Laura Manninen: Kaikki anteeksi - Vangitseva kuvaus parisuhdehelvetistä

Suomessa tulee poliisin tietoon vuosittain noin 3500 puolisoiden välistä väkivaltarikosta ja 1600 entisten puolisoiden välistä. Näissä rikoksissa kuolee 20-30 naista vuodessa. Suomessa noin 30 % naisista on kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa nykyisessä tai entisessä suhteessaan.

Luvut löytyvät Laura Mannisen omakohtaisiin kokemuksiin perustuvasta esikoisromaanista Kaikki anteeksi (WSOY 2018), tarkemmin sanottuna sen tietokirjamaisesta epilogista. Kirja on erittäin henkilökohtainen kuvaus perheväkivallasta ja persoonallisuushäiriöisen kumppanin kanssa elämisestä. Mitään ei jätetä kertomatta, lukijaa ei säästellä ja se on oikein, sillä jos joku on kokenut nämä asiat itse ja silti selvinnyt, miksi minä en kestäisi lukea niistä?

Romaanin päähenkilö on nelikymppinen Laura, hyvin toimeentuleva työssäkäyvä nainen, jolla ei ole omia lapsia. Hän tapaa Mikon, komean, ihanan, kohteliaan ja rakkaudentunnustuksiin hukuttavan miehen, joka hurmaa kädenkäänteessä niin koko Lauran lähipiirin, kollegat kuin naapurin ynseän mummon, joka Mikon tavattuaan alkaa pysyvästi käyttää sähkönsinistä ripsiväriä.

Mikon huomio tuntuu alussa mahtavalta, mutta nopeasti se alkaa tukahduttaa, vaikka Laura ei aluksi tajuakaan, miksi. Mikko haluaa sitoutua heti ja vahvasti. Alkaa uusperhe-elämä, Seinäjoen ja Helsingin välille levittäytyvä, kunnes unelma toteutuu ja muutetaan yhteen Helsinkiin. Lasten koulut vaihtuvat ja heidän revitään irti kaveripiireistään ja kaikesta totutusta.

Nopeasti yhteenmuuton jälkeen Mikon todellinen luonne alkaa lopullisesti paljastua, mutta silloin on jo liian myöhäistä, tai siltä ainakin Laurasta tuntuu, juuri kun talo on myyty, lapset joutuneet sopeutumaan uuteen kotikaupunkiin, koko elämä myllätty Mikon ja Lauran "onnea" varten.
Me olimme se vihreän puutalon uusi onnellinen perhe, jolla oli reippaat lapset ja mukavat vanhemmat. Ja liikaa salaisuuksia. Ehkä joku oli nähnyt kun meillä kävi poliisiauto, kenties huomannut lastensuojelun kotikäynnillä, pannut merkille miten Mikko huusi minulle pihassa. (s. 229)

Ihailen kirjailijan rohkeutta avautua ja toisaalta taitavuutta jättää väkivallantekojen rumimmat yksityiskohdat kuvaamatta tai kuvata niitä vertaiskuvien kautta.  Mikon mielialoja ja niiden äkillistä vaihtumista kuvataan usein säätilavertailuilla ja väkivallantekoja vesi- ja hukkumisvertauskuvien kautta. Se on varsinkin jälkimmäisissä ihan toimiva ratkaisu, varsinkin kun kyseessä on niin omaelämäkerrallinen teos kuin mitä on. Kirjallisen avautumisen rohkeudellakin on rajansa, ja se kulkenee juuri tässä, kohtauksessa jossa Mikon pahimmat väkivallanteot tapahtuivat:

Miltä tuntuu, kun hukkuu? Vesi vyöryi huoneeseen Imatrankoskena, se väänsi minua asentoihin ja pakotti asioihin, tunkeutui jokaiseen kolooni. Aluksi kauhu täyttää mielen, keuhkot korventuvat, sitä räpiköi, taistelee vettä vastaan, huutaa apua. Sitten tulee hyvä ja rauhallinen olo. Suurin osa hukkumisista tapahtuukin tutuissa paikoissa, ja ihminen voi hukkua, vaikka lähellä olisi muita. ( s. 275-76)

Muutoinkin kirjassa on kuvailua ja kuvailevaa tekstiä jopa hengähdyksiin asti, adjektiiveja käytetään runsaasti ja vähempikin olisi toiminut aivan yhtä hyvin. Välillä perhe-elämää ja suhteen alkuvaihetta mutta myös huonompien jaksojen väleihin sijoittuvia parempia hetkiä kuvataan niin hempein sanankääntein, että ellei heti alussa olisi kulissit kaatava prologi, saattaisi lukija kirjan alkupuolella jopa erehtyä kirjan genrestä ja pitää sitä kevyenä rakkaustarinana.



Loppua kohden sävyt muuttuvat jatkuvasti synkempään suuntaan, ja pienet valonpilkahdukset on tuomittu jäämään pilkahduksiksi.
Kaikki tuntui henkäyksenkevyeltä, meillä oli toisemme ja syli täynnä aikaa, me ymmärsimme toisiamme pelkästä katseesta, ja se hymyilevä katse sanoi että minä hyväksyn sinut ja haluan sinut. Minä tunsin kaksi Mikkoa, tämän ja hirviömäisen, ja tämä todellinen Mikko oli minulle täydellinen, erilainen kuin kukaan toinen koskaan, tämän miehen kanssa minä kuuluin yhteen ja toivoin, ettei se toinen Mikko enää koskaan palaisi. (s. 203-204)

Ratkaisu on todennäköisesti tarkkaan mietitty, se avaa sitä todellisuutta jossa perheväkivallan uhri usein elää: arvaamatonta vuoristorataa jossa vuorottelevat anteeksipyynnöt, hyvittelyt, lepyttelyt, lahjat ja lupaukset aina uuden alamäen seuratessa hyviä hetkiä. Siitä tulee kirjan nimikin, Zen Cafèn Tuulensuoja-kappaleen kertosäkeestä, jossa lauletaan Sinä olet minun toiveeni ja haaveeni ja kaikki anteeksi. Näitä sanoja Laura ja Mikko käyttävät sopiessaan riitojaan.

Samasta syystä säätila varmaankin on valittu kuvaamaan Mikon mielialoja; yhtä arvaamattomia molemmat:
Lämpöaallon toiseksi viimeisenä päivänä näin aamiaisella ukkospilvien kerääntyvän Mikon ylle korkeaksi alasimeksi. Osasin jo lukea merkit Mikon olemuksesta: hän väisteli katseita, oli puhumaton ja hymytön, pää nojasi tutulla tavalla sivulle --- Tunteet veivät häntä kuin trombi harjakattotelttaa. (s. 79)

Kirjan lukee nopeasti ja ahmien, sillä haluaa tietää millä keinoin Laura lopulta pääsee irti ahdistavasta tilanteesta. Hempeästä alusta huolimatta kun koko ajan tietää, että ongelmia tulee eikä niin pieniäkään, siitä pitävät tekstiin ripotellut pienet vihjeet koko ajan huolta. Rakenne on toimiva ja takaa sen, että kirja toimii kuten hyvät kirjat toimivat: ei päästä otteestaan ennen kuin viimeinen sivu on käsillä.

Koska kirja on niin omakohtainen ja päiväkirjamainen, yllätyin kohtauksista, joissa Mikko yhtäkkiä onkin kertojan osassa. Luvut tuntuvat päälleliimatuilta ja etäisiltä, jopa mahdottomilta; ne ovat silkkaa spekulointia siitä, miltä Mikosta on voinut tuntua. Siitä näkökulmasta josta romaani on kirjoitettu, emme voi tietää Mikon ajatuksia tai motiiveja, eikä meidän ehkä kuulukaan tietää. Mustasukkaisuus ja muut sairaalloiset piirteet saamme Mikosta selville Lauran kertojaäänen kauttakin, joten sinänsä Mikko-luvut eivät edes tuo kokonaisuuteen mitään uutta.




Kirjassa tuodaan selvästi esiin, miksi se on kirjoitettu: jotta väkivallan uhrien ääni pääsisi esiin ja väkivallan kierre katkeaisi. Manninen on taitava kirjoittaja ja muun muuassa opiskellut kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa, ja Kaikki anteeksi on kirjoitettu hyvin ja kuvailevasti, mutta selkeästi aihe edellä.

Kirjailijan agenda on tärkeä ja selkeä, mutta toisaalta juuri vahva tarve tuoda aihetta esiin kuultaa esiin ehkä liiankin vahvasti, ajoittain jopa kaunokirjallisuuden kustannuksella. Toisaalta omaelämäkerrallisuus ja lähes tietokirjatekstimäiset osuudet vaihtelevat ja limittyvät kiinnostavasti. Ja jos esimerkiksi kielikuvissa on joskus jopa pientä kliseemäisyyttä, tärkeä aihe antaa ne anteeksi.

Kirjan on kustantanut WSOY, ja ison kustantajan kiinnostuksen ymmärtää hyvin; perheväkivaltakuvauksella on varmasti Suomessa lukijoita ja tilausta ottaen huomioon, miten yleistä kodin seinien sisällä tapahtuva väkivalta on. Tästä kirjasta voi olla apua monille Lauran kohtalotovereille.

Lukukokemuksena Kaikki anteeksi on vahva ja ajatuksia herättävä, ja edelleen on korostettava kuinka ihailen kirjailijan avautumisen määrää ja itsensä likoon laittoa. Tällaisia kirjoja lukee mielellään, niissä ei ole mitään falskia eikä ympäripyöreän ja vaikeastiymmärrettävän tekotaiteellista vaan ne kumpuavat elävästä elämästä, kohtaloista jotka joku oikeasti on käynyt läpi.

Laura Manninen: Kaikki anteeksi
WSOY 2018
321 sivua
lainattu kirjastosta

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Helsinki-Rooma, 4. matkapäivä: Italian aurinko ja uusi koronatodellisuus

Kesäilta Haltialan auringonkukkapelloilla. Niin kauan kuin on auringonkukkia, on myös toivoa.

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?