Vauva tulee taloon: koiran näkökulma

Koiralastemme kuvat parisängyn yläpuolella. Alun perin tarkoitus oli lisätä
seinälle myös lasten kuvat, mutta vieläkään emme ole saaneet aikaiseksi!


Viime yönä heräsin siihen, että jokin painoi jalkojani. Jokin pieni ja lämmin, pieni ja lämmin keho. Koirako? Mutta ei se ollut koira, vaan pieni lapsenkeho. Mitä ihmettä kuopus oikein siellä nukkui, jalkopäässä myttyrällä, kaukana omasta parivuoteen sivuvaunusängystään? Mutta niin vain oli käynyt, hän on joskus hyvin liikkuvainen nukkuja. Onneksi ei ollut lattialle sentään pudonnut, ajattelin kun hellästi nostin hänet omalle paikalleen. 

Lämmin mytty vuoteen jalkopäässä ja alkuun sen luuleminen koiraksemme toi mieleeni tuttuja kaikuja menneisyydestä. Aikoinaan myttyjä oli siellä jopa kaksi, kun molemmat koiramme nukkuivat sängyssämme, kukin omalla puolellaan. Niin hyviä kavereita ne eivät koskaan olleet, että olisivat voineet nukkua kylki kyljessä. Mutta samassa sängyssä halusivat nukkua, tietenkin, laumansa kanssa.

Ja kun siinä hereille olin havahtunut ja kuuntelin koiramme kuorsausta huoneen toisesta nurkasta lattialta - niin, nyt se nukkuu siellä omassa pedissään - ajatukseni alkoivat harhailla aikoihin jolloin koirat olivat lapsiani ja erityisesti siihen hetkeen, jolloin kaikki muuttui: vauva tuli taloon.

Olin ollut sairaalassa esikoisen kanssa kaksi yötä, eivätkä koiramme olleet tottuneet emännän pitkiin poissaoloihin. Ajoimme vauva turvaistuimessa pihaan, ja näin kuinka molemmat hännänheiluttajat ryntäsivät innostuneina ikkunaan. 

Olin lukenut vauva- ja koiraoppaista, että koirien ensikohtaaminen vauvan kanssa tuli hoitaa huolella. Suurin virhe olisi astella koirien eteen vauva sylissään ja hätistellä ne tieltä pois ja ylisuojella vauvaa niiden lähestymisyrityksiltä. Silloin koira kokisi tulijan kielteisenä asiana ja jopa kilpailijana. Toisaalta ei pitäisi myöskään antaa koirien ymmärtää, ettei vauva olisi vanhemmille ja laumalle tärkeä. 

Päinvastoin: koirat ymmärtävät, että jälkeläinen on emolle kaikki kaikessa ja emon tehtävä on suojella ja hoivata sitä. Koiran näkökulmasta vauva, jota emot eivät millään lailla suojele esimerkiksi yli-innokkaiden laumanjäsenien hössötykseltä, ei ole tärkeä ja tuskin siis edes jälkeläinen. On paikallaan olla tarvittaessa myös jämäkkänä koiralle ja tiukasti komentaa, jos koira meinaa olla vaarallisen innoissaan tai epäluuloinen vauvaan tutustuessaan.

Rolle eli pitkän elämän ja kuoli v.2014 14- ja puolivuotiaana.


Niin ikään oppaista olin lukenut, että koirille on hyvä antaa haisteltavaksi vauvantuoksuinen esine jo ennen kuin vauva tulee sairaalasta. Näin olimme tehneetkin. Nyt kun ajoimme pihaan, edelleen oppaiden ohjeiden mukaan jätin vauvan ensin autoon ja menin koirien luokse kaikkine vauvantuoksuineni. Ne ryntäsivät pihalle aivan innoissaan emäntänsä näkemisestä, hyppivät ja nuolivat ja hössöttivät. 

Ja siinä samassa kun näin niiden juoksevan ovesta ja hautasin pääni niiden turkkeihin, minulta tuli itku. Olin tietysti sellaisissa hormonihuuruissa ja kaiken lisäksi kaksi vuorokautta putkeen valvonut, että itku tuli vähän joka asiasta, mutta nyt se vasta tulikin. Koirien turkit kastuivat, ne nuolivat kasvojani vähän hämmentyneen oloisina mutta niiden ilolle jälleennäkemisestä ei ollut tulla loppua. Kuten ei itkullenikaan. Istuin siinä terassilla koirat ympärilläni kauan aikaa, ja hetken lopullisuus tuntui musertavalta. Muistan yhä sen tunnemyrskyn kuin eilisen päivän, vaikka siitä on jo kymmenen ja puoli vuotta aikaa. 

Miksi oikein itkin niin paljon? Mikä hetkessä oli niin lopullista? Se että tajusin sen olevan viimeinen hetki, jolloin kaikki oli niin kuin ennen ja koirat lapsiani. Tämän jälkeen taloon tuli vauva, eivätkä koirat enää mitenkään voineet pitää sydämessäni ja kodissamme samaa paikkaa kuin ne olivat siihen mennessä pitäneet. Olin tajunnut sen jo sinä hetkenä kun olin saanut vauvan rinnoilleni pari yötä aikaisemmin. Jos olinkin joskus kuvitellut hetkeäkään, että koiraa kohtaan voisi tuntea samaa kuin mitä omaa lastaan kohtaan tuntee, nyt tajusin ettei se olisi koskaan ei mahdollista - eikä tietenkään pidäkään olla. Mutta omalla tavallaan sen tajuaminen tuntui silti hirveän haikealta. 

Siitä sitten viimein nousin, ja mieheni kantoi vauvan autosta koirien ihmeteltäväksi. Kyllä ne sitä varmaan haistelivat, mutta varmaksi en tiedä sanoa sillä sitä en enää hyvin muista. Vain hetki oven ulkopuolella itkuun lyyhistyneenä koirat ympärillä on jäänyt mieleen. 

Tässä kuvassa Nera on pentu; nyt se on 15- ja puolivuotias vireä vanhus.


Jälkikäteen se hetki todella oli vedenjakaja, aivan kuten sen olin sillä hetkellä vahvasti nähnyt. Vauva tosiaan mullisti elämämme ja arkemme mutta hyvällä tavalla totta kai. Koirien näkökulmasta asiaan liittyi varmasti myös paljon kielteistä muutosta. Niille jäi väkisinkin nyt vähemmän aikaa. Lenkeille piti ottaa mukaan vaunut tai ainakin vauva rintareppuun, ja kaikki hidastui, myös kävelyvauhti. Koti täyttyi uusista ja oudonhajuisista esineistä kuten rintapumpuista ja kivoista pehmuleluista, joita ei saanut edes riepotella ja nuolla. 

Lisäksi toinen korista joutui vauvan myötä pois sängystä. Sellaisten koiran näkökulmasta ikävien muutosten olisi tietenkin pitänyt tapahtua jo aikaisemmin eikä samaan aikaan vauvan tulon kanssa, jotta koira ei yhdistäisi menetettyä etua vauvaan ja alkaisi mahdollisesti suhtautua siihen vihamielisesti, mutta ei kaikessa aina pysty menemään oppikirjojen mukaan. Toisella koiristamme, tiibetinspanielilla rodultaan, oli luonteessaan tiettyä arvaamattomuutta, se muun muuassa saattoi murista ja jopa näykkäistä jos sen unta sattui jalkojen asennon siirrolla häiritsemään. Sellaista koiraa ei voimitenkään pitää samassa sängyssä vauvan kanssa, edes sen toisessa päässä. Ylipäätään koiraa ei missään nimessä suositella samaan perhepetiin vauvan kanssa. 

Toinen koiramme, se joka tilanteessa läpeensä lempeä ja kiltti, sai silti vielä jäädä, mutta tiiviisti reunalle jalkopäähän. Siitä se pikku hiljaa sitten itse siirtyi lattian puolelle, tajusi kai että sängy oli käynyt sille liian ahtaaksi. Lopulta, kun viime vuosina punkit yhtäkkiä rajusti lisääntyivät asuinalueellamme, annoimme sille lähtöpassit sängystä ihan jo punkkiriskin takia. 

Toinen koiristamme, se murisija, on kuollut jo kuusi vuotta sitten, mutta toinen, ikinuori cockerspanieli elää ja voi hyvin vielä 15 -ja puolivuotiaana. Se on aikaa sitten sopetunut nukkumaan omassa pehmeässä koiranpedissään sänkymme vieressä, eikä se enää edes jaksaisi hypätä sängylle vanhoilla nivelillään.

Kaikki siis hyvin koiran(kin) näkökulmasta ja unirauha vallitsee koko laumassa. Ihmiset tuhisevat perhepedissä, koira kuorsaa omassaan. Kuka kääntää kylkeä välillä, kuka vetää peittoa tiukemmin korville, kuka yskähtää ja kuka rapsuttaa korvaansa. Nämä yön äänet ovat minulle tuttuakin tutumpia, ja monesti yöllä herätessäni jään onnellisena niitä kuuntelemaan, kuten esimerkiksi viime yönä jolloin tämän postauksen aihe syntyi päässäni. Ne ovat onnen ja elämän parhaimpien vuosien ääniä. Perheen ja lauman uniääniä. Niin ihminen kuin koira on onnellinen silloin, kun saa nukkua yönsä oman laumansa keskellä, lähellä toisiaan. 

Lasten, ja erityisesti koirarakkaan eskarilaisemme myötä
koiran saama halauksien ja rapsuttelun määrä on moninkertaistunut.

Lue myös tämä koira-aiheinen postaus:

Syy vauvakadon takana: koira lapsen korvikkeena?



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Hiiriperhe vintillä ja rotanruumis seinässä - elämämme luontokappaleiden kanssa

Minun valintani: Kuopus täytti kolme vuotta ja jatkan yhä kotiäitinä