Kekriä viettämässä, toipumassa ja tikan viestejä kuuntelemassa
Tuskin koskaan mökkipihaan saapuminen on tuntunut niin huojentavalta kuin tällä kertaa, monen tunnin mutta jo rutiinisti sujuvan ajomatkan jälkeen. Pihavalot halkoivat sysipimeyttä johon maisema oli kääriytynyt. Hiljaisuus oli ääretön. Melskeet ja kuohut korvissa ja pään sisällä olivat poissa. Viime viikkojen painaismaiset tapahtumat välittömästi kauempana, vähän lempeämmin ajatuksiin asettuneina.
Viikonlopun aikana meillä on tarkoitus viettää mökillä Halloween-kekriä. Lapset ovat omaksuneet vuosien myötä Halloween-hömpän (amerikkalaista hapatusta, kuten isävainaani tapasi puolitosissaan tokaista tämänkaltaisille asioille), ja olemme kotona tavanneet juhlia tätä All Hallows`Eveä kiltti kummitus- ja kutkuttavan ilkeäilmeinen kurpitsalyhty -tyyliin ja naamiaisten merkeissä.
Olen aiempinakin vuosina koettanut selittää ja "myydä" lapsille Halloweenin suomalaista vastinetta kekriä, jota soisin laajemminkin Suomessa vietettävän Halloweenin tilalla.
Tänä vuonna siihen on täydellinen tilaisuus, kun olemme täällä luonnon keskellä kaukana kaikesta, suomalaisuuden ytimessä mökillä. Täällä olemme ympäristössä jossa on yhä kaikuja vanhoista ajoista, niistä joissa kekriä vietettiin, vanhaa suomalaista sadonkorjuun ja vainajien muistelun juhlaa.
Pihapiirissä seisoo 1800-luvun lopulla rakennettu torpparakennus ja 1900-luvun alun savusauna, ympärillä huojuu metsä, katse tavoittaa järven ja sen silmiinkantamattomiin ulottuvan selän. Täällä on aina ollut hyvä olla, täällä olen sukuni juurilla, jalat tukevasti multavassa maassa josta itsekin olen versonnut.
Nyt jos koskaan on oikea hetki viettää kekriä. Aikoinaan sitä vietettiin ajankohtana, jolloin sato oli korjattu, vuoden ulkotyöt tehty ja karja saatu talvisuojaan. Joka perheessä oli oma ajankohtansa kekrille, sen mukaan miten missäkin saatiin edellä mainitut työt tehtyä.
Kekrinä syötiin hyvin; ruokaa piti olla yllin kyllin ja jokaiselle taloon osuvalle vieraalle. Pöydässä oli vain parasta: paistia, kalaa, makkaroita, sadonkorjuun ruokien lisäksi. Suvun vainajillekin muistettiin kattaa pöytä ja jättää aitannurkalle ja savusaunan kupeeseen hengille ruokaa, sillä heidän uskottiin vierailevan pihapiirissä kekriyönä. Saunottiin, peseydyttiin, puhdistuttiin vuoden lioista, muistettiin poistuessa jättää lämmöt ja pesuvedet myös vainajille.
Kekriin loppui vuosi ja siitä alkoi uusi. Kekrinä poltettiin kekritulia hyvien henkien kutsumiseksi ja pahojen karkoittamiseksi, kaiverrettiin nauriista lyhty ja täytettiin se lampaanrasvalla, ja niin saatiin kituliaasti mutta pitkään palava tuli.
Tehtiin taikoja, varmistettiin tulevan vuoden sato-onni ja kaikenlainen hyvä perheessä. Eläimille annettiin parasta mahdollista ruokaa. Yksi perheen lampaista uhrattiin ja syötiin kekripaistina.
Lapset kiersivät talosta taloon kekrimörköinä, saattoipa joihinkin taloihin tulla myös pelottavampia köyripukkeja, jotka olivat pukeuteet turkkiin ja jotka vaativat hyvää kestitystä, muuten kävisi talon uunille huonosti. Totta kai köyripukkejakin kestittiin hyvin ja uuni säästyi särkemiseltä. Lopuksi pukit esittivät leikkejä ja tansseja. Todellinen karkki tai kepponen -perinne siis.
Mitä meillä tämän päivän ihmisillä on jäljellä kekristä?
Ensinnäkin perhejuhla joulu, johon sadonkorjuuruokien (laatikot, kinkku lampaan tilalla jne.) mässäily kristillistämisen jälkeen siirtyi. Ensin talosta taloon kiertävät ja nyttemmin eri tilaisuuksissa esiintyvät tiernapojat ja aivan viime vuosikymmeninä myös Halloween-tyyliset karkki vai kepponen -lapset.
Nauriin tilalle on Amerikan kautta ponnahtanut kurpitsalyhty. Pyhäinpäivä joka ajoitettiin luontevasti kekrin tienoille, ja niin oli edesmenneiden sielujen muistamisellekin saatu kristinuskon kriteerit täyttävä juhla.
Entä meidän perheessämme, nyt täällä mökillä kun olemme? Mitä kekristä on säilynyt meille, mitä toivon siitä lasteni oppivan ja muistavan?
Kurpitsalyhty meillä on jo kaiverrettu, lanttulyhtyä valitettavasti ei mutta ostimme kaupasta tullessamme suomalaisia juureksia ja koristelemme niillä illallispöydän (ja sitten tietysti teemme niistä jonkun ruuan ensi viikolla). Oli syytäkin ostaa palsternakkaa ja naurista, kävi ilmi etteivät lapset niitä tunnistaneet. Niin kauaksi nykymaailma ja -nuoriso on ehtinyt kulkea juuristaan (vaiko sittenkin juureksistaan, heh).
Illan pimentyessä sytytämme kekritulet, kynttilät ja kurpitsalyhdyt. Paistamme nuotiotulilla makkaraa ja kasvisnyyttejä, pilkomme ehkä sekaan porkkanaa ja palsternakkaakin. Ajattelemme kaikkia heitä joita ei enää ole ja joita kaipaamme, ja suremme sitä että lista alkaa olla jo niin pitkä. Käymme koiramme Neran haudalla (kuten vähän väliä muutenkin kun täällä mökillä olemme).
Siellä jossakin se Nera nyt kävelee ukin ja tädin ja isosedän ja serkun kanssa, sillä on monta lenkkikaveria, ovat lapset sanoneet monta kertaa. Nera oli niin kiva koira, niin kiltti eikä koskaan karannut meidän luota minnekään koska ei halunnut ikinä olla yksin. Onneksi sillä on taivaassakin kavereita.
Näin ihastuttavasti lapset asiat näkevät, ja koska lapsilla on aikuisilta salattua viisautta (ks. edellinen postaus ), tiedän että sen on oltava ihan totta.
Pimeys laskeutuu tähän vuodenaikaan aikaisin. Sitä ennen minun on ehdittävä piilottaa savusaunan nurkalle ja muihin sopiviin paikkoihin pihapiirissä kekriyllätyksiä lapsille. Halloween-karkkeja, kurpitsasuklaamunia, pari isompaakin yllätystä. Teen niistä kerkriaarteenetsintäpolun, jonka pisteet varustan heijastimin ja joita lapset taskulampun kanssa illalla etsivät.
Tiedän että he hiukan pelkäävät pimeää, mutta tietenkin me vanhemmat olemme etsinnässä mukana. En lähetä heitä yksin pimeyteen kuten en mihinkään muuhunkaan mitä he pelkäävät.
Samalla kuitenkin kerron lapsille ettei pimeää tarvitse oikeasti pelätä vaan sen keskellä asiat ovat ihan samanlaisia kuin päivälläkin, mutta me emme vain näe niitä koska emme ole pöllöjä emmekä kettuja, meillä on erilaiset silmät.
Neran hauta. |
Kekrin vieton lisäksi tulimme tällä kertaa mökille lepäämään. Ennen kaikkea sitä. Olemme nukkuneet täällä kaikki pitkään ja pitkiä yöunia, heräneet kuitenkin vielä vähän väsyneinä ja illalla väsymys on tullut aikaisin. Olemme kaikki aika uupuneita kaiken tapahtuneen, sairauksien ja suuren surun keskellä ja jälkeen.
Toipuminen pitkästä flunssasta on minulla ja osin miehellänikin vielä kesken. Pitempi kävely tekee minulle vielä tiukkaa, jälkiyskä ei osoita loppumisen merkkejä, olo on voimaton, päässä humisee (henkimaailman läsnäoloa, luin jostakin hauskan selityksen pään huminalle ja korvien tinnitykselle!).
Mutta olen varautunutkin siihen että ottaa aikansa ennen kuin voimat kokonaan palautuvat. Jos elämäni aikana olen oppinut niin sen, että kova henkinen järkytys vie minut fyysisesti heikoksi pitkäksi aikaa. Kai se on tämän äärimmäisen herkkyyden ja tunteellisuuden hinta, mikä minun on maksettava.
Kaikilla meillä keho ja mieli ovat yhtä ja vaikuttavat toinen toisiinsa, vaikka pitkään vallalla ollut teknis-tieteellinen ja dualistinen ajattelumalli toista yrittää väittääkin. Mutta kaikilla keho-mieli -yhteys ei kai kuitenkaan ole tällainen viivasuora leveä putki kuin minulla, ja onni heille joilla ei ole. Ei tämä aina niin mukavalta ominaisuudelta etenkään tällaisissa tilanteissa tunnu.
Tikka sai valpastumaan. Kun nimittäin sairastuin tähän nyt ohi meneillään olevaan flunssaan, kiinnitin kävelyllä huomiota kotimetsän laidalla ankarasti ja äänekkäästi varoitusääntä päästelevään käpytikkaan. En ollut koskaan kuullut tikan niin intensiivistä varoitusääntä. Se jäi toistelemaan varoitustaan kun kävelin paikalta pois, rääkäisyt kuuluivat korvissani vielä kauan ennen kuin etäisyys hiljensi ne kuulumasta.
Kun pääsin siltä kävelyltä kotiin, tajusin mitata kuumeeni ja se oli korkealla. Siitä alkoi tautini, jouduin pysähtymään ja jäämään sängyn pohjalle makaamaan. Myöhemmin olen tajunnut, että tauti saattoi säästää minut ehkä vielä suuremmilta haavoilta, se asetti rajani puolestani ja pakotti pysymään kotona.
Harmaapäätikan varoitus tänä aamuna oli huomattavasti vähemmän äänekäs ja intensiivinen, oikeastaan aika lempeä ääni. Eikä tikka pelkästään varoittanut, vaan se myös lähetti maadoittavaa nakutusviestiään. Tikan rummutuksen viesti on kuin kutsu sydämelle sykkimään äitimaan rytmissä. Kun tähän rytmiin pääsee, pääsee lähemmäs myös itseään ja menneisyyden tunnelukkoja. Elämä muuttuu niiden ja sisimpänsä tutkiskelun myötä puhtaammaksi ja seesteisemmäksi, sisäinen epätoivo ja ahdistus alkavat kadota. Näin tunnen myös tapahtuvan.
Minun täytyy siis yhä olla varuillani, levätä ja seurata mitä tapahtuu. Mutta hätää ei ole, sen kertoo tikan nakutuksen rytmi, luonnon ja äitimaan voimallinen rytmi, jossa mikään olevainen ei ole ilman tarkoitusta eikä mikään tapahdu ilman Luojan tahtoa.
Valitettavasti tämä halloween ei ole alkuperältään ameriikan hapatusta joksi sitä minäkin olen toitottanut vuosikymmenet kunnes sain tietää seuraavan: "alkuaan muinaisten kelttien talven alkamisen päivä samhain, jolloin vainajahenkien uskottiin liikkuvan. "
VastaaPoistaHerkkyytesi on todellakin sinun voimasi ja niin kuin kaikilla asioilla, se missä on erittäin hyvä on myös kaikista suurin akilleen kantapää. Voima - ja vastavoima. Ying yang ja niin edelleen.
Hyvää kekriä koko poppoolle<3 jihuu!!
Ihan totta, halloweenin juuret ovat Englannissa ja kelttiläisessä kulttuurissa, mutta tarkoitinkin (ja isänikin varmaan tarkoitti), että Amerikassa se on käynyt hakemassa sen kaupallisen ja "amerikkalaisen hapatus" puolensa. Kuten esimerkiksi joulupukkikin, joka sekin alunperin on ollut suomalaisessa kulttuurissa ovelta oveen kiertävänä pelottavana kekripukkihahmona.
PoistaHyvä ajatus tuo voima - vastavoima. Niinhän se on. Taas kerran ihan oikeassa oot.