Pimeyden aika ja pahuuden kosketus

 Se on taas täällä, vuoden pimein aika. Kello neljältä taivaanrannan taa pakeneva aurinko, hämärät aamut jolloin valo hiipii ikkunan taakse hiljaa ja hitaasti kuin pyörävaras pihamaalla, pilviset päivät joina se vähäkin auringonvalo jonka leveysaste sallii, tuntuu jäävän jonnekin pilviverhon taakse. 

Pimeys on täällä, kirjaimellisesti, konkreettisesti ja kaikella voimallaan - mutta myös tavalla, jota ei ole yhtä helppo nähdä kuin väheneviä päivänvalon minuutteja. 

Pimeä aika sinällään ei ole paha asia, sehän on vain meidän leveysasteidemme maantieteellinen tosiasia ja täällä asuville merkki laskeutua talvilevolle eli kiireettömämpään, levolle enemmän tilaa antavaan aikaan. 

Mutta pimeydellä on monta merkitystä ja ulottuvuutta. Yksi niistä on pimeys pahuuden synonyymina. Sitä pimeyttä on meidän aikamme pullollaan, eikä määrällä ole mitään tekemistä vuodenaikojen kanssa.

Pimeys, pahuus, mitä se tarkoittaa, missä se vallitsee?


Näitä kysymyksiä olen viime aikoina pohtinut. Olen lukenut pahuuden psykologiaa, ihmiskunnan historiaa, kulttuurihistoriaa, mitä vain jotta voisin paremmin ymmärtää pahuutta joka nykymaailmassa vallitsee, yksityisellä ja yleisellä tasolla. 

Elämme pimeitä aikoja, sodan, eripuran, vihan ja vastakkainasettelun aikoja. Kaikki tuntui alkavan koronakeväästä 2020, tai silloin ainakin asiat puhkesivat sellaiseen mittaan että sen huomasivat kaikki.

Siitä lähtien maailma on ollut näkyvässä myllerryksessä. Juuri kun oltiin pandemiasta päästy, alkoi sota Ukrainassa. 

Maailma ei ole entisellään, vaikka kuinka yrittäisimme sulkea silmämme epämiellyttäviltä muutoksilta.

Vaikka kuinka yrittäisimme elää kuin viimeistä päivää yltäkylläisyytemme, ulkomaanmatkojemme, uusien talojemme, autojemme ja rakkaussuhteidemme keskellä. Olla niin kuin mikään ei sitä uhkaisi...

Meitä suuremmat voimat ovat kuitenkin liikkeessä. Pandemia oli vain alkusoittoa, ja jotakin isompaa ja mullistavampaa on tulossa. Jotakin pahempaa myös, mutta joka on käytävä läpi, jotta uutta voi syntyä ja haitalliset illuusiot kadota.


Mutta onko siinä suhteessa mitään uutta auringon alla?

Tämän postauksen otsikko ja myös koko alku on dramaattinen pahuuden kosketuksineen, mutta niin on tämä lainauskin:

Kansainvälinen ilmapiiri vaikutti ensi silmäyksellä varsin rauhalliselta. Hyvin harvat uskoivat sotaan. Taloudellisesta kukoistuksesta ja rauhasta oli tuohon aikaan tullut eurooppalaisille itsestäänselvyyksiä.

Hyvinvoinnin ja taloudellisen kasvun siloitellun pinnan alla kuplivat kuitenkin kaikki odottamattomat ristiriidat, joita edistys oli tuonut tullessaan. Tämä rauhan ja hyvinvoinnin aikakausi kätki sisälleen jotain pimeää, joka oli pian jauhava kaiken mullaksi. 

"Mielekäs tuho on suurinta mitä ihminen voi toivoa", kirjoitti ruotsalainen Vilhelm Ekelund teoksessaan Tyska Utsikter vuonna 1913. 

Tällainen kauniin tuhon kaipaus saattaa vaikuttaa oudolta, mutta se kuvastaa hyvin jotain ajan hengestä. Aikakauteen näyttää liittyvän jotakin velttoa ja kyllästynyttä. 

Kaikkialla tapaa ihmisiä, jotka haluavat murtautua vapaaksi raskasmielisestä kyllästyneisyydestä eli spleenistä ja steriilistä dekadenssista. Kunpa pääsisin pois tästä tappavasta horroksesta, he huusivat, pois kaiken kalvakan kunnollisuuden keskeltä, ja saisimme tilalle toiminnan estotonta voimaa, taistelun ja siihen kuuluvan suloisen ahdistuksen, niin että meistä tulisi jälleen nuoria ja puhtaita. 

Koko maanosa näytti pullistelevan tiukkaan ahdettua pimeää energiaa, joka sitten lopulta purkautui, kiivaasti kuin ukkonen kesällä." 

Ote on Peter Englundin kirjasta Menneisyyden maisemia (WSOY 2011) ja kuvaa tunnelmia Euroopassa 1. maailmansodan kynnyksellä. Kirjassa nerokkaalla historioitsijan otteella tarkastellaan menneiden aikojen isoja ja pienempiä tapahtumia, hahmotetaan niistä kokonaisuuksia ja usein - kuten tämäkin ote osoittaa - huomataan hätkähdyttävää yhteneväisyyttä nykyaikaan tai ainakin pelottavasti toistuvia tapahtumakulkuja historian pitkässä ketjussa.


Peter Englund: Menneisyyden maisemia

Mitä enemmän historiaa lukee, sitä enemmän huomaa, kuinka ihmiskunta kulkee eteenpäin tietyssä suuressa rytmissä, jossa tasaisin, näennäisesti satunnaisin mutta pitkässä juoksussa loogisin väliajoin toistuvat samankaltaiset tapahtumat - ja samankaltainen tyhmyys.

Katastrofit seuraavat toisiaan, sotia puhkeaa, välillä suurempi kaaos jonka jälkeen vannotaan ettei koskaan enää, ja sitten alkaa taas hidas vajoaminen siihen samaan yltäkylläisen elämän, vakauden ja vaurauden kasvun leimaamaan aikaan, jonka syövereissä muhii uuden konfliktin, sodan tai katastrofin alku.

On kuin ihminen ei osaisi elää rauhassa liian pitkään, on kuin hän kyllästyisi siihen ettei mitään dramaattista koskaan tapahdu, että kaikki on liian hyvin.

Mistä se kaikki kumpuaa? Se pimeys ja pahuus, joka saa ihmiskunnan yhä uudelleen luomaan konfliktinsa ja katastrofinsa, tarttumaan aseisiin, lähtemään sotaan, heittämään pois kaiken hyvän joka jokaisessa ihmisessä on ja joka yhteiskuntien tasolla on ottanut monia hyviä muotoja ja tuonut pitkiä rauhanaikoja?

Tämä on kysymys, johon en omalla tietoisuuden tasollani osaa tietenkään antaa tarkkoja vastauksia. 

Minulla on vain aavistuksia asiasta. Aavistelen, että kaiken takana on pahuus, joka ottaa eri muotoja ja voimakkuuksia, kiusaa välillä yksityisesti, välillä kansakuntien ja yhteiskuntien tasolla. 

Valoa pimeydessä: joulukuusen valot ikkunan takana.


Yhtä kaikki, kyse on tavallaan meitä suuremmasta taistelusta mutta tavallaan hyvin yksityisestä, jokaisen yksilön sisimmässä tapahtuvasta: paha yrittää saada mahdollisimman suuren ihmisjoukon puolelleen. 

Se on helppoa, sillä jokaisessa meissä on pahuus valmiina, kuten on hyvyyskin. Ja kyky molempiin, hyvään ja pahaan.

On meistä itsestämme kiinni, kumman valitsemme, jokaisena elämämme päivänä ja hetkenä. 

Otollisissa olosuhteissa paha saa vallan, varsinkin jos emme ole varuillamme ja tietoisia sisällämme piilevästä kahdesta puolesta, myös siitä mustemmasta.  

Jokainen päivä on valinta: kummalla puolella haluan olla? Jokaisena hetkenä on mahdollista valita. 

Valinta voi näkyä pienissäkin asioissa, kuten some-keskustelujen ja kommenttien sävyissä. Haukunko ja lyttäänkö sen, joka ajattelee eri tavalla kuin minä? Vai annanko tilaa toisenlaisille ajatuksille? Ymmärränkö lähimmäistäni, joka käyttäytyy oudosti ja näennäisen järjettömästi vai leimaanko hänet hulluksi ja toivottomaksi tapaukseksi?

Millaista mielialaa ja ajattelua haluan jakaa ympärilleni, yksisilmäistä ja mustavalkoista vai erilaisia näkökantoja ymmärtävää ja kunnioittavaa? Ja mikä hulluinta, nykyaikana nämä eivät aina ole yksiselittäisiä eroja. Suvaitsevaisuuden ja moniäänisyyden nimissä voidaan vaatia sitä suurinta erilaisten mielipiteiden hiljentämistä. 

Ja usein vaadintaankin. Siellä missä näennäisesti huudetaan eniten suvaitsevaisuuden perään, usein ollaan kaikkein vähiten suvaitsevia. Sillä siellä viha eniten vallitsee.

Ja missä eniten loukkaannutaan ja vihataan, siellä on se suurimman rakkauden ja valon tarve.

Valoa pimeydessä: kynttilä kotikeittiön pöydällä.

Olen usean vuoden ajan kärsinyt syksystä ja pimeyden saapumisesta. Aiemmin syksyn pimeys oli joka kerta todellinen haaste ja vaikeus.

Nyt on toisin. Olen ottanut täysin uuden asenteen. 

Pimeys ei enää ole vihollinen. Ei edes pahuus. Olen ottanut askeleen lähemmäs sitä. Opiskelen pahuuden psykologiaa, sitä joka ihmisessä on biologisista syistä jo syntyjään ja aivokemiallisista syistä otollisissa olosuhteissa läsnä, opiskelen historiaa uudelleen ja uudesta näkökulmasta, suurimmalla innolla sitten historianopintojeni. 

Erinomainen kirjasuositus pahuudesta ja sen biologiasta:
Lauri Nummenmaa: Pahuus. Ihmisluonnon pimeä puoli.

Kun pahuus ja pimeys tulee lähelle, ainakin olen valmis. Tunne vihollisesi, sanotaan. Juuri sitä olen viime aikoina tehnyt. Opetellut tuntemaan sitä, mikä on pelottavaa ja vierasta. Paitsi yleisellä tasolla ja maailmassa, myös omassa sisimmässäni.

Opettelen ja opin tuntemaan tulevaisuuden varalle. Sen, joka ei ehkä enää ole kovinkaan kaukana. Ja joka tulee hetkellisesti tuhoamaan sen kaiken kauniin, joka meillä nyt on. 

Peter Englundin Verdunin taistelukenttää käsittelevä luku kirjassa Menneisyyden maisema nimittäin jatkuu, ja se jatkuu näin:

Entä mitä tapahtui haaveille kauniista tuhosta ja puhdistavasta taistelusta? Se ajatus koki varsin pian ansaitsemansa konkurssin. Yksi sodan suurimmista petoksista on se, että käyttää hyväkseen sellaisia sinänsä kauniita ja yleviä ominaisuuksia kuten rohkeutta ja uhrimieltä. 

---

Vuonna 1939, kun oli taas aika käydä taisteluun, kirkasotaisesta intomielestä ei ollut tippaakaan jäljellä. ---Tarkoittaako tämä nyt sitä, etä kaikki pimeys, joka voi saada ihmisen tuhlaamaan elämänsä kuin pikkukolikon jonkin lipun, iskulauseen tai jonkun miehen lupausten vuoksi, on nyt kadonnut, hautautunut Verdunin kaltaisille taistelukentille?

On näkynyt merkkejä siitä, että tuo tunne, tuo hyvin erikoislaatuinen heittäytyminen, ei ehkä sittenkään ole kadonnut minnekään vaan vetää vain henkeä. Sitä on näkynyt viime aikojen sotahuumassa, kuten Itä-Euroopan itsetuhoisessa nationalismissa. 

Ilmiö ei tunne ideologisia rajoja, jos nyt joku on sellaista luullutkaan. Se yhdistetään hyvin osin ja osin perustellustikin oikeistolaiseen isänmaallisuuteen, mutta samanlaista huumaa on esiintynyt yhtä lailla vasemmistonkin piireissä. 

---

Suureksi kauhukseni olen havainnut samanlaista innostusta myös itsessäni, kun ase näyttää minusta kauniilta, kun tunnen miten houkuttelevaa olisi omistautua täydellisesti jollekin asialle, kun yksinkertaisten kuvien taika saa minut valtaansa, kun tunnen hävityksen huuman ja kun minusta toisinaan tuntuu, että kunnon nyrkinisku voi tosiaan olla kauniimpi kuin Samothrakeen Nike. [jumalallisen kaunis veistos antiikin Kreikan voiton jumalattaresta Nikesta]" 

Olkoon edessämme siis mitä hyvänsä, sotaa, tuhoa, hävitystä, lopputulema ei ole kaunis, vaan se muistuttaa Verdunin taistelukentän mutaista, kauhujen yhä tänäkin päivänä leimaamaa pintaa. 

Kirjoittaja kuitenkin toteaa rehellisesti, että innostus sotaan ja sen sisältämään hulluuteen on myös hänessä itsessään. Tämä on ehkä kaikkein tärkein katkelma koko tärkeitä asioita toisensa perään sisältävässä historia-aiheisessa kirjassa Menneisyyden maisema. 

Jos emme itse tunne ja tunnista omaa kykyämme pahuuteen, kuinka voimme pitää huolen siitä, ettei se pääse valloilleen? Ettemme jonakin päivänä katso taaksemme ja sano: Tein sen minkä minut käskettiin tekemään. Tein koska muutkin tekivät. Noudatin ohjeita. 

Englund jatkaa, että käynti Verdunin kaltaisella vanhalla taistelukentällä palauttaa jalat nopeasti maan pinnalle. Hän ei jää pahuuden innoittamaan tuhon huumaansa pitkäksi aikaa, ei sen jälkeen kun on todella sisäistänyt, mitä Verdunin kaltaisella vanhalla taistelukentällä oikeasti tapahtui.


 Hävityksen huuma ja pahuuden ote ihmisestä, se häviää hyvin nopeasti kun todella tajuaa, mitä sota ja pahuus tarkoittaa, mitä se ihmiselle ja ihmiskunnalle tekee.

Jos sen tajuaa. Ellei ote ole jo liian syvä.

Luonnon rauhoittavaa hämärää ja pimeyttä:
Luontoretkellä Nuuksiossa marraskuisena lauantaina.


Onneksi kaikki pimeys ei ole pahuutta. Vuodenkiertoon kuuluva talvi, pimeä aika, lyhyet ja usein harmaat päivät, on luonnollista, rauhoittavaa pimeyttä. 

Talven pimeys on ystävä, joka kehottaa rauhoittumaan, hidastamaan tahtia, elämään vähemmällä vauhdilla. Keskittymään oleelliseen ja tärkeään: lepäämiseen, riittävän ravinnonsaannin turvaamiseen.

Perheeseen ja läheisiin, voimien keräämiseen. Rakkauden kasvuun. 






Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Kymmenen päivää kuumetta ja kolmen viikon yskä: korona voi myös lapsella kestää kauan.

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi