Hiukset hyvin, (melkein) kaikki hyvin! Luottokampaajasta kannattaa pitää kiinni, kun sellaisen löytää.

Kampaajan jälkeen kotielämä glögin äärellä jatkui. Mutta 
ainakin hiukset ovat nyt hyvin!
Tiedäthän sanonnan: hiukset hyvin, kaikki hyvin. Kävin toissapäivänä kampaajalla ja huomasin miten totta tuo sanonta onkaan. Perjantai-ilta, työ- ja arkiviikko ja hyvän matkaa pimeää koronasyksyä takana, istuin kampaajan tuolilla lähikauppakeskuksessa maski kasvoilla ja luin ehkä maailman mielenkiintoisinta ja koronavuoden varmasti yhtä merkittävintä ja toisaalta alitunnetuinta kirjaa, Maria Joutsenvirran ja Arto O. Salosen Sivistys vaurautena. Radikaalisti, mutta lempeästi kohti kestävää yhteiskuntaa (Basam Books 2020) 

Kaksi ja puoli tuntia aikaa pelkästään olla vain, istua kampaamontuolilla ja olla ajattelematta sen kummempia, lukea ajattelua mullistavaa, uuden ajan myönteisten muutosten tuulia huokuvaa tekstiä ja tuntea kuinka kuivien latvojen myötä lattialle tippui paljon muutakin kuivaa ja painavaa. 

Olin istahtanut tuolille väsähtäneenä, hiuksistani kuivalatvaisena ja tyvestä epäsiistinä, mutta pari tuntia myöhemmin peilistä katsoi uusi minä: latvoista keventynyt, tyvestä vaalentunut, ainakin viisi vuotta nuorentunut ja poskista terveesti punehtunut ihminen. 

Mitä oikein oli tapahtunut? Olin ollut Suomen parhaan kampaajan käsittelyssä. Niin rohkenen sanoa kahden käyntikerran jälkeen Salon Clips Ristikon Zaran kammattavana. Mistä hän oikein sinne on putkahtanut, sellainen helmi? Olen käynyt kyseisessä kampaamossa jo vuosia ja ollut ihan tyytyväinen kaiken aikaa, mutta kesän lopulla kampaajakseni sattui Zara. Lontoosta juuri takaisin Suomeen muuttanut nainen, joka kuivasi hiukseni rullaharjalla siisteiksi ja kiiltäviksi ilman suoristusrauhtaa yhtä taitavasti kuin roomalaisissa kampaamoissa olen tottunut. Ensimmäistä kertaa Suomessa! 

Ensi kerralla laitetaan uusi sävy tyveen ja ehkä koko hiuksiin, päätimme silloin, minä enemmän kuin puoliksi epäillen. Teen hiuksistasi kauniimmat kuin ne ovat koskaan vielä olleet, hän lupasi. Apua, ajattelin. En halua muutosta, kuten en mihinkään muuhunkaan, en myöskään hiuksiini.

Mutta sitten istuin kampaajantuoliin ja annoin hänen tehdä mitä lystäsi, ja hän hän teki täsmälleen mitä lupasi. Olen hyvin tarkka siitä, mitä annan kampaajan hiuksilleni tehdä, sillä pitkät ja hyväkuntoiset hiukset ovat tietyllä tapaa hölmö "aarteeni", joita olen koko elämäni vaalinut. En uskalla antaa niitä kenen tahansa käsittelyyn, varsinkaan sen jälkeen kun menin kymmenisen vuotta sitten tyhmyyksissäni luottamaan väärän kampaajan ammattitaitoon ja pyysin hiuksiini "luonnolliset aurinkoraidat" ja sain vetyperoksininvaaleat palkkiraidat aitoon 80-luvun tyyliin! 

Sen kokemuksen jälkeen sana "aurinkoraidat" on aiheuttanut pelonväristyksiä selässäni. Mitä tahansa muuta, mutta ei niitä! Mutta mitä tapahtui Zaran käsittelyssä? Hän ehdotti aurinkoraitoja, ja suostuin, ihmetellen sitä itsekin. Luota minuun, hän sanoi näyttäessään värikartasta mitä hänellä oli mielessään. Look at these wonderful colours darling and trust me. Luota minuun, hän kehotti vielä levittäessään väriä, ja vielä siinäkin vaiheessa, kun näin epäilyttävän vaalean värin pilkottavan märkien pestyjen hiusten seasta istahtaessani pesun jälkeen takaisin kampaamotuoliin. Eikä kai mitään vetyperoksidininvaaleaa, omaan luonnollisuutta palvovaan tyylini täysin sopimatonta? Miten olinkaan mennyt suostumaan mihinkään tällaiseen?

Sitten hän aloitti kuivaamisen. Varmoilla otteillaan, roomalaisista kampaamoista tutuilla. Nopeita vetoja pyöröharjalla, kuivaaja vanavedessään. Ja niin, yhtäkkiä, kuivista ja hivenen hampuista hiuksistani tuli kiiltäviä, sileitä laineita. 



Kauneutta pitää vaalia, kampaajani sanoi. Kauniita hiuksia pitää hoitaa. Juuri näin, luota minuun. Perfect. En olisi voinut olla hänen kanssaan enemmän samaa mieltä. 

Ja hetken ajan elin todeksi sanontaa hiukset hyvin, kaikki hyvin. Ajoin kotiin Jopolla, ja vaikka oli pimeää ja pakasti eikä minulla ollut kypärää, oloni oli huoleton ja hyvä. Olisin voinut ajaa hiuksineni vaikka maailman ääriin, pitkälle toiselle puolelle maapalloa asti. Olisin melkein oikeasti halunnut tehdä sen ja löytää itseni jostakin aivan muualta kuin suomalaisesta palelevasta marraskuusta. Jostakin lämpimämmästä ja valoisammasta, jostakin jossa vaalearaitaiset hiukset olisivat päässeet loistamaan eivätkä hukkuneet neljältä iltapäivällä laskeutuvaan pimeyteen, sateeseen ja pipon ja hupun sisään.

Mutta tietenkin ajoin vain kotiin asti, jossa pääsin toteamaan että raidat näyttivät kotikylpyhuoneen peilistä aivan yhtä hyviltä kuin kampaajan tuolissa, asia joka ei aina ole ollenkaan itsestäänselvyys. Olinko todella löytänyt uuden luottokampaajan, jonka haltuun saatoin huolettomasti jättää pitkään ja hartaudella kasvattamani ja väriltään vuosien varrelta juuri mieleisikseni  muotoutuneet (eri vanhojen värjäysten sekä kesien auringonpaisteen raidoittamat) hiukseni? 

Kyllä olin.  Leikkauskin oli onnistunut, 20 senttimetriä lähti takapituudesta ja edestä vähän enemmän, kaikki ne kesän aurinogonpaisteessa kuivuneet ja Välimeren suolavedessä kärsineet latvat. 

Kun ajatukset ovat usein niin raskaita ja sielussa naarmuja kuin vanhassa äänilevyssä, on vapauttavaa joskus vain istua kampaamotuolissa ja unohtaa kaikki muu,  antaa pinnallisille puolilla vallan. Tulkoon kemikaalikuorma, tulkoon lovi kuukausibudjettiin, tulkoon rasti pinnallisuusbingoon, en välitä. Ja kun näin valmiin lopputuloksen, Zaran valitsemat aurinkoraitasävyt hiuksissani, tiesin että olin tehnyt oikein luottaessani häneen. 

Jokainen nainen tietää, mitä merkitsee löytää luottokampaaja. Hänet jonka käsiin hiukset voi jättää huoletta ja vaikka silmät kiinni. Vaipua käsittelyssä omiin ajatuksiin tai avata sisimpänsä, miten vain, hyvä kampaaja aistii myös sen, haluaako asiakas avautua vai olla hiljaisuudessa. Joka tapauksessa tietää, että kun hiukset on kuivattu ja sessio on ohi, kaikki on hetken aikaa hyvin ja täydellisesti - hiukset ainakin! Sellainen on elämän pieniä suuria iloja, joista kannattaa pitää kiinni. Hyvästä kampaajasta kannattaa aina pitää kiinni, sillä heitä ei joka kampaamotuolin takana häärää. On suuri onnenkantamoinen löytää sellainen. 


Lisäksi nyt korona-aikana jolloin yksinkertaisesta kampaamokäynnistäkin on tullut riskialtis seikkailu, lopputulos eli freesatut, omaan tyylin juuri täydelliset hiukset ovat jotakin, jota arvostaa enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Vaikka päivät kuluvatkin tiiviisti kotona, vaikka ihmisten ilmoille tuskin uskaltaa mennä, niin edes hiukset ovat hyvin. Edes ne. Ja sen mukana paljon muutakin.

Edes pienen hetken. Kun palailin kampaamosta ei ollut koronakriisiä eikä ilmastonmuutosta eikä kuudetta sukupuuttoaaltoa tai muitakaan elämän mielettömyyksiä. Lapset ja mies odottivat kotona ja olivat iloisia kun äiti tuli vihdoin takaisin monen tunnin kampaajakäynniltä. Ja kaupassakin oli käynyt! Toitko jotain hyvää äiti, lapset kysyivät ja tunkivat kätensä ja melkein päänsäkin kauppakassiin. Ehkä toinkin, mutta ensin syödään iltaruoka ja sitten vasta katsotaan, vastasin ja piilotin lakupatukat kaappiin ennen kuin kukaan ehti nähdä. 

Ooh miten ihanat hiukset äiti sinulla on, tytär huokaisi ja ehkä pojatkin jotain huomasivat ja jopa mieheni, jolta on joskus jäänyt täysin huomaamatta vaimon kampaamoreissu (olen testannut asian olemalla mainitsematta siitä ollenkaan). 

Tilasimme pizzat lähipizzeriasta perjantain kunniaksi ja lapset saivat jälkiruokahyvänsä, me vanhemmat avasimme glögipullon ja lämmittelimme sen hehkussa pitkälle iltaan saakka. Hiukset tuoksuivat kampaamoaineilta ja haju leijaili glögimausteiden kanssa ilmassa, ja ulkona terassilla kynttilä lepatti lämmintä valoaan pimeydessä ohuen lumipeitteen keskellä. Pimeydessä joka oli taas yhden päivän lähempänä taittumistaan takaisin kohti valon lisääntymistä. 

Kun seuraavan kerran käyn kampaajalla hoitamassa inhan tyvikasvun kuntoon, päivien lyhentyminen on päättynyt, on käännytty kohti kevättä ja toivottavasti myös koronatapausten määrän laskua. Toistaiseksi vielä pimenee ja rajoitukset kiristyvät - mutta ainakin hiukset ovat hyvin!


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Hiiriperhe vintillä ja rotanruumis seinässä - elämämme luontokappaleiden kanssa

Minun valintani: Kuopus täytti kolme vuotta ja jatkan yhä kotiäitinä