Hullummaksi oisin tullut vielä, jos sua ei ois tullutkaan. Miksi koronatalvi on ollut täydellinen talvi?

Edessä loputon latu - täydellistä!


Kello on pian kahdeksan aamulla ja ulkona on valoisaa. Niin juuri, valoisaa! Aurinko nousee näillä hetkillä, pihan lumikuorrutteiset puut ovat piirtyneet esiin pimeydestä ja kylpevät juuri nyt aamun sinisen hetken varovaisessa valossa. Pimeän väistyminen on paljastanut, että satelee lunta. Pakkasta on kuusitoista astetta.

En osaa kuvitella täydellisempää talvea kuin se mikä on parhaillaan meneillään. Juuri tällainen talven kuuluukin olla: paljon lunta, paljon pakkasta, uusia lumisateita muutaman päivän välein niin että kaikki pysyy jatkuvasti valkoisena, eivätkä autojen saasteet, koiranpissat ja aurausautojen jäljet pääse liiaksi likaamaan maisemaa. Lumisateiden lomassa aurinkoisia päiviä, auringon joka koko ajan nousee vähän korkeammalle ja tekee kaikesta häikäisevää kimallusta.

Lähikentällä on sileä, viikkokausien jäädytyksestä vankistunut jää, takapihan metsästä lähtee hiihtolatuja niin pitkälle kuin jaksaa hiihtää. Pulkka on ainoa järkevä kulkuväline pienen lapsen kanssa, ja jos omistaisi potkukelkan, silläkin pääsisi mihin haluaisi. Meri on jäässä ja sen päällä voi kävellä niin kauas kuin horisonttia erottuu, avantouinti on oikeasti avantouintia. 



Ennen kaikkea on valoisaa ja kaunista. Lumi valaisee kaiken, yölläkin. Valkoisella pumpulillaan se pehmentää ja armollisesti peittää kaiken, likaisen asfaltin, tienpientareen roskat, rumat rakennukset -  kaiken mitä ihminen olemassaolollaan jättää jälkeensä ja on "saanut aikaan". 

Ja vaikka rakennusten sisällä ihmisten maailma jatkaa älytöntä tahtiaan ja kulkuaan, ulkona on armollinen tunne: on kuin talvi pysäyttäisi kaiken tai ainakin hidastaisi ajan tahtia kietomalla kaiken unenomaiseen kylmään vaippaansa.

En osaa myöskään kuvitella täydellisempää hetkeä tällaiselle talvelle kuin juuri nyt, kun sitä kaikkein eniten tarvittiin. Mitä olisikaan tullut, jos olisimme joutuneet kahlaamaan toisen peräkkäisen lumettoman talven nyt, koronatalven, jolloin kaikki muutenkin on ankeasti, oudosti ja pelottavastikin toisin kuin tavallisesti? 

Vaikka nyt ei voi mennä ja tehdä asioita samalla lailla kuin mihin on tottunut, niin ainakin nyt voi hiihtää. Luistella. Mennä pulkkamäkeen. Tehdä lumiukkoja. Kävellä narskuvassa lumessa. Pyydystää lumihiutaleita kielelle. Tehdä lumihommia. 

Hengittää pakkasilmaa ja katsella, miten hengitys höyryää. Lämmitellä jäätyneitä sormia patterin kyljessä. Nähdä pakkasen punan poskilla ja tuntea, miten pintaveri kiertää ja elämän aiheuttamat rypyt silenevät. Katsella ikkunasta ulos ja nähdä maalauksellinen, pakkaseen jäätynyt maisema ja ajatella, miten onnellista on voida olla lämpimässä kodissa ja mennä ulkoilemaan vain sen verran, kun itsestä tuntuu mukavalta. 


Jos pidät edellä kuvailluista asioista, toivottavasti olet nauttinut tästä talvesta. Seuraavan kerran moinen onnenpotku osuu näille leveysasteille ties milloin. Toissatalvena oli hetken aikaa paljon lunta. Sitä edellisen kerran näin runsaslumista on ollut kymmenen vuotta sitten. Mustia jouluja on jonossa jo aika monta. 

Ilmastonmuutos ei tarkoita sitä, että lunta ja pakkasta ei Etelä-Suomessa enää koskaan olisi. Kyllä niitä on, mutta vain koko ajan harvemmin ja lyhyemmän aikaa. 1980-luvulla joulukuun alussa pääsi lähes aina luonnoladuille hiihtämään. Nyt sellainen olisi todella harvinainen juttu. 

Ilmasto ja sää ovat eri asioita. Ilmasto on ja vaikuttaa taustalla, mutta sääilmiöt menevät omassa rytmissään. Ilmastonmuutos tarkoittaa sitä, että keskilämpötilat kohoavat ja esimerkiksi Suomen kohdalla sitä, että talvista tulee runsassateisempia. On säästä eli tuulenpyörteistä ja ilmanpaineista kiinni, millainen ilmamassa Suomeen osuu ja mihin lämpötila asettuu, kun kaikki ne sateet tulevat taivaalta alas. Lopputulos: hirveä määrä vesisadetta tai lumi"kaaos". 

Tänä talvena on ollut hyvä mäihä, ja Siperiasta on virrannut kylmää ilmamassaa Suomeen päin. Ja siksi meillä on kaikki tämä lumi, siinä missä viime talvena oli kaikki se loputon, harmaa, ankea vesisade myrskytuulineen. (Lue viime talven säästä esimerkiksi postaukseni Myrskyn jälkeen ja uutta myrskyä päin - ilmastonmuutos NYT)



Ensi talvea en vielä halua edes ajatella. Haluan vain nauttia tästä meneillään olevasta talvesta, lumen valon valkeudesta ja pakkasen puraisuista poskilla, äänettömästä kauniista talviluonnosta ja nyt helmikuun edetessä yhä voimallisemmasta auringosta, joka saa lumen kimmeltämään häikäisevämmin kuin edes keskikesän aurinko pystyy häikäisemään. 

Nautin lumileikeistä lasten kanssa, siitä kun jälleen kerran puemme paksut kerrokset vaatteita yllemme ja lähdemme ulos pulkkinemme, luistinemme ja suksinemme, ja saan sanoa heille: tällainen on oikea talvi, lapset, muistakaa millaista se on. Viime talvena he kysyivät kysymästä päästyään, milloin tulee lunta, mutta en voinut vastata muuta kuin totuuden: en tiedä, toivottavasti pian.

Eikä lunta lopulta tullut kuin jokunen epämääräinen hiutale joskus huhtikuussa, jolloin olimme koronaoireisesti sairaana ja kun lapset vähän tervehtyivät, he saattoivat mennä kotipihalle ihmettelemään ohutta valkoista harsoa maassa ja lämpötilaa, joka kuukausien odotuksen jälkeen oli vihdoin laskenut pakkasen puolelle, samaan aikaan kun krookukset jo nousivat maasta. 

Katselin heitä makuuhuoneen ikkunasta peittojen alta ja ajattelin, että ihanaa että edes he voivat nyt olla ulkona ja nauttia siitä säälittävästä talventyngän hetkestä kotipihallamme. "Talven" ainoa lumiukko syntyi etupihalle ja kuulin kuinka he pyysivät isältään porkkanaa nenäksi. Ja olin iloinen että minulla oli mies joka saattoi sen heille antaa eikä minun tarvinnut nousta sängystä. Sellainen asia kuin sängystä nouseminen ja keittiöön käveleminen oli sillä hetkellä niin suuri ponnistus että hyvä jos vessassa jaksoin käydä. 



Nyt viime kevään sairaus on enää kaukaista painajaista ja vaikka en koskaan tulekaan saamaan tietää oliko se koronaa vai ei ja elämään sen epävarmuuden kanssa koko loppuelämäni, olen päässyt siitä yli. Ainakin tiedän millaista koronan sairastaminen on, sillä oireeni olivat klassisemmat koronan oireet kuin monella testillä todetulla potilaalla on. 

Mutta että kaiken sen jälkeen tuli tällainen talvi! Siitä olen kaikkein kiitollisin juuri nyt. Jos perään olisi tullut toinen lumeton ankea talvi, kuka tietää miten hullusti olisi voinut käydä. Hyvin moni varmasti olisi paljon masentuneempi, toivottomampi ja alakuloisempi, vähemmillä voimilla varustettu.

Olen aina pitänyt Kaija Koon kappaleesta Jos sua ei ois ollut, mutta tänä talvena olen kuunnellut sitä uudesta näkökulmasta. Hullummaksi oisin tullut vielä, jos sua ei ois ollutkaan, siinä lauletaan haikeasti päättyneestä rakkaudesta. Mutta mistäpä muusta se kertoo, kuin tästä talvesta! Ainakin minä olisin tullut vielä hullummaksi kaikesta siitä ankeudesta, pimeydestä ja toivottomuuden tunteesta, joka olisi aiheutunut loputtomasta vesisateesta tammikuussa ja synkästä mustasta talvesta juuri nyt, koronan aikaan. 

Lumisade ulkona on lakannut ja haaveilen lähteväni tänään hiihtämään jossakin vaiheessa. Lumihanget ovat saaneet uuden kerroksen kevyttä pakkaslunta päälleen, muutama hiutale laskeutuu vielä alas taivaalta, mittarin mukaan pakkanen on kiristymässä.

Tiedän että valoisaa aikaa hiihtämiseen on, sitä on ruhtinaallisesti lähes puoli kuuteen asti iltapäivällä. Ei ole kiirettä minnekään, valo ei karkaa kolmelta niin kuin pimeän ollessa pahimmillaan. Ja aurinko, jos se tänään jossakin vaiheessa sattuu paistamaan, se lämmittää jo aavistuksen.

Ja jälleen kerran, oi jälleen kerran, pysäyttäisin ajan tähän, jos voisin.





Kommentit

  1. Ajan pysäyttäisit? Elä helvetissä sellaista mene tekemään;DD Sortuu koko universumi...
    On kyllöä mukavaa oikea talvi. Oikeana talvena pidän kasariyalvia, aina lunta, aina pakkasjakso. Varsinkin jos tuo pakkasjakso jää välin niin olen hlökohtaisesti aina pettynyt. Tänä talvena on tullut nukuttua, olen vetänyt unta palloon tammi ja nyt vielä helmikuunkin ajan, 12 tuntia yössä tekee hyvää. Tiedän kyllä miksi nukuttaa mutta alkaa vähän kyllästyttää tämä makaaminen;D Toisaalta, nyt on hyvä aika olla pesässä ja maata, kuunnella kun pakkanen paukkuu nurkissa.
    Siis talvifani kyten sinäkin, tai oieammin olen 4vuodenaikaa fani, ihanaa kun vaihtuu tasaisesti, ei jaksaisi mitään 8 kkn kesää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivon ajan pysähtymistä aina kun on joko keskikesä tai keskitalvi, jostain kumman syystä se vaan on niin =D. Ja aina ajattelen talvella, että tämä on se paras vuodenaika, ja kesällä taas että kesä on. Mutta sitten muistan, että keväthän se paras onkin, kun valo lisääntyy ja koko kesä vielä edessä. Syksy on ainoa jota en koskaan kutsu suosikikseni, mutta kun se tulee niin alkupelon jälkeen tykkään siitäkin. 4 vuodenajan fani siis minäkin!

      Ja tuo paljo nukkuminen kuulostaa myös tutulta... Juuri heräsin 10h yöunien jälkeen ja joka yö lähes sama määrä unta. Kesällä pärjään melkein puolella määrällä.

      Poista
    2. Kuten selitin jossain, kun on syntynyt tammikuussa(minä) niin kevät on kauhea räväytys joka väsyttää, kesällä alkaa valoon tottua mutta kun syksy saa, jo vain olen tyytyväinen, ja talvella sitten onnellinen...ja unessa;D
      Nykyään vuodeajat on liian lyhyt aika kelata, tällä hetkellä jotain viisvuotishahmotuksia, en edes huomaa kaikkia vuodenaikoja, tulee sellaisia, katso hitto, kesähän on jo pitkällä (heinäkuussa;DD)

      Poista
    3. Sanotaan että aika menee koko ajan nopeammin mitä vanhemmaksi tulee (siis tuntuu menevän). Onko tuo nyt sitä? Viisivuotishahmotus on kyllä hyvä sana =D. Mua on hirvittänyt ajan kulunut nopeutumisen tuntu jo kauan, ja nyt alkaa pelottaa että meneekö se mullakin kohta tuommoiseksi viisivuotishahmotukseksi...

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Juoksuharrastuksen aloittaminen vuosien tauon jälkeen – Juoksen kuolemaa karkuun

Miltä tuntuu kevään valo? Haparoivia yrityksiä kertoa se sanoin: "Vain se mitä kirjoitan on totta"

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin