Matkapäiväkirjaa reitiltä Calabria-Rooma ja viimeisen lomaillan mahtava myrsky

Myrskypilvet lähestyvät Trevi Villagen lomakylää Sisilian suunnasta.
Kirjoitettu autossa 12.9.

Olemme taas tien päällä. Mittarissa on 4100 kilometriä Helsingistä lähdön jälkeen, ja yhä vain tulee lisää. Calabria ja viikko ystävien lomakylässä on jäänyt taakse ja matkaamme takaisin kohti Rooman-mummolaa. Lämpötila on 31 astetta, taivas on puolipilvinen ja ilmankosteus kaikesta hiestä päätellen hyvin korkea. Vasemmalla kohoaa Vesuviuksen silhuetti tummana vaaleaa taivasta vasten, auton liikkuessa se vähä vähältä muuttaa muotoaan; luoteesta käsin sen keskellä ammottava kraateri saa sen näyttämään kahdelta vuorelta, mutta kun ohitamme sen idästä se on sen muotoinen kuin se kaikissa kuvissa ja Aku Ankassa aina on: laeltaan hieman rosoinen ja toispuoleinen matalahko vuori. Ajattelen purkausta joka hautasi Pompeijin kaupungin alleen vuonna 79 jKr. ja sitä miten seuraava purkaus on tulossa minä hetkenä hyvänsä. Aikajänne on onneksi suuri; se voi tapahtua elinaikanamme mutta todennäköisemmin ei.

Mutta kun purkaus tulee, siitä muodostuu todella suuri, sen asiantuntijat jo tietävät; Vesuviuksen sisälleen kätkemä paine on valtava. Tuhka ja kaasut tulevat kohoamaan jopa 15 kilometrin korkeuteen, laava ja purkausmateriaali tulee peittämään koko Napolin seudun alleen ja kun tuhka viimein yläilmoista laskeutuu, se voi tarkoittaa katastrofia myös jossakin hyvin kaukana: tuulista riippuen tuhkaa voi laskeutua jopa tuhansien kilometrien päähän ja koska sitä on niin paljon, voi se rakennuksiin takertuessaan rikkoa niitä. Ihmiselle tulivuorituhkan ja kaasujen hengittäminen on tietenkin kohtalokasta.


Nyt Vesuvius on rauhallinen, sen siluetti suorastaan rauhoittava kohotessaan jylhänä taivaanrannassa. Aurinko on juuri nyt pilven takana piilossa mutta sen säteet tunkeutuvat sieltä tulivuoren rinteille häikäisevinä valokimppuina. Oikealla Apenniinien vuorijono jatkuu jatkumistaan, Italian selkäranka, kuten tätä lähes 1300 kilometrin pituista pohjoisesta etelään kohoavaa vuoristoa kutsutaan. 

Aamulla uimme viimeiset uinnit Etelä-Italian vesissä, meri oli edelleen levoton eilisillan mahtavan myrskyn jäljiltä mutta taivas oli kirkkaan sininen, eilisistä koko taivaankannen peittäneistä pahaenteisistä pilvistä ei ollut enää tietoakaan. Oli vain aurinko, lämpö, merituuli ja aaltojen mahtava pauhu.

Se pauhu kuului viime yönä mahtavana huoneeseemme sisälle saakka, kovempaa kuin vielä kertaakaan koko lomaviikon aikana. Yösydännä aaltojen rytmi oli suorastaan kiihkeän kova, tavanomaista aaltojen välistä hiljaisuutta ei niiden välissä ei ollut lainkaan vaan tuskin oli yksi aalto hakkautunut rantaa, niin heti perään tuli toinen. Se oli armotonta, tauotonta hakkaamista.

Vesuvius auton ikkunasta.

Monta kertaa havahduin yöllä hereille ja kuulin sen kiihkeän rytmin, joka kerta ajattelin että olisipa upeaa nyt nousta sängystä ja hiipiä ulos rantaan, mutta sitten en kuitenkaan jaksanut. Uiminen, aurinko, myöhään valvotut illat ja aikaisin herätyt aamut ovat vieneet kaiken mehun minusta lomakyläviikolla, ja sen vähän minkä nukun ahnehdin unta. Nopeasti ennen kuin valo alkaa taas kajastaa verhojen takaa ja mies lähtee viemään koiraa ulos aikaiselle aamulenkille rantaan (kello puoli kuusi) yhdessä ystävänsä, lomakylän omistajan kanssa jolle aamutuima on päivän ainut aika ehtiä tehdä muuta kuin töitä, ja viimeistään siihen herään.

Eileniltainen myrsky oli upeaa katseltavaa, ajattelen sitä yhä istuessani tässä autossa pelkääjänpaikalla läppäri sylissäni. Vesuvius on jo jäänyt taakseen, olemme juuri pysähtyneet täpötäydellä Autogrillillä vessa- ja kahvitauolla ja ihmetelleet ihmisiä, jotka Italiassa ovat toden totta unohtaneet turvavälien pidon: kassajonossa kukaan muu ei meidän lisäksemme pitänyt etäisyyttä ja tarkkana piti olla, ettei turvaväliin kiilannut joku.

Eilisillan myrskyä ei ihan heti unohda. Ensin ilmestyivät näkyviin tummat pilvet kaukaa taivaanrannasta meren yltä, Sisiliasta päin. Kun pilvet tulevat mereltä, se tietää sadetta, sanoivat ystävämme. Jos ne tulevat maalta, ne jäävät vuorten ylle pyörimään mutta eivät yllä merelle asti.

Oikeassa he olivat. Aluksi salamointi näkyi jossakin kaukana, mutta nopeasti ja äänettömästi pilvet lähestyivät. Koko taivas välkehti, salamat halkoivat ilmaa ja osuivat mereen, valaisivat tummat pilvet hetkeksi valollaan. Sitten alkoi kuulua jyrinää. Yhä lähempää jyrisi, eikä salaman ja äänen väillä ollut kuin hetki. Istuimme lomakylän baarin terassilla aivan merenrannassa ja seurasimme näytelmää, emme osanneet edes pelätä vaikka nyt välähteli jo aivan päämme päällä. Sellainen näytelmä ei joka päivä kohdalle osu, eikä siitä voinut olla lumotutumatta. Lapset eivät tienneet ollako enemmän peloissaan vai innoissaan, he pitelivät korviaan jyrähdysten aikana ja salamoiden välke heijastui heidän isoiksi avautuneissa silmissään.

Sitten tuli sade. Silloin pitikin lähteä suojaan ja kiireesti, sillä kun Italiassa sataa - siellä todella voi sataa! Vetäydyimme ravintolan puolelle joka avautuvien liukuovien avulla on saatu muutettua lähes ulkotilaksi korona-ajan poikkeusjärjestelyjen takia, mutta nyt liukuovet täytyi kaikki sulkea. Siellä istuimme sisätiloissa koko lomakylän väki, ilma muuttui nopeasti hikisenkosteaksi ja ikkunalasit huurtuivat, olimme kaikki (tietysti) maskit päällä mutta en voinut olla ajattelematta kaiken maailman aeorosoleja joita ilmassa silläkin hetkellä pahimmassa tapauksessa leijaili…

Sade hakkasi rantaa, terassia, kattoa, ikkunalaseja, vesinorot valuivat pitkin ikkunoita ja pian vettä alkoi valua ovien ja ikkunalasien alta sisään asti. Ravintolan lattialle muodostui jatkuvasti laajeneva lammikko jota työntekijät kiiruhtivat kuivaamaan pyyhkeillä ja räteillä.

Ukkospilvet lomakylän yllä.

Illallistarjoilu alkoi kosteissa merkeissä, mutta yhtä nopeasti kuin sade oli yltynyt se myös laantui, ja terassin ovet voitiin avata jo ennen kuin väki oli ehtinyt secondo piattoon asti. Jälkiruokakahveja nautimme ulkoterassilla märillä penkeillä, jostakin kuului enää kaukaista jyrinää ja tummat pilvet olivat pyyhkäisseet ohi ja matkasivat nyt sisämaahan päin. Kaikesta päätellen huoli oli ollut turhaa ja kesän viimeinen iltaohjelma saataisiin vietyä läpi normaalisti.

Ilma oli kosteudesta kylläinen mutta ihmeellisen viileä, rajuilma oli vienyt celciusasteista ainakin puolisenkymmentä pois ja yhtäkkiä se olikin pelkkä ilmankosteus eikä hiki, joka helmeili auringonpaahteesta aralla iholla. Mereltä puhalsi viileä tuuli joka melkein palelsi, ja se tuntui ihmeellisen ihanalta. Voiko aurinkoa ja lämpöä sittenkin saada liikaa, voiko? Siihen voi läkähtyä, läkähtyykin ellei pidä varaansa, ja vasta kun sade lankeaa ja iho saa levätä auringonpaisteesta, huomaa kuinka näännyttävää auringossa on ollutkaan.

Yöllä oli pitkästä aikaa viileää nukkua eikä lakana liimautunut jalkoihin vaan sitä piti päinvastoin vetää ylle ettei olisi palellut.

Viimeisen lomakyläillallisen herkkuja: isopiikkimakrillia lämpimällä raastepedillä
ja kasvilisukkeena tomaattisalaattia ja kesäkurpitsaa.


Aamulla kuitenkin aurinko taas siis paistoi ja nautimme siitä vielä viimeisen ranta-aamupäivän verran. Niin näännyttävää kuin auringon polte voi välillä ollakin, ikävä sitä kuitenkin hyvin nopeasti tulee, sitten Suomessa. Kun palaamme keskelle pahinta syksyä joka on alkanut sillä aikaa kun olemme olleet poissa eikä meillä ole ollut mahdollisuutta laskeutua siihen pikkuhiljaa. Siksi en valita yhdestäkään kuumasta ja näännyttävästä aurinkopäivästä täällä Italiassa, vaan tankkaan kaiken valon ja lämmön minkä voin, imen itseeni Välimeren kimallusta ja aaltojen tuoksua. The winter is coming, talvi on tulossa, se tulee aina uudelleen ja kesän lämpö ja rusketus katoaa iholta yhtä nopeasti kuin on siihen imeytynytkin.

Italiassa kesä on lopuillaan, lomakylässäkin oli eilen illalla kesän päättäjäiset mikä tarkoittaa että juonnettu ohjelma siellä päättyy. Muutaman viikon kylä on vielä auki mutta tavallisena huoneistohotellina. Sitten on tämä poikkeuksellinen covid-kesä takana, maskien, käsidesien ja etäisyyksien pidon kesä. Eilisillan myrsky antoi tavallaan arvoisensa päätöksen tälle myrskyistä kevättä seuranneelle tyynelle ja pahimpia ennakko-odotuksia sittenkin normaalimmalle kesälle, jolloin lomakylät ja ravintolat sittenkin ovat saattaneet olla auki mutta joka toivottavasti ei ole tyyntä seuraavan koronamyrskyn edellä.








Kommentit

  1. On varmaan kiinnostavaa lähestyä Suomen syksyä automatkalla päivä päivältä. Syksy hiipii joka päivä lähemmäksi, t-paidat vaihtuvat sweatshirteihin ja anorakkeihin, sandaalit kumisaappaisiin ja villasukkiin.
    Lentomatkalla ei sellaista voi kokea.

    VastaaPoista
  2. Voi kyllä, niin on! Se on upea kokemus ja siinä tosiaan ehtii sopeutua lämpötilan muutokseen pikku hiljaa. Ei ole niin iso shokki saapua Suomen sy syksyyn täältä 30 asteen lämpötiloista... =D

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Helsinki-Rooma, 4. matkapäivä: Italian aurinko ja uusi koronatodellisuus

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Rooma ilman turistilaumoja - parempi, kauniimpi Rooma