Mihin ovat kadonneet höntsääjät? Harrastustoiminnan avaamistakin tärkeämpää olisi toinen muutos lasten arjessa

Ulos liikkumaan heti aamusta! 


Luistelukentän laidalla eräänä kuluvan talven viikonloppuna havahdun huomaamaan, että edessä avautuva näky on jotenkin nostalginen. En tarkoita talvisäätä, sillä sattuu olemaan plussakeli ja jää on pehmeää ja vetistä. Tarkoitan kentän toisella laidalla kiekkoa pelaavia teinejä. 

Omien lasteni luisteluinnostus on niin omaa luokkaansa, ettei ole ihme että he haluavat luistella vaikka jäässä on kupruja ja on sentin kerros vettä, varsinkin kun saa kerrankin luistella serkkujen kanssa. Mutta että nuo teinipojat tuolla ovat tulleet jäälle lauantai-iltana jään kunnosta huolimatta.

Mikä siinä on niin nostalgista, joudun miettimään sitä itsekin. Miksi minulle tulee tunne, kuin olisin siirtynyt muutaman vuosikymmenen ajassa taaksepäin? 

Sitten tajuan: nykyaikana urheilukentällä höntsälätkää  - tai -fudista, -sählyä tms. - pelaavat lapset ja nuoret alkavat olla harvinainen näky.

Asuinkorttelin urheilukentällämme kiekkokaukalossa on harvoin muutamaa pelaajaa enemmän aina kun satun kävelemään ohi (päivittäin), vaikka viime viikkoina hyviä pelikelejä on ollut paljon. Kesäisin urheilukentän kansoittavat useimmiten jalkapalloseurat, mutta itsekseen pelaavia kaveriporukoita näkee vain satunnaisesti. Tai sitten satun vain kävelemään aina ohi väärään aikaan.

Viikonloppuna satoi runsaasti lunta.
Ja kun sataa lunta, luistelu on erityisen hauskaa
kun saa kolata sen pintaan "autoteitä".

Sunnuntaiaamuna aamiaisen jälkeen lähdimme jälleen luistelemaan talomme viereiselle luistinkentälle. Siellä odotti mukava yllätys: ensimmäistä kertaa tänä talvena siellä oli meidän meidän lisäksemme muita luistelijoita leikkipuiston aukio-oloaikojen ulkopuolella eli muita kuin päiväkotiryhmiä tms.

Toista oli omassa lapsuudessani. (Nyt menee taas nostalgiavaihde päälle, haha.) Jääkentillä vilisi väkeä, omat isoveljeni olivat jatkuvasti jossain höntsäilemässä ja kävivät vain välillä syömässä voileipäpinot huutaviin vatsoihinsa, nurtsisählyporukkamme kokoontui säännöllisesti ja omat iltapäiväni koulun jälkeen kuluivat kaverin kanssa metsässä juostessa ja leikkiessä tai koiria ulkoiluttaessa, tuntikausia. Kävin myös seurakunnan sählykerhossa, mutta se oli murto-osa kaikesta liikunnastani. Kolmetoistavuotiaana innostuin juoksusta, ja se olikin sitten menoa: juoksu on yhä rakkain liikuntaharrastukseni.  

Mutta me sen ajan lapset emme olleet kuulleetkaan kännyköistä, tableteista tai televisiokanavien suoratoistopalveluista. Ruutuaikamme rajoittui aamupiirrettyihin ja Pikkukakkoseen, Disneyn klassikkopiirrettyjen katselemiseen ja siihen, mitä televisiosta sattui tulemaan. Joskus vuokrattiin videoita. 

Lasten harrastustoiminta on pääkaupunkiseudulla ollut tauolla koronaviruksen takia. Viime viikolla uutisoitiin, että kaupungit ovat HUS:in ja hallituksen suositusten vastaisesti päättäneet rajoitetusti avata lasten harrastustoimintaa. Vaikutukset lasten liikkumiseen ja hyvinvointiin ovat harrastustoiminnan katkon takia niin vakavat, että nähtiin paremmaksi purkaa harrastustoimintarajoituksia. 

Voin yhtyä huoleen että kaikki mikä lisää lasten liikkumattomuutta, on vakava asia. Silti en voinut olla hieraisematta silmiäni, kun näin Helsingin Sanomien pääkirjoituksen otsikon viime perjantaina: Lapset ja nuoret voivat taas harrastaa liikuntaa, mutta vastuullisesti. 

Kuka on kieltänyt harrastamasta liikuntaa, vaikka virallinen harrastustoiminta olisi tauolla? Tarvitseeko liikunnan harrastamiseen ylipäätään seuroja tai joukkueita? Tietenkin ne monelle ovat tärkeitä ja tuovat harrastukseen tavoitteellisuutta ja sosiaalisuutta, mutta noin yleisesti ottaen: surkeassa jamassa ollaan jos lasten liikunta on järjestetyn harrastustoiminnan varassa. Monet harrastukset ovat niin kalliitakin, että niiden harrastamiseen kaikilla ei edes ole varaa.


Sunnuntaina teimme kävelyretken
isompaan pulkkamäkeen, sorsia katsomaan
ja talvipicnikille.

Lapsi ja ihminen ylipäätään on luotu liikkumaan, jatkuvasti ja kaiken aikaa. Muutaman tunnin viikottainen liikuntamäärä seurassa on toki erinomainen lisä lapsen liikkumiseen, mutta nimenomaan sen pitäisi olla vain lisä. Liikuntaa voi, saa ja pitäisikin harrastaa vapaasti ja rajoituksetta omin päin ulkona ja perhepiirissä sisällä, vaikka koronatilanne olisi kuinka paha hyvänsä. 

Jos edes pieni osa (viides- kuudesosa?) siitä ajasta, jonka monet lapset nykyään viettävät ruudun ääressä, vietettäisiin liikkuen, tämän maan kansalaisten tulevat kansanterveysongelmat vähenisivät puolella. Tällainen karkea, täysin mutu-tuntumaan perustuva arvio tekee mieli heittää, kun seuraa nykymenoa. 

Harrastustoiminta on tärkeää ja sen avaaminen koronan leviämisuhkasta huolimatta varmasti monien lasten hyvinvoinnin kannalta myönteinen päätös, mutta harrastustoiminnan avaamistakin tärkempää olisi, että ruutuaika lasten arjessa vähenisi ja liikkumisesta tulisi luonnollinen osa heidän arkeaan, eikä kunnon kohoaminen tai laskeminen olisi riippuvainen ohjatuista harrastuksista. 

Lapset jaksavat ulkoilla ja kävellä pitkälle,
kun määränpäässä odottaa voileipä ja lämmin kaakao!

Tiedän lapsia, joille tietokonepelit ja aika kännykän ääressä on monin verroin kiinnostavampaa ja tärkeämpää kuin lähteä ulos rymyämään lumessa tai heittämään koripalloa kavereiden kanssa. On jopa lapsia, joita ei saa ulos millään ilveellä, vaikka pulkkamäkikelit ovat täydellisimmillään ja hiihtämäänkin pääsisi. Koska haluttaa mielummin pelata tabletilla. 

Tiedän sen omista lapsistanikin. Olen nähnyt millainen ruudun voima heihin on ja kuinka tehokkaasti se naulitsee lapset sohvanpohjalle. Ja mitä kauemmin antaa lapsen uppoutua ruutuun, sitä vaikeampaa on heidät saada siitä irti, puhumattakaan että ulos asti. Ei nyt, anna mä katon tän loppuun (eli kaksi tuntia), en nyt just haluu mihinkään ulos, en jaksa pukea jne jne. 

Toistaiseksi olen onnistunut saamaan heidät ylös, ulos ja lenkille ruudun äärestä ja toivon todella että onnistun jatkossakin. Sitä kun he tulevat teini-ikään, en vielä halua ajatella. 

Nimittäin mitä pienempi lapsi, sitä vahvemmin hänessä on yhä luontainen halu liikkua ja ulkoilla säällä kuin säällä. Isompien kanssa menee koko ajan vaikeammaksi. Kännykkä tulee koko ajan tärkeämmäksi. Heiltä myös katoaa pienempien lasten tapa saada kokonaisvaltainen liikunta-annos millä tahansa ulkoilulla; pienet lapset tekevät kotipihasta konttaus-hyppimis-juoksuradan, juoksevat itsensä hikeen hippaleikeillä ja liikkuvat tavallisella koiranulkoilutuskävelyllä kuin parhaimmat parkour-harrastajat. 

Viikonloppuna kävin myös hiihtämässä.
Lapsia en saanut houkuteltua mukaan, sillä he 
- katsoivat televisiota! Ja olivat vielä
uupuneita aamun luistelusta...

Mutta yhden tärkeän asian olen omassa vanhemmuudessani rämpiessäni oppinut: mitä aikuinen edellä, sitä lapsi perässä. Se pätee niin monessa asiassa ja myös tässä, ja myös isompiin lapsiin. Lapsi ei varmaankaan lähde juoksulenkille yksikseen, mutta äidin kanssa hyvinkin innostuu lähtemään. Tanssivideoita voi tanssia koko perhe yhdessä. Jos lapsi ei ole kiinnostunut luistelusta, parasta mitä vanhempi voi tehdä on laittaa luistimet omaan jalkaansa ja näyttää, että luistelu on kivaa. Vinkkivitonen: koira on liikunnallisuuden kannalta aivan erinomainen asia. 

Pieni lapsi ei lähde itsekseen kävelylle eikä innostu jalkapallon pomputtelusta, ellei vanhempi häntä siihen innosta. Ja ellei pienenä ota tavaksi liikunnallista elämäntapaa, on se myöhemmin paljon vaikeampi omaksua. Niin että sori vaan, vanhempi, se on taas sinusta itsestäsi kiinni, miten lapsesi kasvatat ja millaista esimerkkiä näytät. Sohvaperunan lapsi harvoin kasvaa muuksi kuin sohvaperunaksi. Liikuntakasvatusta(kaan) ei pitäisi ulkoistaa muille tahoille, vaan liikunnallisen elämäntavan opettaminen on vanhempien tehtävä. Mahdolliset harrastusseurat parhaimmillaankin vain tukevat heitä siinä. 





 


Kommentit

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja mukava että pidit lukemastasi ja aiheesta!

      Poista
  3. asiaa. Ja nimenomaan se että takapenkilllä opitaan ajotavat, eli lapset oppii vanhemmiltaan, joten kannaattaa miettiä ihan itse=)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Pimeyden ja kriisin keskellä loistaa valo

Surusta, herkkyydestä ja vihollisen rakastamisesta

Hiiriperhe vintillä ja rotanruumis seinässä - elämämme luontokappaleiden kanssa