Kolme veljestä, pommi ja yksi maailmansotien turhimmista uhreista - tarinoita vanhojen valokuvien takaa


Velletri, paikkakunta Italian maaseudulla kolmisenkymmentä kilometriä Roomasta, hautuu helteen alla. On vuosi 1947, pellolla maata kääntää mies ja nainen. Lapset on otettu mukaan, kolme tummatukkaista poikaa. Vanhin heistä, vanttera kymmenvuotias, auttelee vanhempiaan minkä osaa.  Seitsemänvuotias keskimmäinen katsoo pienimmäisen, juuri taaperoiän ohittaneen nelivuotiaan rimppakintun perään. Lounastaukoon on vielä aikaa.

Näin ovat päivät aina kuluneet, maatilan töissä pellolla, maata kyntäen, kylväen ja korjaten. Tämä ei poikkea muista päivistä mitenkään, hiki valuu kuten ennenkin ja työtä on tehtävä aamusta iltaan. Lapset leikkivät, juoksentelevat pellon laidan pusikoissa ja kivikossa, heidän äänensä ja naurunsa kuuluu silloinkin kun heitä ei näy.

Kunnes isän kuokka osuu johonkin kovaan. Ei kiveen mutta kovaan kuitenkin. Kun vanhemmat saavat esineen kaivettua maasta, he huomaavat sen pommiksi. Niitä on sodan jälkeisinä vuosina löytynyt seudulta ennenkin, siinä ei ole mitään uutta. 

Sitten vanhemmat tekevät jotakin, mitä nykyihmisen näkökulmasta on hyvin vaikea ymmärtää. He huutavat lapset paikalle ja sanovat heille: Ottakaa tämä pommi ja viekää se kotipihalle. 

Maisemia menneiltä ajoilta: Via Appia Antica.


Lapset tekevät työtä käskettyä. Joku heistä tarttuu pommiin ja he lähtevät kantamaan sitä muutaman sadan metrin päässä sijaitsevalle kotitalolle päin. He vaihtelevat kantajaa, sillä kaikki haluavat  vuorotellen pitää käsissään jännittävää esinettä.

Pieninkin haluaa, vaikka pommi on hänelle painava kantaa eikä hän jaksa kauan kerrallaan ja jää sitä kantaessaan muista jälkeen. Isommat jaksavat enemmän, mutta silti se on juuri pienin veljeksistä, jonka käsissä pommi on silloin kun se räjähtää. 

Lapsi kuolee välittömästi. Isoveljet saavat vain lieviä tai keskivaikeita vammoja. He eivät ole liian lähellä pikkuveljeään juuri silloin kun räjähdys tapahtuu, ja he ovat myös onnekkaita. Mutta he näkevät kaiken, räjähdyksen ja mitä se pikkuveljelle tekee, etenkin keskimmäinen joka on lähempänä pikkuveljeä, oikeastaan niin lähellä että vammojen vähyys on ihme. 

Kuolleen pikkuveljen nimi on Enzio, hän on appiukkoni pikkuveli ja yksi kahdestatoista lapsesta, joka sillä paikkakunnalla kuoli sotavuosien jälkeen koskettuaan tai astuttuaan sodanaikaiseen pommiin tai kranaattiin. 

Appiukkoni on tuon veljeskolmikon vanhin poika, mutta häneltä en ole koskaan kuullut tapahtuneesta. Siitä ovat kertoneet muut sukulaiset ja mieheni sedät, appeni ei siitä puhu koskaan. 

Pian tapahtuneen jälkeen perheeseen syntyi uusi lapsi, jälleen poika, ja myös hänelle annettiin nimeksi Enzio kuolleen veljensä mukaan. Sen jälkeen poikia syntyi vielä yksi. Viisi poikaa, joista yhden elämä päättyi ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. 



En tiedä, mitä vanhemmat ajattelivat kun antoivat pommin lastensa kannettavaksi. Neuvoivatko he lapsia varovaisuuteen? Tiesivätkö vanhemmat miten vaarallinen esine pommi oli, miksi he toimivat niin hullulla tavalla? He olivat köyhää maaseudun väkeä mutta isä oli sodankäynyt mies ja tuntuu mahdottomalta ajatella, ettei hän olisi tiennyt pommin vaaroja. 

Sodan jälkeen ihmisille annettiin neuvoksi, että jos löytyy pommeja tai kranaatteja, niistä pitää ilmoittaa viranomaisille. Sen tämäkin perhe ilmeisesti aikoi tehdä, mutta jostakin syystä pommi haluttiin viedä kotipihalle eikä jättää pellon laitaan mistä se oli löytynyt. 

Tämä on tarina mieheni perheen arkistoista, yksi monista joita jokainen suku on täynnä. Aina kun olen vierailulla täällä Rooman-anoppilassani, katselen usein olohuoneessa ja muualla talossa esillä olevia valokuvia sukulaisista ja perheenjäsenistä. Vanhoja mustavalkokuvia kuolleista, värillisiä kuvia suvun uudemmista ja elossa olevista jäsenistä. 



Vanhoissa valokuvissa on jotakin joka kiehtoo minua suunnattomasti. Voisin katsella niihin ikuistettuja ihmisiä loputtoman kauan. Joskus tuntuu, kuin näkisin heissä välähdyksen jotain tuttua, vaikka en ole heitä koskaan tuntenutkaan. Tuntisin heidän elämänsä, ajatuksensa, haaveensa, jonkin pienen häivähdyksen niistä. Kuin katsoisin vanhaa ystävää.

Olen kuullut useimmista anoppilan valokuvien ihmisistä tarinoita. Esimerkiksi nuoruudessaan mallin töitä tehneestä isomummosta joka karkasi Colosseumille kuuntelemaan kun nuoret miehet soittivat mandoliinilla ja lauloivat. 

Se oli aikaa ennen kuin paikka oli varattu maksaville turisteille, ja Colosseumin ovet olivat kaikille auki ja se olikin suosittu nuorison kokoontumispaikka. Ajasta on jäänyt Rooman murteeseen sanonta, jota käytetään tilanteesas jossa joku astelee sisään ovista niin reteästi, että unohtaa sulkea oven takanaan: ahò, mica stamo ar Colosseo eli italiaksi non siamo mica al Colosseo, ei me missään Colosseumilla olla. 

Tai isovaarista, joka kuvissa nauraa moitteeton hammasrivi loistaen kuin filmitähti ikään, hän joka katosi sodassa palvellessaan pommittajalentäjänä Pohjois-Afrikassa, eikä hänestä kuultu mitään moneen vuoteen. Kunnes hänen siluettinsa ilmestyi näkyviin eräänä autereisena kesäpäivänä horisonttiin kotitalolle kiemurtelevan tien päähän. Isomummo istui kuistilla ja tunnisti miehensä kävelytyylistä heti paikalla. Se oli ilon päivä, se jolloin isovaari palasi sotavankeudesta kotiin. 


Sitten on uudempia tarinoita, niitä jotka hyvin tunnen, sillä olen itsekin osa niitä. Hääkuvia ja lastemme kuvia, niitä on melkein joka huoneessa. Kun me olemme kotona Suomessa ja tämä talo on huomattavasti hiljaisempi kuin se nyt on kun lastemme naurut, leikit ja kinastelut eivät ole sitä täyttämässä, ne kuvat muistuttavat isovanhempia siitä että elämä ja suvun tarinat eivät tule loppumaan.

Pienestä pomminräjähdyksessä kuolleesta Enziosta ei ole esillä eikä albumeissakaan yhtään kuvaa. Voi olla ettei hänestä kuvaa ehditty edes ottaa, vaippaiästä juuri selvinneestä maanviljelijäperheen lapsesta. Kukaan ei tiedä tai muista tarkkaan miltä hän näytti, mutta hän elää mukana suvun tarinoissa niin kauan kuin niitä hänestä kerrotaan, yksi maailmansodan viimeisistä ja turhimmista urheista. 







Kommentit

  1. Surullinen tarina. Runsas kymmenen vuotta myöhemmin 25. maaliskuuta 1957 allekirjoitti Italia ja viisi muuta valtiota Rooman sopimuksen ja perusti Euroopan talousyteisön (EEC) ja atomienergiayhteisön,
    Toisen maailmansodan räjähtämättömiä ilmapommeja löytyy 76 vuoden jälkeenkin vielä maan uumenista Saksassa. Niitä löytyy säännöllisesti tie- tai rakennustyömailta.Tänäänkin purettiin 250 kg:n pommin sytytin asuinkaupungissani.
    Menneisyyttä ei saa unohtaa, vaan antaa anteeksi. Tänään Saksassa asuu yli 700 000 italialaista, joista suunnilleen puolet ovat täällä syntyneet. Peruskoulussa he saavat äidikielen opetusta. Minunkin kolmella lapsellani on italialaisia ystäviä päiväkodista asti ja seuraava sukupolvi on kasvamassa.
    Hyvää jatkoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella hyvin sanottu tuo, eli että menneisyyttä ei saa unohtaa, vaan antaa anteeksi. Juuri noin se on. Menneisyyden virheet ovat kauheita, mutta niistä voi päästä yli ja antaa anteeksi. <3

      Poista
  2. Vietnamissa edelleenkin arkipäivää, kylvivät jenkit sinne älyttömästi miinoja, 15 miljoona tonnia räjähteitä joista 800 000 jäisuutareiksi. Ja se kasvimyrkyn levittäminen, aivan älytöntä. Jenkit kyllä jaksaa itkeä että peräti 60 000 menetti henkensä taistellessaan "kommunismia" vastaan, ikinä ei mainita että vietnamilaisia kaatui pitkän sodan aikana kaksi miljoonaa (siviiliä, solttuja meni puolesta yhteen miljoonaa) ja siihen päälle sodan jälkeen miinoihin menneet 42 000 kuollutta ja 62 000 vammautunutta. Karuja lukuja kun jenkit maailmanpoliisia leikkii.

    Niin turhaa, niin toistuvaa. Erittäin turhauttavaa on asioiden toistuminen uudestaan ja uudestaan. Historia ei opeta, tai mukaviksut ihmiset kelaa että ei me tehdä tuollaisia virheitä ja sitten toistetaan koko kaava, sellaisenaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on karuja lukuja ja kauhistuttavaa, että menneisyydestä todella ei opita mitään... Se on surullista ja kauheaa, mutta siksi ja silti aina sanon ja omille lapsilleni opetan, että lukekaa historiaa, opiskelkaa sitä mitä menneisyydessä on tapahtunut, jotta edes olisi jokin pieni mahdollisuus oppia ja välttää aiemmat virheet...

      Poista
  3. https://yle.fi/uutiset/3-5274464
    Luvut tuolta, unohtui laittaa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Viisi päivää tuntematonta: lomailen ilman perhettäni ensi kertaa 12 vuoteen