluvilta. Korista löytyivät talvitumput, sormikkaat, pari pipoa ja fleece-peitto, talviajan perusvarusteita.

Kuopus katsoi rattaita kuin vierasta, tuohonko pitäisi muka istua, ja tarttui potkupyöräänsä. Oli selvää, millä hän halusi aikomamme matkan taittaa. Potkupyörällä hän on kevään ja kesän potkutellut silloin kun olemme jonnekin asfattiteitä pitkin kävelleet. Muilla ulkoiluilla eli etupäässä luontopoluilla ja metsäretkillä hän on kävellyt omilla jaloillaan, koko ajan pidempiä matkoja ja vähemmällä kantamisella. Ennätys on 5,5 kilometrin luontopolun kiertäminen hänen kanssaan, ja lyhyemmät, parin kilometrin lenkit menevät jo aivan sujuvasti.

Nyt kuitenkin teimme lähtöä parin kilometrin päässä sijaitsevaan liikuntapuistoon, ja koska mukana ollut, vuotta nuorempi kaveri istui rattaissa, ajattelin että on parempi pelata varman päälle ja ottaa rattaat mukaan mekin. Rattaissa istuminen voi alkaa tuntua houkuttelevalta ja potkupyöräily väsyttää, kun näkee miten kaveria vieressä niissä työnnetään.

Vaan eikö mitä. Kolmivuotias potkutteli perille puistoon ja sieltä takaisin ilman että edes huomasi koko rattaiden olemassaoloa. Työnsin tyhjiä kärryjä matkat molempiin suuntiin ja kun parkkeerasin ne kotipihaan, mielessäni käväisi että niinkö se tässä oli se viimeinen kerta.

Niin monta vuotta rattaidentyöntelyä takana. Kymmenen. Kymmenen! Monia vuosia, tuhansia kilometrejä, sateessa, tuulessa, auringonpaisteessa, joskus hikisenä, joskus kylmissään, hiekkateillä ja asfaltilla, milloin kiireen kaupalla, milloin rauhallisesti käyskennellen, milloin huolien helmoissa, milloin onnen vallassa, toisinaan täysin välinpitämättömänä tai niin väsyneenä ettei ole jaksanut edes ajatella, miltä tuntuu. 

Nukuttamistarkoituksessa, kauppamatkoilla, koiranulkoilutuksessa, kaupunkireissuilla, metsässä ja pelloilla. Shoppailuissa, ystäviä tapaamassa, esikoista harrastuksiin viemässä tai tuomassa, esikoulumatkoilla. Välillä ratasosa on vaihtunut vaunukoppaan ja sitten taas takaisin.

Koriin kaikki tarpeellinen, vaipat, kosteuspyyhkeet, varavaatteet, sateensuojat ja vesipullot, eväät ja lelut. Lisävaatetta kylmän varalle ja peitto tai pari. Jos kauppareissulla ollaan niin ostokset, kori ääriään myöten täynnä, kyllä aina vielä yksi maitotölkki sinne mahtuu. Ja pohja maata viistäen kotiin.

Lapset "lihaskuntotreenissä" liikuntapuistossa.

Pyörät ovat muuttuneet koko ajan ränsistyneemmiksi, kangasosat kuluneemmiksi, sillä emme kuulu niihin perheisiin, jotka ostavat joka lapselle uudet rattaat tai muutenkin, jos väri ja malli alkaa kyllästyttää. Kun ostimme punaiset Briomme kymmenen vuotta sitten, tiesimme ostavamme ne käytettäviksi loppuun asti, esikoisemme jälkeen toivottavasti vielä useammalla sisaruksella.

Niin onneksi ja suuren kiitollisuuden aiheeksi kävi eli rattaat ovat palvelleet esikoistyttären jälkeen myös kahta pikkuveljeä, ja viime vuosina rattaamme ovat  usein olleet, silloin kun paljon rattaita on ollut yhdellä koolla, tuliterien bookaboo- ja britax-armeijoiden keskellä se elämää nähnein kärry. Ja rattaamme ovat kantaneet jokaisen kolhunsa ja tahransa ylpeänä kuin juovikasvatsainen äiti raskausarpiaan. En ole olemassa siksi, että välttämättä miellyttäisin jonkun silmää, vaan siksi että minulla on syvempi tarkoitus: kantaa lasta. 

Olenko kävelevä lastenrattaiden jatke, olen kysynyt itseltäni monta kertaa näinä vuosina. On tuntunut, että ylivoimaisesti suurin osa suorittamastani kävelystä ja paikasta toiseen liikkumisesta olen suorittanut kädet rattaiden työntöaisassa, niin että joskus tuntuu että kehoni on salakavalasti kiertynyt kävelemään siihen asentoon, ja ilman rattaitakin kädet pyrkivät siihen, yläruumis lievässä etukenossa.

On tuntunut, että käsieni paikka on juuri siinä, rattaiden työntöaisalla leväten. Ja se on tuntunut juuri oikealta, hyvältä ja luonnolliselta. Jos vaikka olenkin rattaiden jatke, niin sitä juuri haluankin olla. Niin olen kaikki nämä vuodet ajatellut. Mitä minä käsilläni teen, mihin ne laitan, jos niiden ei enää tarvitse työntää rattaita?

Liikuntapuistossa virtaa riitti potkuttelun jälkeen vielä juoksuun ja kiipeilyyn.
Mitä enemmän lapsi liikkuu, sitä paremmin hän voi!

Eilen rattaiden työntäminen muutaman kuukauden jälkeen tuntui kuitenkin jo oudolta. Luonnolliselta ja tutulta, kyllä, mutta siltikin vähän oudolta. Vieraalta, unohtuneelta. Ja vähän hassultakin. Olen niin jo ehtinyt tottua kävelemään ilman, että käteni eivät tuntuneet aluksi löytävän paikkaansa työntöaisalla eikä kehoni hivenen etupainotteista asentoaan.

Eikä lapsi kertaakaan pyytänyt päästä rattaiden kyytiin. Hän tuntui unohtaneen niiden olemassaolon kokonaan, potkutteli vain menemään pyörällään minkä kerkesi ja minulla oli rattaiden kanssa vaikeuksia pysyä perässä.

Välillä pysähdyimme syömään vadelmia metsästä ja kävelytien pientareelta, meillä ei ollut kiire minnekään kuten ei nykyään enää juuri koskaan ole. Korona-aika ja nyt kaiken päälle kesä on vienyt viimeisenkin kiireen elämästämme, olemme siirtyneet jos mahdollista, vielä aikatauluttomampaan ja rennompaan elämänrytmiin kuin aikaisemmin.

Menemme sinne minne ehdimme ja jos emme ehdi, ei voi mitään eikä haittaa. Ilman rattaita on usein hitaampaa, sillä lapsen jalat vievät siihen suuntaan ja siihen tahtiin kuin lapset jalat yleensä tahtovat tehdä eli ennakoimattomasti ja ilman ajantajua. Se tarkoittaa pysähtelyä, ihmettelyä, koukkausta kivan polun tai kiinnostavan kohteen kautta, ja onni onkin, ettei silloin ole aikatauluja. Voimme pysähdellä ja hidastella niin paljon kuin haluamme.

Kun lapsen iskee rattaisiin, tarkoittaa se sitä että mennään aikuisen vauhtia. Eli yleensä kiiruhtamista ja kiivasta tahtia. Nopeasti nyt, muuten myöhästymme bussista tai tapaamisesta, päiväkodista tai työstä.

Ilman rattaita kaikki hidastuu, varsinkin kun kyseessä on vasta kolmevuotias lapsi. Matkat ja etäisyydet saavat uuden perspektiivin, samoin kuin koko aika ja maailma. Kun lähdemme luontopolulle, kahden kilometrin matkaan saattaa kulua mitä vain kolmen vartin ja kolmen tunnin välillä. Pientä lasta ei voi hoputtaa kävelemään, tai hänet saattaa löytää makaamasta maasta ja ilmoittamasta, että hän ei kävele enää metriäkään.

Siinä on aikuisella oppimista. Päästää irti kiireestä, aikatauluista. Pysähtyä tunnistamaan ohi lentävää lintua tai tien varren puita. Kuuntelemaan jyrinää, joka jostakin kaukaa kuuluu. Onko se tuuli, onko se ukkonen, vai sittenkin jostakin pihalta kantautuva työkoneen ääni, tai mikä parempaa, jättiläisen mahan murinaa?


Eilinen kävely liikuntapuistoon ja takaisin tyhjin rattain meni lopulta oikein jouhevasti ja ilman pysähdyksiä, jos ei vadelmansyöntitaukoja lasketa. Potkupyörällä kolmevuotiaskin on nopea, oi hän todella on! Kohta jo vuoden potkuttelun jälkeen tasapaino on täydellisesti hallussa ja pyörä viilettää eteenpäin sellaisella vauhdilla, että hyvä jos kävellen perässä pysyy. Koiravanhuksemme kanssa emme pysykään, vaan on jatkuvasti pyydettävä lasta odottamaan, kun Nera ei jaksa juosta.

Retken jälkeen parkkeerasin rattaat takaisin varaston perukoille. Milloin lie ne sieltä enää otan, liekö milloinkaan, ajattelin vähän haikeana. Jokin aikakausi elämässäni on nyt lopuillaan, ellei kokonaan ohi. En enää olekaan lastenrattaiden jatke, olen oma itsellinen kävelevä olento ja näen, kuinka lapseni kävelevät vierelläni ja edelläni omin jaloin. Voiko sen kiitollisempaa näkyä ollakaan? He kävelevät omin jaloin. He eivät tarvitse minua enää työntämään heitä rattaissa, vaan pärjäävät jo ihan itse.

Liikuntapainotteisen iltapäivän jälkeen uni yllätti pienen kolmevuotiaan.
Pikku tirsojen jälkeen oli taas virtaa juosta ja hyppiä. 

Tajusin, että lastenrattaiden aikakauden päättymisestä saa kyllä olla haikea, mutta ennen kaikkea se on onnellinen asia. Lapseni kävelevät itse, he ovat kasvaneet niin kuin heidän tuleekin kasvaa ja heidän matkansa kohti omaa elämää on hyvässä vauhdissa. Juuri niin kuin sen pitääkin olla. Ja heidän kävelemisensä seuraaminen ja tukeminen, koko ajan kauempaa ja vähemmällä kädestäpitämisellä, on kaunein ja palkitsevin asia, joka ihmisen elämässä voi olla.

Vielä he tarvitsevat kättäni usein ja syliäkin, kun omat jalat väsyvät kesken luontopolun, mutta koko ajan vähemmän. Ja se on maailman ihanin ja haikein asia yhtä aikaa. Jos minun yhä tarvitsisi työntää heitä, tarkoittaisi se että jotakin heissä olisi kehittynyt epänormaalisti. (Lue tästä aiheesta tekstini, joka käsittelee raskauden aikaista häkämyrkytystä ja pelkojani kuopuksen terveydestä: Savusauna, raskaus ja häkämyrkytys: ainekset pahimpaan painajaiseeni)

Kolmevuotias on tietenkin vielä sen verran pieni, että toisinaan hän saattaa tarvita rattaita. Ehkä joskus niitä vielä käytämmekin. Mutta ainakaan tällä hetkellä meillä ei elämässä ole mihinkään niin kiire, että minun olisi pakko työntää rattaissa pienintäkään, kuitenkin vasta kolmevuotiasta. Voimme liikkua paikasta toiseen heidän tahdissaan, hitaammassa tahdissa, siinä jossa on aikaa huomata kaikki kaunis ja ihmeellinen ympärillä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Haluatko laihtua? Sairastu koronaan! (Oikeasti en suosittele...)

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Maskilla vai ilman? Ensimmäinen kerta kasvomaskin kanssa oli elämäni hikisimpiä kokemuksia