Rooma ilman turistilaumoja - parempi, kauniimpi Rooma

Pakko se on sanoa: jos koronaviruksesta pitää jotain hyvää etsiä (ja voi, hyvää olen löytänytkin), niin yksi ehdottomasti positiivisimmista puolista on turismin väheneminen. Sitä mieltä olen ollut koko pandemian ajan, mutta nyt Roomassa asia on konkretisoitunut lopullisesti.

Eilen vietimme päivän Rooman turistikeskustassa. Olimme tietysti nähneet videoita lockdownin aikaisesta tyhjästä Roomasta, olemme nähneet ystäviemme lähettämiä kuvia heidän kaupunkipäivistään, joten osasimme varautua siihen, että Rooma on nyt erilainen Rooma.

Mutta että näin erilainen! Että näin tyhjää, näin väljää, näin rauhallista. Kaikki ne pahimmat turistirysäpaikat, joissa tavallisesti joutui keskittymään siihen että pääsi luovimaan eteenpäin ihmispaljoudessa, varomaan taskuvarkaita ja toisten varpaille astumista, ovat nyt aivan tyhjiä. Vain muutama ihminen kävelee niillä, pyöräilijöitä ja sähköpotkulautailijoita huristaa silloin tällöin ohi, tienvarren kiviaidat ovat täyttyneet auringossa paistattelevista sisiliskoista. Tavallisesti niille ei ole kiviaidoilla tilaa, sillä niiden päällä istuskelee kansoittain turisteja.

Nyt poikiemme suurinta huvia Circus Maximukselta Colosseumille johtavan Via di San Gregorion varrella on bongailla erivärisiä liskoja, sen lisäksi että he kuljettavat pikkuautojaan aitaan pitkin (jotka ovat heille autostradoja). Onko olemassakaan näin paljon erivärisiä sisiliskoja, gechi e lucertole! Näemme ainakin vihreitä mustapilkullisia, vihreitä yksivärisiä, keltaisia, ruskeita ja kiviaitaa erehdyttävästi kuvioinniltaan muistuttavia piikkiselkäisiä liskoja.

Turistibusseja ei näy missään, vaikka Colosseum on jo aivan kulman takana. Tässä kohdassa yleensä ei pääse eteenpäin lainkaan, tienvarsi on täynnä parkkeerattuja turistibusseja joihin nousee ja joista tulee ulos ihmisiä virtanaan. Nyt kaikkialla tyhjää. Tilaa. Avaruutta.

Colosseumin edustalla Konstantinuksen riemukaaren ympärillä sama autius jatkuu. Riemukaari ja amfiteatteri ottavat paikkansa, sen mikä niille kuuluu: ne ovat siinä, täyttävät tilan ja kaikki huomio kiinnittyy niihin eikä kuhisevaan ihmislaumaan ympärillä, ei turistiryhmien huomiokeppeihin, ei selfiestickeihin, ei siihen että löytää tiensä läpi massojen.


Via di San Gregorion varrella oli eilen tyhjää!



Samoin Konstantinuksen riemukaaren läheisyydessä.

Näkymä Colosseumilta Forum Romanumille päin. 


Tajuan, että koskaan ennen en ole huomannut kaikkea tätä ympärilläni niin hyvin ja häiriintymättä kuin nyt. On kuin aika olisi pysähtynyt, vaihtunut, muuttanut muotoaan. Historia, se jota nämä paikat huokuvat, on nyt oikeasti läsnä. Tuntuu että siihen voisi melkein tarttua, koskettaa, tuntea ja aistia.

Emme tietenkään aivan ainoita ihmisiä paikalla ole. Kello lähestyy puolta yhtätoista ja Colosseumin aukeamisaikaa, sisäänkäynnille muodostuu jopa pientä jonoa. Colosseum on kevään muutaman kuukauden kiinnolon jälkeen taas auki, mutta sisään otetaan rajoitettu määrä ihmisiä kerrallaan, vierailuaika pitää varata etukäteen ja netin kautta ostettuja lippuja suositaan. Päälle päätteeksi lippujen hinnat ovat nousseet viimevuotisesta 12 eurosta 16 euroon. Jätämme Colosseumissa sisällä käynnin suosiolla väliin, varsinkin kun kuulemme että aamupäivän ajat ovat jo täynnä.

Ihmisiä on siis Colosseumin liepeillä jonkin verran liikkeellä, mutta verrattuna entiseen kyse on murto-osasta, ja mikä poikkeuksellista, suurin osa ihmisistä puhuu italiaa. Ulkomaiset turistit ovat vähemmistönä. Kerrankin Rooma on roomalaisten, Italia italialaisten! Sen täytyy tuntua paikallisista hienolta, oudolta, mahtavalta.

Minusta se ainakin tuntuu, vaikka vain osaksi paikallinen olenkin. En ole koskaan nauttinut Rooman nähtävyyksistä ja turistikeskustassa kävelemisestä yhtä paljon kuin huomaan nyt nauttivani. Ymmärrän myös, että olen etuoikeutettu päästessäni kokemaan kaiken tämän: suurin osa maailman ihmisistä ei voi nyt matkustaa minnekään, kaikenlaista turhaa matkustamista suositellaan välttämättään vähän joka puolella maailmaa ja se että nyt olen kuitenkin täällä, saa minut tuntemaan ajoittain pientä epämukavuutta.

Vaikka meillä hyvä syy matkustamiseen onkin, se ei kokonaan poista etuoikeudestamme kumpuavaa syyllisyyttä. Ja sitten ovat vielä ne kaikki maailman ihmiset, jotka eivät voi nähdä Roomaa koskaan, olkoon koronaa tai ei, sillä heille Euroopan rajat ovat suljetut eikä mitään toivoa päästä tänne. Sitä ajatellessa vasta etuoikeutettu olo tuleekin, tajuamisesta kuinka epäoikeudenmukainen paikka maailma on ja kuinka eriarvoisessa asemassa ihmiset täällä ovat.

Mutta heitä jotka voivat matkustaa minne haluavat, heitä kyllä riittää! Normaalioloissa he tälläkin hetkellä kansoittaisivat Rooman nähtävyydet ja tekisivät niistä yhtä tukalia paikkoja kuin aina ennenkin. Ymmärrän sen vetovoiman joka Roomalla on ja sen nähtävyyksillä, ymmärrän että kaikki haluavat nähdä Colosseumin ja Fontana di Trevin, mutta joskus en ole voinut olla kysymättä itseltäni (jo ennen korona-aikaa), mikä loppujen lopuksi laittaa ihmisiä matkustelemaan niin kauhean paljon, sekö että asiasta voi kertoa kavereille ja kehuskella somessa vai se, että oikeasti haluaa nähdä jonkin paikan? 

Onko nykyajan matkustaminen suureksi osaksi sitä, että hiki hatussa viiletetään paikasta toiseen ja otetaan mahdollisimman edustavia kuvia ja selfieitä? Ehditäänkö ollenkaan oikeasti aistia ja ajatella, missä ollaan ja käydään?





Via dei Fori Imperialilla eli Forum Romanumin vieressä kulkevalla ja Piazza Venezialle johtavalla tiellä sama raukean kiireetön tunnelma jatkuu. Vastaan tulee muutamia ihmisiä, joku kiireisempi menee takaa ohi, sähköpotkupyöriä täälläkin. Toisella puolella tietä katusoittaja soittaa kitaralla Nothing else mattersia (niitä biisejä joita voisi kuunnella kerran toisensa jälkeen aina vain) ja pysähdymme pitkäksi aikaa Forum Romanumin eteen varjoiselle penkille istumaan. Aah, tässä voisi istua iäisyyden, leppeässä loppukesän tuulessa ja Vespan temppelin raunioiden ja Septimus Severuksen riemukaaren historiallisuuden läheisyydessä. 

Olen historiani lukenut sillä yleinen historia oli pääaineeni yliopistossa, mutta silti tuntuu etten ole koskaan päässyt lähemmäs historiaa kuin juuri nyt, tässä hetkessä. Roomassa ilman turistilaumoja. Tai ehkä mieleni on vain avoimempi nyt, erilaisempi, sellainen miksi se koronakevään mullistusten aikana on muotoutunut, ja niin mennyt, tämä hetki kuin se mikä joskus on tuleva virtaa mieleni läpi ja ymmärrän monia asioita joita ennen en ole ymmärtänyt. Joka tapauksessa tunne on huikea.

Lapset jatkavat päättymätöntä autoleikkiään, heille Via dei Fori Imperialin kiviaidat kuten kaikki muutkin kiviaidat ikuisessa kaupungissa ovat sopivia autoteitä pikkuautoille. Miehenikin, tavallisesti turistipäivinä herkästi stressaantuva ja kuumuudesta kärsivä, on yhtä rentoutuneen oloinen kuin vapaapäivänä kotisohvallaan.

Via dei Fori Imperiali, ja autoleikit jatkuvat...


Via del Corson tavallisesti järkyttävän ruuhkaisella ostoskadulla ja varsinkin Fontana di Trevin suihkulähteellä ihmetys ihmisten vähyydestä sen kun jatkuu. Tämä on tavallisesti se turistirysistä pahin, piskuiselle aukiolle sijoittunut valtavan kokoinen suihkulähde johon jokaisen turistin on uskomuksen mukaan heitettävä olan yli kolikko, on lähes autio.

Lähteen reunalla ei istu ketään, portailla ei ole ketään, ne harvat jotka aukiolla ovat eivät onnistu rikkomaan kiireettömyyden ja ajattomuuden tuntua, joka täälläkin nyt leijailee. Paikkojen henki on nyt läsnä, menneisyyden henget, sen voi tuntea nyt helposti ja siihen riittää että vähän aukaisee itseään ja osaa ottaa vastaan.

Fontana di Trevi



Päivän päätteeksi vietämme puolituntisen Piazza di Campidogliolla, Michelangelon suunnittelemalla aukiolla jonka reunoilla sijaitsevat Musei Capitolinin rakennukset (niin ikään Michelangelon suunnittelema Palazzo dei Conservatori) ja maistraattirakennus Palazzo Senatorio. Pojat jatkavat autoleikkejään, he innostuvat aukiota halkovista geometrisista viivoista ja suhauttelevat pikkuautoillaan niitä pitkin, välillä polvillaan kontaten, niin että lopulta heidän jalkansa ja kätensä ovat aivan mustia. Kuinka tyypillisiltä pikkupojilta he näyttävätkään, juuri sellaisilta kaikkien pikkupoikien pitäisikin näyttää, leikkiviltä ja leikeissä polvensa kolhivilta! Paikalla olevilla harvoilla muilla ihmisillä on hauskaa, kun he seuraavat autostradoihinsa täysin uponneita lapsia.

Hetki on idyllinen ja utuinen, sellainen jonka muistan varmasti vielä vanhuuden päivilläni: se hetki jolloin pojat konttasivat Campidoglion aukiolla ja heidän polvensa olivat aivan mustia, oli lämmin ja raukea ja onnellinen ja outo olo, uudessa maailmanajassa ja kaikkien suurten muutosten keskellä, toisen korona-aallon kynnyksellä ja tuntemattoman edessä.

On kuin ikuisen kaupungin, Rooman, nähtävyydet vasta nyt olisivat oikeissa kehyksissään, arvoisissaan, huomaan ajattelevani vähän väliä. Nyt rakennukset, suihkulähteet ja rauniot ovat pääosassa eivätkä huku ihmisten levottomaan, hälisevään massaan, ylikulutuksen, liikamatkustamisen ja globalisaation kielteisten ilmiöiden symboliin.

Piazza del Campidogliolle johtavat portaat.

Autoleikit käynnissä Piazza del Campidogliolla.


Päivän huipentuman koemme, kun kävelemme kohti autoa ja ohitamme Bocca della Verità -kivikasvon  (Totuuden suu), Santa Maria in Cosmedin -kirkon portikossa. Täh, siellä ei ole ketään! Onko se kiinni koronan takia? Ei, auki se on, sisäänpääsyn kohdalla istuu mies tylsistyneenä tulijoita odottamassa. Ei ketään Bocca della Veritàan jonottamassa? Tämä ei ole tottakaan enää, ei voi olla. Niin monta kertaa olemme tästä kävelleet ohi, yleensä autolle jonka jätämme parkkiin Lungoteveren varteen (Tiberjoen viereisen autotien), ja aina ovat jonot olleet järkyttäviä.

Viimeksi ehkä joskus 18 vuotta sitten olen jaksanut jonottaa ja laittanut käteni Totuuden suuhun, mutta varmaksi en osaa sanoa. Jos olenkin, niin en muista sitä enää. Mutta nyt pääsemme sinne tuosta vain koko perhe. Ovimies mittaa ruumiinlämpömme ranteesta ja sitten voimme mennä suun luo. Laitamme jokainen vuorollaan sinne kätemme, varomme hipaisemastakaan kiveä mutta siltikin laitamme käsidesiä heti ulos päästessämme, pullo onkin paikan puolesta valmiina ulko-ovella. Kulkusuunta on tarkkaan merkitty lattiaan kuten monissa muissakin paikoissa Roomassa, esimerkiksi kahviloissa ja vaatekaupoissa, mutta ei täällä muutenkaan muihin paljon törmäisi. Santa Maria in Cosmedissa ei ole meidän lisäksemme ristinsieluakaan.

Kun pääsemme kirkosta ulos, huomaamme että Bocca della Veritàn sisäänkäynnille on muodostunut jonkin verran jonoa. Ensin se näyttää kovin pitkältä, mutta sitten tajuamme: siinähän jonotetaan turvavälein. Korona-aikaan muutamankin ihmisen jono saa pitkät mittasuhteet. Kuten niin moni muukin asia korona-aikaan saa.

Bocca della Verità










Kommentit

  1. Ihanaa luettavaa ♥️🇮🇹
    Itse olin Roomassa lokakuussa 2015 silloin 20- vuotiaan tyttäreni kanssa. Tuli niin muistot mieleen ♥️ Varmasti upeeta kun voitte keskittyä nähtävyyksiin ilman valtavia turistimassoja.
    Nauttikaa olostanne siellä, ikuisessa Roomassa ♥️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja ihana kuulla että tykkäät lukea! Nautimme todella, on tämä aika ainutlaatuinen reissu kun tosiaan niin tyhjiä ovat turistikadut. Rooma on täynnä ihania paikkoja ja muistoja, kun täällä kerran käy niin sitä ei unohda ja monesti jää kaipuu tulla vielä uudelleenkin. <3

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Maskilla vai ilman? Ensimmäinen kerta kasvomaskin kanssa oli elämäni hikisimpiä kokemuksia

"Ennen juoksin puolimaratonin alle kahteen tuntiin, nyt puolen tunnin hölkkä tekee tiukkaa". Koronasta toipuminen voi kestää hyväkuntoisellakin kuukausia.