Syy vauvakadon takana: koira lapsen korvikkeena?

Muutaman muun lapsen kanssa Töölönlahdella
 Pikku Papun konsertissa.
Viikko sen jälkeen kun palasimme Rooman-mummolasta, viisivuotias poikani huokaisi kovaan ääneen keskellä Helsinkiä: onpa täällä Suomessa paljon lapsia!

Johtui varmaan siitä, että olimme parhaillaan keskellä Töölönlahden kesätapahtumaa, jossa juhlistettiin Suomen EU-puheenjohtajuus-kauden alkamista. Käynnissä oli Pikku Papu -konsertti, ja tapahtumassa oli kaikkea muutakin lapsiystävällistä kuten jättisaippuakupla-
esitys, keppihevostyöpaja, kaksi hienoa uutta kiipeilypaikkaa, toinen Oodin vieressä ja toinen Töölönlahden rannassa päin, lisäksi mukana oli Helsinki Cup -juniorijalkapallo-turnauksen avauspelit.

Joka paikassa todellakin oli lapsia, joka toinen aikuinen tuntui työntelevän rattaita ja pikkukansaa viipotti menemään, niin että vahtia sai tosissaan pitää jottei oma hävinnyt massaan. Ei todellakaan tuntunut, että elämme vauvakadon aikaa ja lapsia syntyy yhtä vähän kuin suurten nälkävuosien aikaan 1866-68.

Jälleen toissapäivänä maamme suurimmasta sanomalehdestä saimme lukea, että syntyvyys Suomessa jatkaa laskuaan. Historiallinen vauvakato, lehti otsikoi ja analysoi ilmiön pitkäaikaisseurauksia mm. päivähoito- ja koulujärjestelmään. Otsikko on mielestäni kiinnostava ja jutun ulkoasukin herkullinen pastellisävyisine tutteineen, mutta niin vain juttu löytyi sijalta 60 luetuimpien juttujen listalla, kun sitä aamulla etsin.

Ei hirveästi tunnu lukijoita aihe kiinnostavan. Paitsi heitä, jotka täyttävät artikkelin kommenttikentän jo mantran lailla toistelluilla maailmassa on jo liikaa ihmisiä -argumenteillaan. Niin, maailmassa on liikaa ihmisiä. Suomessa ei. Vaikka me suomalaiset lisääntyisimme kuinka paljon, emme saisi sillä maailmaa raiteiltaan, mutta jos lakkaamme lisääntymästä, Suomen kyllä saamme.

Eikö Italiassa ollut mielestäsi näin paljon lapsia? kysyin lapseltani kun luovimme vaunujen ja rattaiden keskellä eteenpäin.




Ei, hän sanoi epäröimättä. Se on muuten ihan totta! Kun aloin itsekin ajatella, hän oli todella oikeassa. Italiassa lapsien vähyys on alkanut pistää silmään. Leikkipuistoissa olimme usein ainoa perhe, korkeintaan muutama hassu lapsi sattui joskus kanssamme samaan aikaan.

Ei puhettakaan, että puistot olisivat olleet täysiä, meluisia ja eläväisiä, kuten muistan niiden joskus olleen. Ensin ajattelin, että kyse on väärästä kellonajasta ja liian kuumasta ajankohdasta, mutta vaikka  pimeys laskeutui ja aurinko lakkasi paahtamasta, keinut pysyivät liikkumattomina, ja ne harvat lapset jotka leikkipuistoissa juoksivat, jotenkin vain surullisesti alleviivasivat sitä, miten vähän siellä oli elämää. Missä ovat kaikki lapset, kysyin mielessäni useammankin kerran, kesälomilleko he ovat juosseet (osa ehkä oli, siinä osasyy).

Yksinäinen liukumäki Rooman-mummolan leikkipuistossa.

Yksinäinen leikkijä.

Tärkein syy on kuitenkin se, että myös Italiassa on jo pitkään ollut alhainen syntyvyys. Se on noussut 1990-luvun pohjalukemista vain vähän, ja kokonaishedelmällisyysluku on tällä hetkellä 1,32. (Kokonaishedelmällisyysluku on käsitehirviö joka saadaan, kun lasketaan yhteen yhden vuoden yhteenlasketut syntyvyysluvut ja josta voi laskea laskennallisen lapsien määrän, jonka nainen synnyttää elämänsä aikana, mikäli kyseisen vuoden syntyvyysluvut pysyvät voimassa koko naisen hedelmällisyyden ajan.)

Suomessa vuoden 2018 kokonaishedelmällisyys oli 1,41 eli ei meillä juuri Italiaa paremmin pyyhi tässä asiassa - tai joidenkin mielestä pyyhkii, riippuen siitä millaisena asiana lisääntymisen täällä Euroopassa näkee, maapalloa tuhoavana vai maanosan elinvoimaa säilyttävänä.

Italiassa syntyvyyden laskun suurimpana syynä on pidetty huonoa taloustilannetta. Euroon siirtymisen jälkeen hinnat ovat kallistuneet Italiassa normaalia hinnannousua huomattavasti enemmän 1000 liiraa = 1 euro harha-ajatuksen takia eli siksi että 1000 liiraa (50 senttiä) muunnettiin monin paikoin lähes suoraan euroksi: 900 liiran espressokahvi 90 senttiä, 4900 liiran Big Mac -hampurilainen 4,2 euroa, 6500 liiran margheritapizza 6,5 euroa...  Nykyään hinnat saattavat olla vielä vähän tuostakin korkeammat.

Muutenkaan Italian taloustilanne ei ole kehuttava, ja kun se yhdistetään vähäisiin, lähes olemattomiin lapsiperheen tukiin ja toisaalta päiväkotijärjestelmän puutteisiin, niin vähäinen syntyvyys ja tyhjät leikkipuistot saavat varteenotettavia selityksiä.


Mutta vaikka molemmat maat kamppailevat alhaisen syntyvyyden kanssa, Suomessa oli päällisin puolin heti eri meininki. Kotiinpaluviikolla rupesimme taas käymään lähipuiston kesäruokailussa, ja siellä puisto oli täynnä lapsia, uima-altaassa pärskittiin ja ruokajono oli puolen hiekkakentän pituinen. Paluumme jälkeen olemme käyneet myös muun muuassa Kirkkonummen maatilapuodin kesäpäivillä (vilisivät lapsia), parissa kauppakeskuksessa (vilisivät lapsia) ja Lastenlehdon leikkipuistossa Kampissa (jos ei nyt ihan vilissyt, niin ainakin oli iloisen täynnä lapsia).

Ettäkö Suomessa lapsikato? Lapsiperheen äitinä lapsitapahtumissa käydessä ja lapsiperheen rutiineja eläessä ei tunnu ollenkaan siltä!




Mutta tilastot tietenkin kertovat toista ja oma elämäntilanne sokeuttaa. Käyn lapsiystävällisissä tapahtumissa ja olen siinä iässä, että ystäväni ja ikäiseni lähipiiri viimeistään nyt alkaa saada lapsia, useimmat ovat saaneet jo ja ne jotka eivät vielä ole, joko harkitsevat tai pohtivat sitä, haluavatko lapsia ollenkaan.

Niitä jotka eivät halua, on Suomessa on koko ajan enemmän. Syitä on lukemattomia, kuka vetoaa italialaisten tavoin huonoon taloustilanteeseen, kuka työelämän pirstaloitumiseen, kuka maapallon liikakansoitukseen. Arvomaailman muutos on yksi iso syy, se että halutaan elää ilman sitoumuksia ja vastuita, aina valmiina uusiin seikkailuihin. Vanhemmuus ja lasten synnyttäminen näyttäytyy vanhanaikaisena ja kahlitsevana tapana elää.


Mutta en usko, että ihmisten pohjimmainen jälkeläisestähuolehtimishalu on kadonnut minnekään, onhan se osa lajinomaista käyttäytymistämme. Se on vain hautautunut kaiken sen muun epälajinomaisen roskan alle, jonka keskellä noin muutoinkin elämme, ja olemme hukanneet kompassimme. Moni muukin ajatukset ja päämäärät kirkkaina pitävä tienviitta on näinä aikoina joutunut ihmisiltä hukkaan (ainakin minulta välillä on) näissä asfalttiviidakoissa ja tekotodellisuuksissa joissa elämme, ei mikään ihme että tämäkin on.

Ja sitten jälkeläisenkaipuulle on löytynyt toinen, vähemmän sitoutumista vaativa kanava: koirat ja muut lemmikit.

Ei ehkä ole pelkkää sattumaa, että lemmikkikoirien määrä on kasvanut samaa tahtia syntyvyyden vähenemisen kanssa. Näin on käynyt sekä Suomessa että Italiassa, jossa koiria on tällä hetkellä noin 10 miljoonaa rekisteröityä yksilöä. Suomessa on Tilastokeskuksen mukaan noin 700 000 koiraa, joista Kennelliiton rekisterissä 510 000.  Määrät ovat molemmissa maissa kasvussa, Suomessa rekisteröityjen koirien määrä on kasvanut neljässä vuodessa 11 prosenttia.

(Sivuhuomiona sanottakoon, että koirien rekisteröintiaste on Suomessa Italiaa parempi, Italiassa rekisteröimättömiä lemmikkikoiria on todella paljon, puhumattakaan hylätyistä kodittomista koirista ja niiden jälkeläisistä. Italialainen ympäristöjärjestö Legambiente arvioi raportissaan, että koirien yhteismäärä Italiassa on jopa 20-30 miljoonaa.)

Koirien määrän kasvun on helppo huomata itsekin. Riittää kun me noin 40-50 -vuotiaat mietimme omaa lapsuuttamme ja kotikulmiamme: miten monessa kaupunkikodissa oli koira? Parissa, kolmessa ehkä. Toisin on nyt. Koiria (ja myös kissoja) on lähes joka toisessa talossa, ellei enemmässäkin. Monissa on myös lapsia, mutta usein on myös niin, että lemmikin kanssa asuu pariskunta tai sinkku.

Muistan kuinka mekin mieheni kanssa hankimme koiran vähän ennen naimisiinmenoamme. Yksi meillä jo oli, minun lapsuudenkotini peruja, mutta halusimme ehdottomasti toisen, yhteisen koiravauvan. Ja sitten hoidimme sitä ja toista koiraamme todellakin kuin ne olisivat olleet vauvojamme. Ne olivat vauvojamme siihen asti kun esikoinen syntyi, olivat sen jälkeenkin mutta vähän vähemmän, sillä oman lapsen synnyttyä sen vasta tajusi: rakkaus koiriin ja niistä huolehtiminen ei mitenkään voi olla yhtä syvää ja palkitsevaa kuin omien lasten. Ei vaikka "koiravanhemmuuden" aikana sitä oli toisin luullut ja uskotellut.

Koirien hoitaminen on ihanaa. Koirat ovat ihania eläimiä, antavat elämään uskomattoman paljon sisältöä, tuovat iloa ja lohduttavat murheissa. Olen itse ollut koiraihminen pienestä tytöstä asti. Mutta kun synnyttää oman lapsen ja saa sen syliin, tajuaa mitä koirat ovat olleet ja mitä ne ovat: korviketta oman lapsen hoitamiselle.

Koiralapsemme Nera.
Muistan vieläkin kirkkaasti sen hetken ja haikean surun, kun palasin yhdeksän vuotta sitten kotiin esikoisen kanssa sairaalasta. Takana oli kaksi yötä sairaalassa, koiriakin oli ehtinyt tulla kova ikävä ja koirilla minua, ne ryntäsivät ovelle vastaan innoissaan hyppien ja häntä heiluen. Laitoin vauvakopan sivuun, kyykistyin alas silittelemään niitä ja annoin niiden nuolla kasvojani ja kyyneleitä, joita niillä valui.

Hormoniherkässä tilassa itkin sitä, miten maailmani oli nyt asettunut toiseen asentoon, ja koirat siinä olivat iäksi menettäneet entisen paikkansa, asemansa minun vauvoinani. Ne olivat nyt "pelkkiä" koiria, en voisi koskaan enää rakastaa niitä niin paljon kun nyt tiesin, mitä tarkoittaa rakastaa oikeaa vauvaa. Eikä minulla olisi enää aikaakaan niille niin paljon, ne joutuisivat luopumaan monista etuoikeuksistaan (sängyssä nukkumisesta, rajattomasta haukkumisesta ilman hiljaa-komentoja vauvan uniaikoina ja tietysti isäntäväen jakamattomasta huomiosta). Aavistin nämä muutokset jo silloin kotiovella, siksi se oli niin haikea hetki.

Se hetki kotiterassilla koirien kanssa oli viimeinen, kun olin vain heidän, sitten nostin turvaistuimen vauvoineen sisälle ja talosta tuli vauvatalo, moni asia oli koirien(kin) kannalta peruuttamattomasti muuttunut.

Olin ehkä tilanteessa ylitunteellinen ja muutenkin puhun vain omasta kokemuksestani kertoessani suhtautumisesta koiriini. Mutta olen aika varma, että monet muutkin kanavoivat koiriin hoivaviettiään, hoitavat niitä kuin vauvoja ja pitävät tasavertaisena perheenjäsenenä. Jopa siinä määrin, että lapset jäävät lopulta hankkimatta, "kun meillähän on jo nämä ihanat koiravauvat". Ei ollut kaukana, etten itsekin tullut kuulumaan noin ajatteleviin, mutta sitten biologinen kello otti vallan ja onneksi ottikin, sillä lasten syntymän myötä löysin - en sen enempää enkä vähempää - elämäni tarkoituksen.

Ihmisen hoivavietti on aina olemassa, meidät on "ohjelmoitu" lisääntymään ja huolehtimaan pienistä söpöistä nappisilmäisistä olennoista, lapsistamme. Koira täyttää näitä tarpeitamme, se on pieni söpö ja nappisilmäinen, se tarvitsee hoivaa, rakkautta ja kiintymystä, ja jälkimmäistä antaa myös takaisin.

Koiraan ei tarvitse sitoutua niin vahvasti kuin lapseen, se ei vie yöunia, ei kiukuttele, ei vie meiltä mahdollisuutta tehdä asioita silloin kun haluamme ja siten kun haluamme. Mutta kiintymys koiraan on vahvaa, palkitsevaa ja syvää. Kaikki hyvä samassa paketissa siis, ilman ikäviä ja vaivalloisia puolia.

Koirallakin on hiilijalanjälkensä, mutta siitä puhutaan hämmästyttävän vähän. Tutkimuksiakin on vähän, mutta jonkun niistä mukaan koiran hiilijalanjälki on katumaasturin hiilijalanjäljen kokoinen. Ei kukaan tietysti rakasta lemmikkiään katumaasturiin vertaa, ja koiran hyvät puolet esimerkiksi kansan liikuttajina ja mielenterveyden tukijoina ovat kiistattomat. Mutta silti on kiinnostavaa, että nekin jotka ympäristöasioihin vedoten jättävät hankkimatta tai kehottavat muita jättämään hankkimatta lapsia, saattavat omistaa koiran tai jopa useita, eivätkä näe siinä mitään ongelmaa.

Koiran hiilijalanjälki syntyy enimmäkseen sen syömästä lihasta ja vain osittain sen oheistarvikkeista ja jätöksistä. Meidän koiravanhuksen kohdalla olemme osaratkaisseet ongelmaa sillä, että käytämme biohajoavia kakkapusseja ja syötämme koiralle perheeltä yli jääneet ruuantähteet. Lapsiperheellä niitä riitää!

Koira on tärkeä perheenjäsen ja lapsillekin rakas. 
Koira ja lapsi, voiko niitä oikeasti verrata, hiilijalanjäljen tai muunkaan suhteen? Ei varmaankaan ainakaan kitkattomasti, mutta siitä olen aika varma, että koira (tai muu lemmikki) on entistä useammin lisääntymisikäisille vapaaehtoisesti lapsettomille lapsen korvike. Ja sehän, taas kerran, on katsantokannasta kiinni, näkeekö sen hyvänä, huonona vai peräti neutraalina asiana!

Ja liekö meidänkin perheelle käy niin kuin varmaan monille muille, että kun pohditaan lopullista lapsilukua, niin jätetäänkin se vielä yksi lapsi hankkimatta - ja hankitaan koiravauva.

PAROLA DEL GIORNO: cane (m) = koira

Kommentit

  1. Tuo on muuten totta, muutama vuosi sitten näin kesällä tosi paljon lapsiperheitä ja osa oli koiraperheitä Cattolicassa. Joillain oli jopa rattaat koira"vauvoja" varten ja sitten aloin huomata saman ilmiön myös Suomessa. Belgiassa yhdessä ravintolassa pikkukoirat jopa istutettiin pöytään kuten ihmiset. Kyllä on meno aika ihmeelliseksi muuttunut! Itsekkin tykkään koirista ja tykkään jos näen että jossain perheessä on lapsi+koira, koska kasvoin itsekkin koiraperheessä tiedän että koirasta voi olla iloa lapsille. Koira voi opettaa lapsille välittämisen taitoa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen huomannut saman, eli että koiria kuljetetaan nykyään jopa rattailla! Se on aika huvittavan näköistä, ja kun ajattelee että koirien pitäisi saada mahdollisimman paljon liikuntaa ja usein ongelma on ettei omistaja jaksa tarpeeksi ulkoiluttaa, niin aika turhake on nämä rattaat...Koira tosiaan on lapsiperheessä(kin) todellinen ilonaihe, ja lasten ja koiran välille muodostuvaa suhdetta on ihana seurata.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Vastasyntyneestä kiukuttelijaksi - "kiukuttelu" on tärkeä etappi lapsen kehityksessä

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia

Häviäjät nukkuvat, menestyjät heräävät kello 4.30?