Saako omasta lapsestaan olla ylpeä? Mitä jos ei ole?

Eskarilaisen talviaskartelu.

Talossa vallitsee ihmeellinen hiljaisuus. Mieheni tekee etätöitä, lapset ovat koulussa, eskarissa ja kerhossa. Sain aamun työt tehtyä tehokkaasti ja kuuntelen kuinka keittiön uuni hurisee. Koska en tiennyt mitä muutakaan tehdä, tein appelsiinikakun uuniin kohoamaan. Sen ensi tuoksut tuntuvat ilmassa jo. 

Katselen keittiön pöytää edessäni. Se on täynnä piirrustuksia, sormivärejä ja vesivärejä lasten viime päivien askartelusessioista. Hienoimmat työt on laitettu seinälle, kuten meillä tapana on. Keittiön seinät alkavat jo olla tapetoitu piirrustuksilla, enkä kyllä parempaa tapettia voisi kuvitella löytävänikään. 

Esikoisen koulu alkoi niin aikaisin, ettei hän juuri muuta ehtinyt kuin syödä aamiaisen, mutta pienempien laita oli toinen. He ehtivät piirrellä aamulla olohuoneen lattialla, mielipiirustuspaikallaan vaikka se pöytäkin olisi. 

Eskarilainen sai vajaan puolen tunnin aika piirrettyä Etelä-Amerikan, Pohjois-Amerikan ja Pohjoisen napapiirin ympäristön (Grönlanti, osa Skandidaviaa, Färssaaret, Huippuvuoret, Novaja Zemlija), pienempi piirteli ilotulitteita vieläkin uudenvuoden ilotulituksista innoittuneena. 

Seuraan häikäistyneenä monia lasteni kehitysaskelia, mutta piirtäminen on ehdottomia suosikkejani. Ihailen heidän ennakkoluulotonta asennettaan taiteen tuottamiseen, ehtymätöntä luovuuttaan ja kykyään saada paperille aikaiseksi hahmoja, maisemia, kokonaisia maailmoja. 

Keskimmäinen vielä aivan kirjaimellisesti noita viimeksi mainittuja, sillä hänen kiinnostuksensa on jo pitkään kohdistunut karttoihin. Syksyllä hän piirteli maailmaa paperikarttojen pohjalta, ja joulupukin tuotua karttapallon ovat maailmankartat muuttuneet entistä yksityiskohtaisemmiksi ja paikkaansapitävimmiksi. Enää harva maa on muulla kuin oikealla paikallaan tai puuttuu kartalta. Karttapiirrustuksia on syntynyt jo pitkälti toista sataa ja lisää syntyy joka päivä. 



Olen erittäin iloinen siitä, että kuusivuotiaani osaa piirtää ja nimetä Afrikan maat lähes sataprosenttisella tarkkuudella, piirtää merialueet maailmankarttaan  ja tietää epäröimättä, että nyt paljon uutisissa oleva Myanmar sijaitsee Aasiassa, siinä Kiinan, Thaimaan, Bangladeshin ja Intian välissä. 

Olen iloinen siitä, että esikoinen piirtää Harry Potterin muotokuvan joka on autenttisempi kuin Harry Potter itse. Puhumattakaan kuusivuotiaasta, joka piirtää eläimiä paremmin kuin itse olen koskaan osannut piirtää. 

Olen iloinen kuopuksesta joka piirtää metsäpiirrustuksia toisensa perään ja vaikka muutoin aina tekeekin piirtämilleen ihmiskasvoille nauravan naaman, niin metsäpiirrustusten puunkaatajalle hän piirtää vakavan tai vihaisen ilmeen. 

Vesiväritaidetta.

Olen iloinen siitä että he oppivat, osaavat ja hoksaavat, saavuttavat ikäkautensa mukaisia taitoja, kasvavat koko ajan ja selvästi paremmiksi ihmisiksi kuin minä koskaan olen ollut tai tulen olemaan. Heidän tulevaisuutensa ei ilmastontutkijoiden mukaan ole kovin valoisa, mutta he ovat täynnä valoa jota katselen ilolla ja riemulla. 

Mutta olenko heistä ja heidän taidoistaan ylpeä? Varmasti sitäkin, mutta se ei ole läheskään päällimmäinen tunne. Ennen muuta tunnen suurta riemua lasteni onnistumisten ja olemassaolon edessä. Olen iloinen ja onnellinen siitä, että he ovat olemassa. En tiedä pitäisikö olla enemmän ylpeä, onko epänormaalia jos ei omasta lapsestaan ole, mutta en vain osaa. Sillä tiedän ettei mikään heidän valostaan ja piirrustustaidostaan ole pohjimmiltaan minun ansiotani. Ja ylpeys, mitä se on ellei kunnian ottamista jostakin, jonka katsoo tai luulee omaksi ansiokseen. 

Kuten piirustustaidot, eivät muutkaan heidän piirteistään ja ominaisuuksistaan ole minun ansiotani. Voin kyllä kertoa heille asioita maailmasta ja ajatuksistani, voin kertoa mitä pidän oikeana ja mitä vääränä, voin ostaa heille piirustusvälineitä ja kannustaa heitä piirtämään, mutta lopulta heidän aivonsa ovat se, joka ohjaa heidän kättään, tekojaan ja ajatuksiaan. Äitinä voin vain tarjota puitteet ja toivoa, että he innostuisivat piirtämään (tai mitä nyt toivoisinkaan heidän tekevän), mutta loppu on heistä itsestä kiinni.

Lapset saavat vanhemmiltaan geenit ja kasvatuksen, mutta mikään lapsessa ei ole vanhemman ansiota. Lapsen voi kyllä yrittää kasvattaa hyvin ja kohteliaasti käyttäytyväksi, vastuulliseksi ja empaattikseksi ihmiseksi, mutta nimenomaan ne ovat vain yrityksiä. Se millaiseksi lapsi lopulta kasvaa, ei ole omissa käsissäsi

Se on vanhemmuuden vaikeimpia ja kipeimpiä pisteitä. Rakastat niin paljon, toivot niin paljon hyvää, pelkäät ja huolehdit niin paljon ja haluaisit lapsesi välttävän kaikki ne virheet, joita olet itse tehnyt ja joita sukupolvet sitä ennen ovat tehneet. 


Näet omat virheesi vanhempana ja pelkäät, että jotkin niistä ovat kohtalokkaita ja vahingoittavat lapsen sielua niin, että rypyt tuntuvat vielä aikuisenakin ja lapsesi pahimmassa tapauksessa käsittelee niitä terapiassa puolet aikuisiästään. 

Huomaat että joissakin asioissa virheet jo näkyvät tai lapsi muuten vain ei kasvakaan sellaiseksi kuin toivot vaan kehittää myös piirteitä joita et ehkä jopa voi sietää, ja se aiheuttaa sinussa tunteita joita et mielellään kohtaisi. 

Näet että lapsi liukuu sinusta kauemmas ja vaikka tiedät että se on väistämätöntä, et kuitenkaan haluaisi päästää häntä, mutta sen sijaan että etsisit uudelleen yhteyttä ja halaisit häntä, vetäydytkin kauemmas, koska jotenkin ajattelet että peli on jo menetetty ja koska olet kyvytön kohtaamaan tilannetta ja omia tunteitasi sen takana. 

Edellisessä kappaleessa mainittu tapahtumaketju ei ole itselleni tuttu (ainakaan vielä, toivottavasti ei koskaan olekaan), mutta olen pohtinut paljon sitä, miten vanhempien etääntyminen lapsistaan murrosiässä tapahtuu. Olen vakuuttunut, että usein sen täytyy mennä juuri noin. Ilo lapsen olemassaolosta itsessään katoaa ja vanhemmuuden virheet alkavat näkyä, ja vanhempi alkaa katsoa lastaan hänen tekojensa ja taitojensa kautta. 

Jos lapsi menestyy opinnoissaan ja työssään, on helppoa olla iloinen ja ylpeä vanhempi. Mutta mitä jos lapsi ei varsinaisesti onnistu missään eikä ole edes kovin kunnianhimoinen, tai tekee muuten päinvastaisia valintoja kuin vanhemmat toivoisivat? Niin helposti vanhempi heijastaa lapseen omia toiveitaan ja pettyy lapseen, jos ne eivät täyty.

Tähän pisteeseen en itse halua vanhempana koskaan joutua. Siksi varon rakastamasta lapsiani heidän osaamisensa, tekemisiensä ja onnistumistensa kautta. Siksi varon olemasta heistä liiaksi ylpeä, vaikka tiedän että vanhemman ylpeys on pohjimmiltaan aika luonnollinen ja väistämätönkin tunne. En halua koskaan unohtaa, että he ovat opettaneet minulle enemmän elämästä kuin minä koskaan pystyn heille opettamaan. He ovat elämässäni valo, jota ilman vaeltaisin paljon pimeämmässä maailmassa ja monet tärkeät asiat olisivat jääneet ikuisiksi ajoiksi varjoon ja minulta huomaamatta. 


Vanhemman ylpeys on luonnollista, mutta silti ehkä hassuimpia asioita, joita perhedynamiikan keitossa syntyy. Kun vanhempi on ylpeä lapsestaan, mistä hän oikeastaan on ylpeä? Omista geeneistään jotka jatkuvat lapsessa ja yhdistyvät toisen vanhemman geenien kanssa tavalla, joka tuottaa jotakin hyvää ja kaunista? Vai siitä, että on saanut lapsen toimimaan, käyttäytymään tai tekemään jollain tietyllä tavalla, eli omaa ansiota taas?

Jos ei puhuta narsististen ihmisten kusennoususta päähän, kohtuullisessa ylpeydessä ei tietysti sinänsä ole mitään vikaa. Jos on jossakin oikein hyvä, siitä varmaan saakin olla ylpeä. Tiedostan että esimerkiksi eskarilaisie on ikäisekseen taitava piirtäjä (mutta kyllä hän paljon viettääkin aikaa piirtäen, ja piirtämäänhän oppii piirtämällä!), ja minusta on valtavan palkitsevaa seurata hänen oppimistaan. Esittelen myös hänen aikaansaannoksiaan mielelläni muille, kuten huomata saattaa, haha. Olenko siis ylpeä hänestä? Voi olla että olen sitäkin vähän, mutta itse koen enemmänkin jakavani sitä iloa, jonka lapsen taidot aiheuttavat. 

Olkoonkin ylpeys kuinka luonnollinen tunne tahansa, ennen kaikkea se on mielestäni hassu tunne. Päässäni on ehkä jotain vikaa eikä se toimi kuten muut päät toimivat, mutta vaikka onnistuisin toteuttamaan suurimman haaveeni, kirjan julkaisun, en onnistu yhdistämään ylpeyden tunnetta saavutuksen toteutumiseen. Vain iloa. Onnea. Valoa. 

Niitä samoja joita tunnen lasteni touhuja, edistymisiä ja kehitysaskeleita seuratessa. Iloa, onnea ja valoa. 



 




Kommentit

  1. Se millaiseksi kasvaa..Hmm, onhan se nyt sinusta/isästään kiinni aika pitkälti onko heillä oikeanlaista itsetuntoa, onko heidän lahjojaan kasteltu vai pakotettu tekemään jotain mitä isä/äiti olisi halunnut tehdä, paljonkin voi vaikuttaa siihen millaiseksi se taimi kasvaa. Vaikka olisivat kaksoset niin jos toinen kasvaa teidänlaisessa perheessä ja toinen kadulla Pietarissa niin salettiin on eri ihminen;)
    Ylpeys siitä että on tehnyt tietonsa ja taitonsa mukaan, on nyt ainakin paikallaan, ja voi sitä vähän varastaa lapsenkin tekoja omikseen, ei siitä sakoteta;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, kasvatus vaikuttaa kyllä paljon, mutta on myös paljon muita vaikutteita: koulu, kaverit, ympäröivä maailma, joiden vaikutus kasvaa koko ajan mitä isommaksi lapsi kasvaa... Kiehtovaa että otit juuri tuon itsetunnon esiin, sen kehittymiseen nimittäin ei vanhempien vaikutus välttämättä riitä tai ylety. Vaikka vanhemmat antaisivat hyvät eväät itsetuntoon (tai muuhun), voi esimerkiksi koulukiusaaminen vaikuttaa paljon enemmän.

      Ei sakoteta onneksi! =) Voi ainakin siitä tuntea vanhempi onnistumista, jos saa lapsen innostumaan jostakin asiasta ja löytämään intohimonsa. Meillä esimerkiksi lapset piirtäisi vaikka kaiket päivät, ja totta kai äiti heitä innostaa ja kantaa kaupasta yhä uusia tussipakkauksia ja piirustuspaperia selkä vääränä!

      Poista
    2. Luovuuden purkamista kannataa tukea ja ehkä varovaisesti ohjata sillä luovat ihmiset ovat tulevaisuuden työntekijöitä, ojankaivuu on taaksejäänyttä elämää=)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Savusauna, raskaus ja häkämyrkytys: ainekset pahimpaan painajaiseeni

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija. Unohtumaton rakkaustarina keskitysleiriltä - jotta emme unohtaisi