"Olet ruma rillipää!" Koulukiusaaminen murensi itsetuntoni - mitä sanoisin kiusaajilleni tänään?

Kasvavan lapsen itsetunto on hauras kuin varpu
lumen taakan alla. 


Kun astun nykyään koulurakennukseen omien lasteni kouluasioiden takia, saan helposti flashbackeja menneisyydestä: tuota puuta vasten seisoin, kun ne tulivat. Noissa portaissa kompastelin, kun ne tarrasivat hiuksiini ja sanoivat, että leikkaavat koko tukan pois. 

Lapseni käyvät nimittäin samaa koulua jota itse kävin. Mikään ei ole siellä 30 vuodessa muuttunut niin, etten muistaisi kaikkea paikan, tuoksun ja tunnelman tarkkuudella.

Kaikki alkoi kolmannen luokan syksyllä. Kaksi viidennen luokan tyttöä (kamalan isoja tyttöjä siis kolmasluokkalaisen näkökulmasta, toinen heistä vielä fyysisesti tukeva ja pelottava) alkoi välitunneilla tulla uhkailemaan minua ja kaveriani.

Ette saa hakea sitä koiraa, jota me haemme, he sanoivat. Se on meidän koira. Ei se tietenkään heidän ollut, vaan lähitaloissa asuvan vanhan rouvan suloinen musta Siri joka näytti aivan sudelta ja siksi minä ja kaverimme pidimme siitä erityisen paljon. Se oli suosikkimme kaikista niistä koirista, joita haimme siihen aikaan ulos. Siri jaksoi juosta metsissä tuntikausia meidän kanssamme, ja lopulta ystävystyimme myös omistajarouvan kanssa niin, että hän pyysi meitä välillä luokseen mehulle. 

En tiedä onko nykylapsilla enää sellaista tapaa. Että pysäytetään koiranomistajia kadulla ja kysytään, voiko teidän koiraa hakea ulos. Meillä kaverini kanssa oli parhaimmillaan 3-4 koiraa samaan aikaan, joita haimme. Omistajat olivat tyytyväisiä kun pääsivät itse vähemmällä ulkoiluttamisella, ja saimme usein pari markkaa vaivanpalkkaakin. Vaikka emme sitä palkan takia tehneetkään. 



Joka tapauksessa Siriä hakivat ulos myös ne viidesluokkalaiset tytöt. Eivätkä he pitäneet siitä, että myös me haimme. Ja koska me emme kaverin kanssa halunneet luopua ihanan Sirin hakemisesta, alkoi säännöllinen ja järjestelmällinen koulukiusaaminen.

Joka välitunti ne tulivat ja ahdistivat meidän koulun seinää tai pihan mäntyjä vasten. Haukkuivat ja nimittelivät. Suurimman osan yksityiskohdista mieleni suojamekanismit ovat saaneet minut unohtamaan. Muistan haukkumisesta vain sen, että se kohdistui erityisesti silmälaseihini ja hiuksiini ja ulkonäkööni (olet ruma, tukkasi on takussa, silmälasisi ovat kauheat),  ja pikku hiljaa se sai itsetuntoni murenemaan. 

Aloin hävetä silmälasejani, vaikka kun olin eskari-ikäisenä se saanut, olimme valinneet kivat vaaleanpunaiset sangat. Seuraavaksi sain siniset lasit, ja se tapahtui onnettomasti juuri silloin kun kiusaaminen oli pahimmillaan. Ne eivät olleet kuulemma koskaan nähneet kamalampia laseja mutta sopivat loistavasti juuri minulle, koska olin jo valmiiksi niin ruma. Olet mitä ilmeisimmin ottanut vaarin meidän neuvosta ulkoiluttaa silmälaseja hihnassa koiran sijasta, koska olet tarvinnut uudet lasit. 

Jos yritimmekin kaverin kanssa paeta tilanteesta, kiusaajat tulivat perässä. He eivät jättäneet meille yhdenkään välitunnin verran mahdollisuutta hengähtää. Välitunneista tulikin nopeasti painajaismaisia. 

Kerran yritimme hakea apua luokkakavereilta. Ottakaa meidät leikkeihin, pyysin paetessamme kiusaajia. Kaksi ekaa kouluvuotta olin juossut hippaa ja leikkinyt luokkalaisten kanssa, mutta nyt se ei enää onnistunut. Älkää tulko tänne, muuten nuo alkavat kiusata meitäkin. 

Katsoin kuinka luokkalaiset jatkoivat hippaansa ja näin kuinka kiusaajat lähestyivät koulun katoksen alta, ja tajusin elämästä jotakin tärkeää ja oudolla tavalla lohdullista ja joka joitakin vuosia myöhemmin sai sanallisen muodon lempirunokseni muodostuneessa V.A. Koskenniemen runossa: Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin. Ei ole pohjimmiltaan ketään, ei mitään, mihin turvautua ja joka sinua lopullisen hädän keskellä auttaisi, vain oma mielesi ja se että pidät sen kasassa. 

Hei rillipää, mihin yritit karata? kuului viidesluokkalaiset ääni ja tiesin, että edessä oli taas tavanomaiset viisitoista minuuttia haukkumista. Ja joka välitunti itsetuntoni murentui vähän lisää.


Kerroin kiusaamisesta kotona vasta sitten, kun tytöt ensimmäistä kertaa kävivät fyysisesti käsiksi. Se tapahtui joskus joulun aikaan ja oli varmaankin seurausta siitä, että emme vieläkään olleet kaverin kanssa jättäneet Sirin hakemista. Ja sanallisiin uhkailuihin jaksoimme yhä väittää vastaan. 

Silloin kerroin äidille mitä oli koulussa tapahtui, ja sen jälkeen toivoin että olisin tehnyt sen jo ajat sitten. Äiti soitti koululle, koulussa otettiin kiusaajat puhutteluun ja kiusaaminen katkesi kuin seinään.

Olin hurjan onnekas, että kiusaajani lopulta olivat mitä ilmeisimmin kilttejä tyttöjä. Tai sitten koulumaailma on vain koventunut kymmenellä asteella minun ajoistani, sillä tuntuu ettei nykykoulussa kiusaamistilanteet useinkaan ratkea niin helposti. 

Sen jälkeen ne korkeintaan mulkaisivat meitä joskus kohdatessamme pahasti, ja vaikka sydänalassani pyörähti joka kerta kun niin tapahtui, mitään muuta ei tapahtunut. 

Paitsi vahinko - se oli jo tapahtunut. Minusta ei koskaan enää tullut sitä verrattain iloista, sosiaalisesti ulospäinsuuntautunutta ja tulevaisuuteen myönteisen uteliaasti suhtautuvaa lasta, joka olin kolmanteen luokkaan asti ollut. Suhde silmälaseihini ja ulkonäkööni muuttui kertaheitolla. Aloin nähdä itseni vastenmielisenä ja silmälasit rumuuden perikuvana. 



Oikeastaan itsetuntoni murentui todella pahasti. En usko, että se on koskaan normaaliksi kehittytkään. Olen pohtinut tätä lukemattomat kerrat. Olinko tosiaan niin herkkä, että sellainen suhteellisen lyhyt pätkä kiusaamista aiheutti sellaiset jäljet? Enkö tiedä, että joitakuita kiusataan läpi kouluvuodet ja vielä paljon rankemmin kuin minua, ja silti he selviävät?

Niin, selviävät. Tuskin ilman jälkiä kuitenkaan. Mutta silti. Ajattelevatko he koko loppuelämänsä olevansa rumia, huonoja, mihinkään kelpaamattomia? 

Oman itsetuntoni kehitykseen vaikutti varmasti moni muukin seikka, kuten itsetunnon kehittymiseen aina vaikuttaa useampi kuin yksi asia. Kiusaamisen lisäksi otin lapsuudenperheeni vakaumukseen kuuluvan ihmiskäsityksen kirjaimellisesti: ihminen on syntinen ja kelvoton maan matonen, perisynnin vaivaama eikä omilla ansioillaan pääse yhtään mihinkään, varsinkaan taivaaseen. 

Tunnistin kaikessa ulkonäköön liittyvässä ja kehollisuudessa sen suurimman "vihollisen", josta lapsuudenuskossani varoiteltiin ja käänsin sen omassa päässäni ajatusrakennelmaksi, jonka mukaan kauneus on vaarallista, rumuus on turvaa. Koin itseni rumaksi, olihan minua sellaiseksi nimiteltykin. Ja jollain oudolla tavalla tunsin olevani turvassa.  



Palaan ajattelemaan koulukiusaamistani nykyään enää harvoin. Yleensä se käy mielessä, kun luen jonkun uutisen koulukiusaamisesta, ja viime aikoina on sieltä rintamalta tullut harvinaisen järkyttäviä uutisia. Omat kiusaajani olivat enkeleitä verrattuna niihin hirviöihin, jotka kiduttivat koulukaverinsa kuoliaaksi. 

Niin, keitä kiusaajani oikein olivat? He olivat kaksi vuotta minua vanhempia tyttöjä, ja aika pian sain selville että he asuvat parin sadan metrin päässä kotoani, kaupungin vuokra-asunnoissa. Kiusaamisen päättymisen jälkeen näin heitä vielä parin vuoden ajan koulussa, sitten he siirtyivät yläasteelle. Toisinaan näin heitä senkin jälkeen, samoilla kulmilla kun asuimme.

Eräs kerta on jäänyt mieleen. Toinen kiusaajistani oli juuri poistumassa rapustaan, pälyili oudosti ympärilleen ja näytti surkealta. Kerrostalon ikkunasta kuului huutoa, joku aikuinen siellä möykkäsi ja jotenkin tajusin että huuto oli tarkoitettu hänelle. Tyttö, tai nuorihan hän siinä vaiheessa jo oli, livahti nopeasti jalkakäytävälle ja jatkoi menoaan. Ehdin nähdä, että hän oli vahvasti meikattu ja sytytti mennessään tupakan. Hänen kasvonsa olivat vihaiset ja kovat, eikä hän näyttänyt onnelliselta. 

Olen ymmärtänyt jälkeenpäin, etteivät kiusaajieni lapsuuden olosuhteet välttämättä olleet parhaimmasta päästä. Näin ainakin aavistelin ja vaistosin. Vaistosin sen ehkä jo silloin, kun he nimittelivät minua ja kielsivät minua ja ystävääni hakemasta Siriä ulos. Tekisikö onnellinen, elämäänsä tyytyväinen lapsi niin toiselle lapselle? 



Ylenmääräinen kiltteyteni ja ylitsepursuava myötätuntoni kaikkia ja kaikkea kohtaan näkyi varmasti jo silloin, sillä en oikein koskaan osannut olla kiusaajilleni vihainen, puhumattakaan että jälkikäteen olisin ollut heille vihainen tai katkera. Päällimmäinen tunne on aina ollut suru, myös kiusaamisen hetkellä: miksi he tekevät niin? Jos minusta olisi ollut kiinni, olisimme voineet hakea Siriä ulos kaikki neljä ja vaikka yhdessä jos niikseen olisi tullut. Minun sydämeeni sellainen olisi mahtunut. 

Jos nyt näkisin kiusaajani, minulla olisi heille juuri tämä kysymys: Miksi he tekivät niin, mitä pahaa oloaan he sillä purkivat? Toisaalta haluaisin sanoa heille muutakin. Nimittäin sen, että se mitä he tekivät mursi itsetuntoni, aiheutti pysyvän silmälasikammon ja takaraivossa ikuisesti lymyilevän tunteen rumuudesta, mutta luullakseni olen antanut se heille anteeksi. 

Luullakseni? Niin, juuri niin. Koulukiusaaminen oli elämässäni ikävä kokemus eikä sitä ole helppoa antaa anteeksi, mutta kuten aina, niin nytkin ajattelen, että mikään ei tässä elämässä tapahdu sattumalta. Se että itsetuntoni latistui kiusaajien käsittelyssä kantaa sekin jotakin tarkoitustaan mukanaan. Se on yksi osanen siitä palapelistä, josta rakennun. 



En voi tietää, millaiseksi olisin kasvanut ilman kiusatuksi joutumista. En halua ajatella sitä, enkä uskalla. Voisin olla joku aivan toinen, voisin olla parempi ja itsevarmempi ihminen, mutta voisi myös olla, ettei muutos olisi välttämättä parempaan suuntaan. Ties vaikka talloisin parhaillaan toisia ihmisiä tieltäni isoine egoineni, jota kukaan tai mikään ei olisi murentanut. 

Uskon, että kiusatuksi joutuminen kasvatti herkkyyttäni ja opetti minulle myötätuntoa sellaisiakin ihmisiä kohtaan, jotka kohtelevat minua huonosti tai jopa tekevät pahaa. Uskon että se opetti minulle, että tämä on sitä, miten en itse halua koskaan muita kohdella. 

Ajattelen, että koulukiusaaminen on kokemus elämäni helminauhassa; se on tapahtunut kaikkine seurauksineen, eikä asiaa voi muuksi muuttaa. Siksi se tulee ottaa osana elämää ja sen kokonaisuutta, jonka kautta olen muotoutunut juuri sellaiseksi kuin olen. 



Lue myös muita postauksiani, jotka sivuavat koulukiusaamiskokemusta ja siitä seurannutta silmälasi- ja ulkonäkökompleksia:

Silmälasikomplekseja ja vääristyneitä peilikuvia - Onko minulla BDD eli dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö?

Ruma vai kaunis? Ajatuksia peilin ääreltä ja selfiekulttuurista - ja eräs hetki, jolloin olisin halunnut jäädä saunaan piiloon

Hyvästi, sumea maailma


Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin,

   yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.

Askelen, kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen,

   mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,

hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet

   ihmisen, kaltaises -- vierasta lämmititkin!

Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää,

   kättä sa et, joka ei liukunut luotasi pois.

Kylmä on ystävän mieli ja kylmä on armahan rinta.

   Huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton.

Leikkihin kumppanin löydät, et toden riemuhun, tuskaan.

   Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa.

Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut,

   houreen, jok' katoaa, kun sitä kohti sa käyt.

Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,

   yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot,

yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket.

   Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.

A.V. Koskenniemi



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Lapsiperheen kymmenen kolhun kaupunkiloma Firenzessä ja Spoletossa

Onko maskin käytöstä mitään hyötyä jos maski on leuan alla? Havaintoja italialaisesta maskinkäyttöetiketistä