Savusauna, raskaus ja häkämyrkytys: ainekset pahimpaan painajaiseeni
Siellä se siintää pusikon takana, savusaunamme. |
Jos olet raskaana ja haluat nauttia seesteisestä, huolettomasta raskausajasta, ei ehkä ole hyvä idea lukea tätä postausta. Mutta jos olet raskaana ja haluat vertaistukea omille peloillesi, tämä tarina voi auttaa sinua. Ja vaikka et olisi raskaana, voit lukea tämän kurkistuksena raskaana olevan naisen pään sisään, siellä velloviin monimutkaisiin ajatuksiin, jotka syntyvät kun tietää olevansa vastuussa jostakin niin ainutlaatuisesta kuin oman kehon sisällä kasvavasta ihmiselämästä.
Tarina alkaa siis savusaunasta. Hienosta, 1900-luvun alusta peräisin olevasta tummahirsisestä rakennuksesta, jollainen meillä on mökillä. Sen seinät ovat sisältä sysimustuneet, lauteet patinoituneet ja kiuas nököttää nurkassa ikiaikaisen näköisenä kutkuttaen mielikuvitusta siitä, ketkä kaikki sen ääressä ovat kyykkineet ja yskineet savusaunan lämmitystä aloittaessaan.
Siinä puuhassa täytyy olla nopea. Tuli on hyvä saada syttymään ensi yrittämällä, muuten on pulassa joka paikkaan nousevan savun ja häkäkaasujen kanssa. Hyvä sytytys menee jotakuinkin näin: kuivat puut, hyvät sytykkeet ja niiden oikeaoppinen asettelu, sitten tikun raapaisu ja voilà - jos kaikki menee putkeen niin tuli ahmaisee sytykkeet ahnaasti kitaansa ja tarttuu polttopuihin, alkaa kuulua tasainen humina ja tulen rätinä. Savu nousee viivasuorana mutta rauhallisena patsaana kattoon ja lattianrajassa voi varovasti jopa hengittää, sen ajan minkä sytyttäminen kestää.
Ja jos ei mene putkeen, tuli sammahtaa lupaavan alun jälkeen, joka paikka on täynnä silmiä kirvelevää, tukehduttavaa savua. Silloin on syytä juosta äkkiä ulos saunasta, tuulettaa ja yrittää uudelleen, sitten kun savu on sen verran hälvennyt että eteensä näkee.
Minulla on kokemusta molemmista. Kolme vuotta sitten innostuin opettelemaan savusaunan lämmitystä, se oli kesä jolloin vietimme mökillä paljon aikaa. Minusta oli ihanaa puuhastella saunanlämmityksen kanssa, valita sopivia kuivia polttopuita, tehdä sytykkeitä, miettiä siintymisaikoja ja häkälöylyjen ajankohtaa. Savusaunan lämmittäminen on kiireetöntä, hyvinkin puoli päivää kestävää toimintaa, jossa on aikaa ajatella monia asioita; se on kokonaan oma, osiaan suurempi kokonaisuutensa.
Varmaan siksi jäin siihen niin koukkuun, tuona kesänä kolme vuotta sitten. Mutta en arvannut, että lopulta savusaunasta tulisi pahin painajaiseni:
Olin tuona kesänä raskaana ja tapahtui jotakin, joka muutti koko loppuraskauden. Epäilin saaneeni häkämyrkytyksen.
Tiesin, että häkä on sikiölle hyvin vaarallista, ja olin tavallista tarkempi sytyttäessäni tulipesää ja lisätessäni päivän mittaan sinne puita. Pidätin hengitystä joka kerta, kun kyyristelin saunassa lattiatasolla ja heittelin puita humisevaan tuleen.
Sauna oli täynnä savua kuten savusaunassa kuuluu olla, lattianrajassa vähemmän mutta sielläkin sitä oli, mutta vaarallisin eli häkä nousee ilmaa kevyempänä ylöspäin. Ajattelin siis olevani tarpeeksi varovainen.
Niin ehkä olinkin, mutta siihen en ollut varautunut, että erään lämmityskerran jälkeen jokin saunan loppuvalmisteluissa meni kai hiukan pieleen, ehkä olimme liian hätäisiä häkälöylyjen jälkeisen tuulettamisen kanssa tai siintymisaika oli liian lyhyt, mutta joka tapauksessa saunassa tuntui pistävää savunhajua, ja vaikka häkä onkin hajutonta, niin oikeaoppisesti lämmitetyn savusaunan ei tulisi haista savulle - savu voi kertoa häkäkaasujen mahdollisuudesta. Lisäksi kolme kahdeksasta saunojasta sai saunan jälkeen päänsäryn, minä heidän joukossaan.
Oloni oli todella outo heti saunan jälkeen: päässäni pyöri, korvissani soi, minusta tuntui etten saa happea vaikka kuinka vedin henkeä. Kävelin saunapolkua ylös mökille ja olin varma että kaatuisin kohta varvikkoon. Se tuntui erilaiselta kuin tavanomainen huippaus, jota kovien löylyjen jälkeen joskus olin tuntenut.
Mökissä istuin pirtinpöydän ääressä tinnitus korvissani, myös päätäni oli alkanut särkeä. Jalkani tärisivät ja koko ajan enemmän sen jälkeen, kun aloin netistä lukea häkämyrkytyksen oireista. Tämähän oli juuri sitä! Ja myös toinen saunoja valitteli päänsärkyä. Ajattelin 13. raskausviikolla kehittyvää sikiötä sisälläni ja olin varma, että tämä hetki muuttaisi elämässäni kaiken. Oli neljäs heinäkuuta, Yhdysvaltain kansallispäivä, yksityiskohta joka on typerästi jäänyt mieleeni ja jota ajattelin tuonakin iltana. Päivä jolloin elämäni ja syntymättömän lapseni elämä menisi pilalle.
Luin kyynelkalvon läpi puhelimen näytöltä tekstejä vaurioista, joita häkä tekee syntymättömälle lapselle ja näin edessäni uuden tulevaisuuteni: elämän monivammaisen lapsen äitinä. Poikasikiöille häkä aiheuttaa usein autismia, tyttösikiöille tyypillistä on kehitysvammaisuus, luin jostakin silmiini osuvalta sivustolta.
Aamulla myös mieheni valitteli päänsärkyä, tyypillinen myöhäisvaiheen häkämyrkytysoire, päättelin netistä yön ainana haalimillani tiedoilla. En voinut muuta kuin soimata itseäni tyhmyydestäni, jolla olin mennyt pilaamaan syntymättömän lapseni terveyden. Niin tyypillistä minulle, sotkea asiani näin hölmöllä tavalla, hankkiutumalla ajattelemattomuuden seurauksena kestämättömään ja vaikeaan elämäntilanteeseen, vammaisen lapsen vanhemmuuteen. Olin tuhonnut lapseni elämän!
Se mökkireissu muuttui silti ahdistusten viikoksi, näin kaikkialla vain kauhukuvia tulevaisuudestani. Oireeni olivat kuitenkin viitanneet häkämyrkytykseen, vaikka lieväänkin, ja jälkikäteen ajateltuna tilanteessa olisi ollut syytä soittaa ambulanssi paikalle. Nimittäin jos raskauden aikana herää pienikin epäilys häkämyrkytyksestä, tulisi välittömästi hakeutua hoitoon jotta mahdollinen häkä voidaan todeta verestä ja aloittaa hoito ja haittojen minimointi.
Miehelleni en kertonut mitään silloin enkä vielä pitkiin aikoihin, vasta kun vauva oli jo syntynyt kerroin kaiken. En halunnut, että hänenkin odotustaan alkaisi varjostaa se pelko ja huoli, joka minussa jo oli.
Mökkiviikko oli kuitenkin vasta painajaisten alkua.
Matkustimme kotiin sunnuntai-iltana, Helsingin päässä pysähdyimme ennen kotiin saapumista Kannelmäen Prismassa, se oli auki vielä siihen aikaan illasta kun olimme perillä. Lapset nukkuivat jo ja mies jäi heidän kanssaan autoon, minä lähdin kauppaan ostamaan muutamia tarvikkeita joita seuraavan päivän aamupalalla ja lounaalla tulisimme tarvitsemaan: appelsiineja, maitoa, tuoretta leipää, kananmunia, jauhelihaa.
Valtaisa Prisma oli siihen aikaan asiakkaista tyhjä, kello oli varmaankin jo yli yhdentoista. Oli outoa vaellella käytävillä ilman, että juuri kukaan tuli vastaan, ja yhä vieläkin päässäni pyöri häkämyrkytyksen painostava pelko. Olin nukkunut huonosti kaikki yöt sen jälkeen, en saanut nukuttua kaikilta ajatuksiltani. Olisiko minusta vammaisen lapsen äidiksi? Miten kykenisin ikinä elämään sen asian kanssa, että kaikki olisi minun syytäni, että olin pilannut lapseni elämän ennen kuin hän syntyikään?
Juuri niiden ajatusten keskellä kamppaillessani olin kompastua hedelmäosaston käytävälle parkkeeratun pyörätuolin pyörään. Nostin katseeni ja näin pyörätuolissa istuvan pienen ihmisen. Pyörätuolikin oli pieni, se oli vaaleanpunainen ja kukkakuvioin koristeltu, ja sen kyydissä oli muodottomaan asentoon lyhistynyt silmälasipäinen, ehkä noin kolmen tai neljän vanha pikku tyttö. Tytön kädet sojottivat molemmat eri suuntaan, pää nojasi olkapäätä vasten ja paksujen linssien takaa näkyivät tyhjyyteen tuijottavat silmät.
Tuntui etten saanut henkeä samalla tavoin kuin savusaunan eteisessä edellisellä viikolla. Niin, sellainenko hänestäkin tulisi, minun tytöstäni, jos kantamani lapsi olisi tyttö? Näinkö minulle nyt näytettiin, mitä se tulisi olemaan, että noinkin pieniä pyörätuoleja tehdään, että vammaisenkin voi pukea noin kauniisiin vaatteisiin kuin tyttö oli puettu?
Appelsiinit jäivät ostamatta, kun pakenin paikalta kassoille päin. Halusin vain kotiin, halusin nukkua ja unohtaa hetkeksi sen pakokauhuisen paniikin, jonka valtaan olin joutumassa. Ei, se ei saanut olla totta, en halunnut kantaa sisälläni vammautunutta lasta, mitä olinkaan mennyt tekemään.
Seuraavana päivänä suuntasin lasten kanssa leikkipuistoon. Minun olisi pakko jatkaa elämää ja rutiineja normaalisti, en voisi mitenkään jäädä rypemään pelkoihini. Puistossa kiinnitin melkein heti tulomme jälkeen huomiota naiseen, jota en ollut koskaan aikaisemmin lähipuistossamme nähnyt. Hänellä oli kirkuvanpunaiseksi värjätty tukka ja hän katseli minua ystävällisesti hymyillen aina kun satuin häntä katsomaan.
Ei aikaakaan, kun hän tulikin juttusille, esitteli itsensä Petraksi ja alkoi kertoa elämästään, kyseli ketkä olivat lapsiani ja minkä ikäisiä he olivat. Hän oli harvinaisen puhelias ja avoin, kuulin lyhyessä ajassa paljon hänen asioistaan, vaikeasta suhteestaan lapsensa isään ja avioerosta, uudesta työpaikasta ja harrastuksistakin.
Hän kertoi lapsensa olevan kuusivuotias mutta en nähnyt missään hänen kuvailemaansa poikaa, ajattelin että lapsi varmaan juoksi jossakin kauempana kavereidensa kanssa. Sitten kiinnitin huomiota muutaman metrin päässä pensaikossa kyykistelevään lapseen, hän oli ollut siellä jo pitkän aikaa ja olin luullut hänen kuuluvan piiloleikkiporukkaan, mutta nyt minulle alkoi valjeta.
Poika piirteli kyykkyasennossa kepillä maahan samaa kuviota kerta toisensa jälkeen, hän tosiaan oli aivan pensaikon keskellä ikään kuin piilossa, eikä se ollutkaan piiloleikkiä toisten kanssa. Petra huomasi minun katseeni kiinnittyneen poikaan ja sanoi hymyillen hiukan surumielisesti:
”Niin, tuo on minun Kasperini. Hän on sellainen, leikkii omia leikkejään.”
Ikään kuin olisi tajunnut, että hänestä puhutaan, poika keskeytti puuhansa ja hyppelehti äitinsä luokse, tarrautui tämän lahkeeseen ja katseli koko ajan jonnekin mistä ei oikein ottanut selvää. Petra kertoi, että Kasper ei puhunut sanaakaan, ei ollut koskaan puhunut. Hän eli omassa maailmassaan, ymmärsi sen minkä ymmärsi ja sen mukaan oli elettävä. Kävelemään poika oli oppinut nelivuotiaana, ja tukiviittomilla voitiin jo vähän kommunikoidakin.
Joskus tuli pahoja raivareita, mutta niistä onneksi selvittiin tyynyhuoneessa, luojan kiitos hän oli vielä pieni ja vähävoimainen. Vaikea autismi, Petra tarkensi. Lapsen isä oli jättänyt perheen saman tien kun oli kuullut diagnoosista, ja nyt tapeltiin elatusmaksuista.
Taas tunsin saman hapenpuutteen tunteen ja suhinan korvissani kuin edellisenä iltana kaupassakin. Katsoin äitinsä vierellä täysin omissa maailmoissaan olevaa lasta, näin äidin joka silitteli tämän käsivartta ja kertoi pojan haluavan enimmäkseen leikkiä apinaa ja nauttivan luonto-ohjelmien katselemisesta, pissaavan öisin vaippaan ja päivälläkin joskus varsinkin kun oltiin vieraassa paikassa. Rutiinit olivat tärkeitä, toistuvuus, tuttuus ja turvallisuus, silloin elämä oli vähän helpompaa. Ja sitten olivat tukitoimet, niitä ilman hän ei ehkä jaksaisikaan. Kerran kuukaudessa sijoitusperheeseen, jolloin äiti pääsi pariksi päiväksi hengähtämään.
Poika kuunteli kaikkea mitä hänen äitinsä sanoi mutta oli selvää, että hän todella oli jossakin aivan muualla, hän ei ollut tilanteessa läsnä, tai sitten hänen kaikki aistinsa olivat vain kietoutuneet sen tunteen ympärille, jota äidin silittävä käsi hänen iholleen aiheutti.
Niin, jospa kannoinkin sisälläni poikaa ja nyt minulle näytettiin, että tällainen hänestä tulee, elämä on sittenkin mahdollista tällaisenkin pojan kanssa, katso nyt miten hän on suloinen.
En voinut enää jäädä kuuntelemaan. En halunnut olla epäkohtelias mutta taisin kuitenkin olla, sillä jonkun tekosyyn varjolla vetäydyin keskustelusta pois, pakenin paikalta ja olisin halunnut purskahtaa itkuun siinä paikassa. Tämä kaikki ei voinut olla enää pelkkää sattumaa, jotakin minulle nyt yritettiin kertoa, minua valmisteltiin johonkin.
Tällä hetkellä savusaunamme on poissa käytöstä, sillä sen pahoin painuneita seinähirsiä suoristetaan. |
Ne ovat pyörätuoleja varten, ohi kulkeva leikkipuiston ohjaaja tiesi kertoa. Syvennykset olivat juuri sillä korkeudella ja etäisyydellä toistaan, että lasten pieni pyörätuoli siihen mahtuisi. Melkein jo hymähdin mielessäni, perin juurin alistuneena. Niinpä tietysti. Nyt pyörätuolilapsemmekin pääsisi leikkimään hiekkalaatikolla, mikä onni että juuri omassa lähipuistossamme oli tällainen asia huomioitu. Kaikki oli valmista ajattelemattomuuteni seurausta varten.
Yritin kaikin voimin päästä takaisin normaaliin arkeen, unohtaa edes hetkeksi pelkoni. Stressi ja huoli eivät tekisi nekään hyvään sikiölle. Yritin järkeillä ja joskus siinä onnistuinkin, että kaikista enteeltä näyttävistä oudoista tapahtumista huolimatta ei siltikään ollut kirkossa kuulutettu, että lapsemme todella oli vammautunut häkämyrkytyksessä. Ehkei minulla sitä koskaan ollut ollutkaan.
Ja vaikka olisikin, ehkä vahinko ei ollut ehtinyt tapahtua. Joskus vakavankin häkämyrkytyksen saaneet säästyivät sikiövaurioilta, olin lukenut netistä, olin lukenut sieltä kaiken mahdollisen ja mahdottoman hakusanoilla häkämyrkytys ja raskaus. Ja joskus taas pienikin määrä riitti vaurioihin. Ei ollut selvää kaavaa, jonka mukaan häkä vaikutti sikiöön ja asiat tapahtuivat, eihän elämässä muutenkaan koskaan ollut. Jotta selviäisin jotakuinkin järjissäni, minun olisi luotettava siihen, että olin selvinnyt pelkällä säikähdyksellä.
Epäilys jäi kuitenkin kutittamaan mieleen raskauden loppuun asti ja pitkään sen jälkeenkin. Ainahan raskaana olevat äidit pelkäävät, ovat huolissaan ties mistä sairauksista, joita vauvalla saattaisi olla, olin kokenut senkin edellisissä raskauksissa. Mutta tämä oli erilaista. Jos minun vauvani olisi vammainen, syy olisi yksin minun. Olisin aiheuttanut sen ihan itse, olin saanut päähäni mielettömän idean harrastaa savusaunan lämmitystä ja siellä saunomista raskaana ollessani, olin pilannut kaiken ja voisin vielä osoittaa päivän ja kellonajan, jolloin se oli tapahtunut. Miten sellaisen kanssa voisi koskaan oppia elämään.
Sitten eräänä tammikuun päivänä kuopuksemme syntyi. Synnytys oli maailman kaunein tapahtuma, hiljainen ja kaiken kivun keskellä nautinnollinen vesisynnytys. Poika syntyi veteen vaivatta, äidin ja vauvan välisen saumattoman yhteistyön tuloksena, ja alkoi heti syliin nostamisen jälkeen parkua ihastuttavan ponnekkaasti.
Hän oli syntynyt, häkälapseni! Niin häntä olin alkanut loppuraskaudesta mielessäni kutsua, mutta nimi oli hellittelynimi, siinä ei enää ollut mitään kielteistä. Ja kun sain hänet syliini, vahvistui se mikä jo raskauden aikana oli tullut ajatuksiin: olkoon hänellä mikä vaurio hyvänsä, hän on minun lapseni, rakastaisin häntä juuri sellaisena kuin hän on.
Vauvan ensimmäiset elinkuukaudet tarkkailin erityisen huolella hänen kehitystään ja ylitseni kävi suunnaton huojennus joka kerta, kun hän otti jonkun ikävaiheeseen liittyvän kehitysaskeleen. Ehkä hän sittenkin on ihan normaali, kyllä hän varmaan sittenkin on, luojan kiitos!
Kun vauva oli puolivuotias ja saavuttanut jokaisen iänmukaisen edistysaskeleen, kerroin viimein miehelleni, vasta nyt, sillä en ollut halunnut ujuttaa pelkoa häneen myöskään pikkuvauva-aikana. Olisit kertonut heti, miksi pidit kaiken sisälläsi, mieheni tietenkin syytti, mutta hiljensin hänet sanomalla, että usko minua, tein ihan oikein. Et halua tietää millaista se oli, parempi ettet tiedä.
En koskaan saa tietää, oliko minulla oikeasti häkämyrkytys tuolloin 13. raskausviikolla vai ei. Voi olla että oli, voi olla että ei, eikä asialla enää ole väliäkään.
Nyt häkälapseni on kaksi ja puolivuotias pieni ihminen, täydellinen ja ihana. Ja kyllä, hän on ihan terve, hänessä ei ole minkäänlaisia merkkejä kehityshäiriöistä. Joka päivä kun katson häntä, muistan arvostaa sitä että hän on terve, että kaikki kolme lastani ovat, että sellainen onni on kohdannut meitä.
Ja olen oppinut myös sen, että äiti rakastaa lastaan silloinkin, kun tämä ei ole ns.normaali lapsi. Joskus epäilin tuota kykyä itsessäni; olisiko minusta siihen, ei varmaankaan. Olin ylpeä ja uppiniskainen ihminen, halusin vain terveitä lapsia ja ajattelin, että vammainen lapsi olisi maailmanloppu. Nyt tiedän, ettei se olisi, olen oppinut yhden elämäni tärkeimmistä läksyistä.
PAROLA DEL GIORNO: intossicazione (f) di monossido di carbonio = häkämyrkytys L'intossicazione da monossido di carbonio è un avvelenamento causato da monossido di carbonio, potenzialmente mortale. = Häkämyrkytys on hiilimonoksidin eli häkäkaasujen aiheuttama myrkytystila, joka pahimmillaan johtaa kuolemaan
<3
VastaaPoistaKiitos sydämestä!
Poista